Olin taas istumassa tapani mukaan parissa seminaarissa. Kummatkin seminaarit tapahtuivat minun suosikkipaikassani Tieteiden talolla. Miten sympaattinen seminaaripaikka tuo talo onkaan. Kahvilakin on miellyttävä. Aluksi hieman historiaa Tieteiden talosta. Rakennus valmistui 1920-luvun alussa. Rakennuksen harjakaisissa sanovat, että vieraitten puolesta kiitti eräs naispruukinkantaja - liikuttavaa!......”Kaunis savupiippu koristaa somasti kattoa. Rappaus käy jo kolmannessa kerroksessa. Työmiehet ihailevat naisarkkitehtia.” Arkkitehtina oli Elsa Arokallio. Talo toimi koulurakennuksena aluksi Lisa Hagmanin koululle ja sittemmin parille muulle Helsingissä tunnetulle koululle. Lisa Hagman oli Lucina Hagmanin veljentytär - otti oppia fasteristaan. Olipa talo sitten myöhemmin myös yliopiston luentopaikkana.
Tieteellisten seurojen käyttöön rakennus tuli niinkin myöhään kuin vuonna 1997. Instituutiona tieteelliset seurat olivat jo tsaarinvallan tukemia. Seurojen asuinsijana oli pitkään Pöllölä eli Rakennustaiteen museon nykyinen rakennus – entinen koulurakennus sekin. Olipa myös Säätytalo ja mitkä lie muut paikat. Tuo Kirkkokadun Tieteiden talo on aivan huippua seminaariympäristönä. Se voittaa suuret seminaariympäristöt ja kongressihotellit ainutlaatuisella sisäisellä hengellään. On aivan selvää, ettei se sovi tuhansien kongressiympäristöksi. Ei, se sopii satojen kongressiympäristöksi. Tieteiden talon seminaareissa on aina tunnelmaa. Niissä leijailee joku menneisyyden henki. Se saattaa ratkaista kaiken! Eräs ongelma kuitenkin tähän paikkaan liittyy. Useimmiten minun seminaareissani väki on vanhaa. Eivätkö nuoret halua tulla tuohon paikkaan? En ole kyllästynyt kääkkiin, olen itsekin sellainen, mutta silti en tahdo kestää kääkkäseminaareja. Missä ovat nuoret? Kyselen? Nyt kerron lyhyesti kahdesta seminaarista. Toinen oli lähinnä tyypillinen kääkkäseminaari. Toisessa oli myös nuoria paikalla. Nämä molemmat seminaarit olivat sellaisia, ettei minun ymmärrykselläni käteen jäänyt paljoakaan - pettymykseksi.
Ensimmäinen tilaisuus oli nimeltään: ”Energiajärjestelmä muuttuu – miten sinä muutut?” Otsikko tuntui mielenkiintoiselta. Kysymys on varsin ajankohtainen. Sinun, tai siis minun pitäisi muuttua. Miten energiajärjestelmä muuttuu – se on globaali kysymys. Nyt siihen saadaan joitain vastauksia. Päätin mennä tilaisuuteen. Se, että tilaisuuden järjestäjänä oli Turun yliopisto kumppaneineen, lisäsi mielenkiintoa. Ehkä voin kuulla asioita jopa hienoisella länsirannikon murteella korostettuna. Se antaisi sävyä nyt niin voimakkaasti helsinkiläispainotteiseen keskusteluilmapiiriin – hieman itsekkäältä tuntuvaan sellaiseen. Käytävällä tapaan Matti Visannin. Hän näyttää koluavan samoja seminaareja kuin minäkin. Matti kertoo kiinnostuksensa aurinkoenergiaan. Sanoo aikanaan Östersundomin kaavoittajana varanneensa hehtaareja aurinkovoimalaitokselle. Menemme saliin. Tilaisuus on isossa salissa, ensimmäisessä kerroksessa. Ajattelen salia. Sen on täytynyt olla yhdistetty juhlasali ja jumppasali. Koetan kuvitella salia puolapuineen ja katosta riippuvine kiipeilyköysineen. Ajattelen myös koulun rukouksissa ja juhlapuheissa kuultuja pateettisia sävyjä. Ajattelen ryhdikkäitä oppilaita kureliivien puristuksessa. Mutta kesken ajatuksieni lehahtaa paikalle hehkeä tilaisuuden puheenjohtaja. Hän on koulun henkeen sopivasti nuori nainen. Hän puhuu nopeasti ja nykymuodin mukaisella uudella intonaatiolla. Turun murretta ei kuulu. Se on ensimmäinen pettymykseni. Hän selvittää seminaarin sisältöä. Olisihan minun heti pitänyt huomata, että seminaarissa käsiteltiin energiasektorin muutosta kolmen esimerkkiteknologian kautta: biokaasu, maalämpöpumput ja hake. Ei siis ollutkaan kysymys energiajärjestelmästä kokonaisuutena.
Tilaisuus aloitetaan hauskalla otsikolla ”Fossiilimöhkäleestä eroon monipuolisuudella!” Kommenttipuheenvuorossa Lämpöpumppuyhdistyksen edustaja hehkuttaa pumppujen myyntiä. Seuraava puhuja vetosi: ”Synergiat tunnustettava!” Sitten puhutaan hajautetun energian hyödyistä. Sitten oli jälleen hauska otsikko: ”Kiistely karsinoi! Seuraava puhuja halusi muuttaa energiajärjestelmän ketteräksi. Sitä seuraava taas halusi erilaiset tulevaisuudet näkyviksi! Hän kysyi mistä muutos lähtee? Esitysten otsikot olivat paljon hauskempia ja kiinnostavampia kuin itse esitykset. Esitykset olivat itse asiassa melko kuivaa tilastokamaa. Lopuksi oli tavanmukainen seminaarin yhteenveto.
Sarkasmia
Minua itseäni ärsyttää oma sarkasmini. Mikset lue kunnolla seminaarin aihetta. Et vanhana ole enää kiinnostunut detaljeista, vain kokonaisuudet kiinnostavat. Olin pettynyt. Eihän minulla ole 100 lehmän maatilaa jossa voisin soveltaa seminaarissa esiteltyä biokaasusysteemiä. Ehkä minua olisi kiinnostanut kaukolämmön ja maalämmön sekä lämpöpumppujen laajempi käsittely kaupunkiympäristössä. Tuulienergian määrän katto olisi myös kiinnostanut. Se ei kuitenkaan ollut aiheena. Tutkimus käsitteli lähinnä maatilojen energiantuotantoa. Eipä siellä muuten esitelty ST 1 ideaa hajautetusta biokaasutuotannosta. Maatalous käyttää Suomen energiakulutuksesta 3 % ja tuottaa Suomen CO2-päästöistä 12%. Ei aihe ole suinkaan vähäpätöinen. Minä olen ehkä mieleltäni tietämättömyyden vuoksi vähäpätöinen.
Mitä jäi käteen? Kysyn sitä taas nyt jälleen. Kysyin sitä jo muutama viikko aikaisemmin, kun hieman jotenkin kritisoin Tieteiden talolla pidettyä seminaaria yhteiskuntatutkimuksen projekteista. Silloin esiteltiin Suomen Akatemian rahoittamia kolmea laajaa kaupunkitutkimusta. Taustaorganisaatioina olivat Tampereen yliopisto, Aalto yliopisto, VTT, Demos ja monia muita varteenotettavia tekijöitä tutkijaorganisaatioineen. Arto Salmela sanoi rahoituksen olleen useita miljoonia. Minä en lukuja löytänyt, vaikka nettiä pyörittelinkin ympäri ämpäri. Outoa ettei julkisten tutkimushankkeiden rahoitustietoja ole selkeästi esillä, aikana jolloin julkisista hankinnoista muuten järjestetään armottomia tarjouskilpailuja, joissa käytännössä ratkaisevana valintaperusteena on raha – kuka halvimmalla tekee. Nyt esitellyn energiatutkimuksen rahoittajana oli myöskin Suomen Akatemia. Rahoitusta oli tullut kolmen vuoden aikana 1 milj. euroa. Tämä rahoitus kyllä löytyi kirjoittamalla googleen ”Suomen akatemia Futwend”.
Mistä minä oikein nyt väännän tätä tarinaa? Enhän minä todellisuudessa tiedä millaisia viisauksia nämä tutkimukset ovat ulosantaneet. En myöskään tiedä millaisia esityksiä tutkimusten pohjalta on valmisteltu tuleviin hallitusneuvotteluihin, puhumattakaan että tietäisin millaisia virikkeitä opetus ja koulutus ovat saaneet, saatikka että tietäisin, miten kaupunkisuunnitteluviisaus on muuttumassa kaupunkitutkimusseminaarin URMIn, BEMINEn tai DACin pohjalta. En myöskään tiedä millaisia tuotteita tai teknologioita ollaan nyt luomassa energiasektorille Futwendin oppien pohjalta. Minä puhun nyt vain näistä seminaareista. Futwendillä seminaari oli virallinen loppuseminaari - niin kutsu kertoo. Kaupunkitutkimuksen seminaarit olivat vain Tutuhesan pikkuseminaareja. Eivät ne virallisia olleet. Mutta siis tuo aineisto ja tuo esittelytekniikka, esittelyempatia, aineiston graafinen taso, puheen selkeys, ajatuksen juoksu, intohimo – siinä niitä puutteita. Esittelijän perehtyneisyys ja kokonaisuuksien taju, ne ovat tärkeitä. Entistä tärkeämpiä ne ovat jos miljoonaprojekteja esitellään. Ei näillä esityksillä ja käytetyllä aineistolla Idols-Suomessa pärjäisi alkueriinkään saakka.
Turkulaisten seminaarissa oli käytössä lappuäänestys. Kysyttiin seminaarilaisten mielipiteitä tärkeistä asioista. Tässä yksi kysymys jonka toteuttamisella olisi todella suuri merkitys energian kulutukselle. Josko päättäisimme vuoden 1973 energiakriisin vaatimusten tapaan: Asuntojen ja toimistojen korkeimmaksi lämpötilaksi säädettiin 20 astetta. Myymälöissä ja työtiloissa oli pärjättävä 18 asteella. Varasto- ja teollisuustiloissa ylin sallittu lämpötila oli 16 astetta. Autotallien lämmitys kiellettiin kokonaan.
Loukkaan lisää
Pyydän vielä nöyrimmästi anteeksi, jos nyt loukkasin hyväntahtoisten järjestäjien joitain kätkettyjä tunteita tai jos loukkasin slaidien tekijöitä tai puutteellisen puhetaidon omaavia. Aion nyt kuitenkin hieman jatkaa loukkaamista. Nyt loukkaan hyviä ystäviäni. Tarkennus, hyvällä ystävällä en tarkoita kavereitani, vaan sellaisia jotka tunnen vähän paremmin kuin pelkästään nimeltä ja joita tervehdin iloisesti nähdessäni. Sellaisia ihmisiä ovat Timo Sneck ja Anders Jansson. Nämä kaksi herraa järjestivät omintakeisen show-esityksen Tutuhesan kokouksessa viime viikolla. Heillä oli aivan mahtava aihe: ”Uusien sukupolvien edessä olevien työn murroksesta johtuvien kuilujen ylittäminen urakoneen avulla”. Aihe on varsin tärkeä ja mielenkiintoinen. Voitaisiinko nuoria auttaa uranvalinnassa? Antaa edes hyviä vihjeitä siihen. Itse ajattelin lukioluokilla ryhtyväni eläinlääkäriksi. Tiedossa oli opetusmahdollisuus Norjassa. Suomessa ei siihen aikaan saanut eläinlääkärikoulutusta. Se hieman pelotti. Ettäkö Norjan kielellä? En ollut mikään kielinero. Ruotsin kielestäkin oli ehdot. Uran valinta sitten äkisti muuttui, kun opettajani Loimaranta antoi minulle fysiikan numeroksi kympin. Ajattelin sopivani insinööriksi. Näin se yksinkertaisesti tapahtui.
Timo Sneck esittelemässä ihmeellisiä kaavioitaan uusien sukupolvien edessä olevien työn murroksesta johtuvien kuilujen ylittämisestä urakoneen avulla. Välipalana Anders Jansson esitti uramuutoksesta esimerkkinä Helsingin Smith-Polvisen jälkeiset moottoritienrakentajat, jotka nyt joutuvat purkamaan tiensä ja rakentamaan paikalle bulevardeja.
Algoritmit apuun
Timo Sneck luennollaan lupasi kehittää algoritmin joka olisi varmaan minuakin ohjannut oikealle uralle jo ennen fysiikan kymppiä. Hän puhui jatkuvasti algoritmeista ja tekoälystä. Tulin epäileväksi. Minusta tekoäly syö BIG DATAA ja sitten laskee tulevaisuuksia. Tuollaista dataa ei ole olemassa. Se täytyisi muodostaa. Tutkia koululaisten todistuksia ja muuta elämänmenoa mukaan luettuna kotiolot ja sitten tilastoida heidän uravalintojaan höystettynä tiedolla heidän menestyksestään urallaan. Vielä kai pitäisi selvittää heidän onnellisuuttaan uransa pyörteissä. Big Datan kerääminen on aikamoinen työ. Sellaista olisi tietysti mahdollista kerätä. Onhan koulumenestys ainakin helposti kerättävissä. Tämä jo urallaan olevista ihmisistä. Mutta olosuhteet muuttuvat. Nyt on erilainen aika kuin silloin joskus. Nykyajan mielipiteitä ja odotuksia tulisi kerätä nykypäivän koululaisilta. Näiltä lähtökohdilta syntyvät uravalinnat ja niissä onnistuminen selviää vasta vuosikymmenten kuluttua. Työn murros on uhkaa – millainen? On siis kysymys ihmisen elinkaariprosessista. Tämä nyt epäilyttää. Asiassa ei ole kysymys vain uravalinnasta. Tekoälyn pitäisi kai sitten neuvoa meitä puolison valinnassa, asuinpaikan valinnassa, lasten tekemisessä ja ystävien valinnassa puhumattakaan kaikista niistä seminaareista joissa käymme. Taidan olla sitä mieltä, ettei ystäväni Timo Sneck onnistu tuon tekoälynsä kehittelyssä. Joku siinä saattaa onnistua joskus sitten kun singulariteetti on toteutunut – tekoäly itse. Silloinhan tekoäly on saavuttanut jumaluuden asteen ja ohjaa meitä. Kirjoitin joskus ihmisen olevan silloin koiran asemassa, tekoäly on isäntä: http://penttimurole.blogspot.com/2018/12/tekoaly-vie-vanha-vikisee.html. Silti toivotan Timolle menestystä yrityksessään. Onhan hän tunnettu ajattelija. Minä itse kuitenkin ajaudun ajattelamaan ajattelun ajattelua Aristoteleen tapaan. Ehkä kehotan sitä myös Timolle.
Nytpä sattui kivasti. Osmo Lappo astui ovestani sisään ja toi tullessaan Arto Salmelan lähettämän teoksen Motivaatio ja oppiminen. Kirja on Katariina Salmela-Aron toimittama vuodelta 2018. Kirjasta voin opiskella asioita jotka liittyvät blogiini ja uravalintoihin. Onhan minun perheessäni koulua käyviä ja koulunkäyntiä pian aloittavia ihmisiä. Ehkä palaan asiaan joskus myöhemmin kun olen kirjan lukenut. Kiitos Arto kirjasta. Osmo kertoi omasta uravalinnastaan. Se tapahtui vuonna 1945 kun lukiolaispoika näki Seura-lehdessä jutun Alvar Aallosta. Sillä hetkellä tapahtui uravalinta.
