Suunnittelun vienti tuli taas ajankohtaiseksi blogin kohteeksi, kun Aalto yliopiston Saija Holmén pyysi minua Suomen arkkitehtuurimuseon tilaisuuteen. Tilaisuudessa kerrottiin uuden professuurin ajatuksesta ja tarpeesta.
Professuurin nimi olisi: Professor in Global Sustainability and Humanitarian Development. Ilman muuta – professuuri on hyvä ja tarpeellinen. Tilaisuus oli rauhallinen ja antoisa. Vähälukuinen yleisö kuunteli hartaana. Salin tunnettu akustiikka ja surkeat äänentoistolaitteet estivät minua puhutun ymmärtämisessä. Muut onneksi näyttivät ymmärtävän. On varmaan mentävä kuulolaitekauppaan.
Saija esitti alustuksessaan YK:n tavoitetaulukon The Global Goals. Ajatellun professuurin tehtävät kattavat useita ruutuja alla esitetystä taulukosta. Minä kiinnostuin siitä. Ryhdyin etsimään siitä erityisesti urbanisaatioon liittyviä laatikoita. Siellä on tietysti köyhyyteen, terveyteen, veteen, energiaan, opetukseen, ilmastoon, meriin ja maahan ja ihmisiin liittyviä tavoitelaatikoita. Ne kaikki liittyvät tavalla tai toisella voimakkaaseen urbanisaatiokehitykseen.
Mutta on siellä yksi laatikko, joka ryhtyi erityisesti kiinnostamaan: Sustainable Cities and Communities. Halusin tietää, millaisia selvityksiä on käynnissä tämän tavoitteen suhteen. Olisihan se perustettavan professuurin suhteen melko lailla arkkitehtuuriin ja insinööritieteisiin liittyvä asia. Kahlasin läpi kaikki 312 hanketta, jotka liittyivät tähän laatikkoon. Liittyiväthän ne aina moneen muuhunkin laatikoston osaan. Ajattelin löytäväni sieltä rakentamisen kestävää kehitystä. En löytänyt. Löysin kyllä merten suojelua, arktisten alueiden tietoyhteistyötä, yliopistojen yhteishankkeita ilmastonmuutokseen liittyen, ruotsalaista merten tutkimusalusta ja koulujen kansainvälistä miljoonan puun projektia, mutta en mitään kehitysmaiden jättiurbanisaatiosta. Kai nyt huomaat, että olen sälyttämässä tätä tehtävää uuden professorin päälle. Minussa on sen verran Römpänukkoa, että jättäisin tuon ”Humanitarian Development” tämän professuurin suhteen hieman vähemmälle ja korostaisin rakentamiseen ja kaupunkielämään liittyvää kestävyyttä – niin että se tuottaisi humanitääristä kestävyyttä.
Tässä taulussa esiintyvät YK:n maailmanlaajuiset tavoitteet kestävän kehityksen turvaamiseksi. Tavoite 11 koskee kaupunkeja ja yhdyskuntia. Tavoite on: ”Make cities and human settlements inclusive, safe, resilient and sustainable.” Kaupungeista on tehtävä osallistavia, turvallisia, muutosjoustavia ja kestäviä. Tavoite on oikea, mutta pikkujuttu: minun on vaikea hyväksyä meillä vakiintunutta käännöstä varsinkin yhden sanan suhteen. Onko resilient todella ketterä? Olen nyt mielivaltaisesti kääntänyt sen sanaksi muutosjoustava. Voisi se olla kimmoisa tai vain joustava. Joskus jopa ehdotin sanaa sisukas. Sitähän se on suomalainen sisu. Olisi pystyttävä suoriutumaan kriiseistä.
Heidi ei viestiin vastannut
Kirjoitin joskus blogissani viestiä Heidille. Heidi Hautala oli silloin kehitysyhteistyöstä vastaava ministeri. Heidi ei minulle vastannut, vaikka olin sentään kerran ollut ”Monsieur Hautala”. Se tapahtui, kun Heidi vei minut seuralaisenaan parlamentin parsajuhliin. Kuinka kauan siitä lieneekään? Melko kauan, sillä Raimo Ilaskivi ja Jakob Söderman olivat silloin meppejä. Heidät muistan juhlista. Viestissä Heidille kirjoitin otsikolla: Suomalaisen kehitysyhteistyön prioriteetit eivät kohtaa kaupungistumisen painopistealuetta.
Näin kirjoitin: ”Rakentaminen ja habitaatio ei ole ”hard ware”, se on turvallisuutta ja tulevaisuutta. Itserakentaminen on perinteisen yhteiskunta-aktiviteetin ydin. Rakentamisen suunnitteluviennissä kehitysyhteistyön vuosittainen osuus on säilynyt hyvin vaatimattomalla tasolla. 90-luku, jolloin perustettiin useita konsulttialan vientiyhtiöitä, on ohi. Samalla on kadotettu tietoa kulttuureista ja taitoa paikallistekniikoista. Korkeakoulujen ja yliopistojen tietoinen vientikoulutus on ohi, samoin ovat ohi erikoisalojen yliopistotason opetuskurssit kehitysmaainstituutioiden työntekijöille. (No, eivät ne nyt aivan ohi ole/olleet, onhan Otaniemessä ollut jatkuvasti kurssitustoimintaa, lieneekö muuallakin?). Suomalaisten heikko osuus mm. EU:n rahoittamien infrastruktuurihankkeissa on seurausta rakentamisen joutumisesta sivuraiteelle suomalaisessa kehitysyhteistyöpolitiikassa. Esimerkkinä: Suomen perinteinen puurakentaminen sirkkelisahoineen, muine pientuotantoyksiköineen, tyyppipiirustuksineen ja itserakentamistaitoineen olisi juuri tällä hetkellä tarpeellista ja oikeata vientituotetta monilla ongelma-alueilla. Toivoa sopii, että alalla tapahtuu nyt nopeasti ja paljon.”
Kun blogin kirjoitin elettiin vuotta 2013. Heidi ei minun kutsuuni vastannut eikä kukaan muukaan. Mutta jatketaan viestin lukemista: ”Heidi Hautala, ystäväni, olet nyt tehtävän edessä - perinteet velvoittavat. Asiat eivät hoidu yksin demokratiavajeeseen kajoamalla. Tarvitaan kulttuurien ymmärrystä ja rohkeutta esittää sovellettua teknologiaa, tarvitaan karttoja, yhdyskuntasuunnittelua ja ympäristöteknologiaa, tarvitaan koulutusohjelmia ja erityisesti tarvitaan paikallisiin olosuhteisiin sovellettuja rakentamisen tuotantoteknologioita (low cost teknologiat), joissa toteutuu energian ja veden säästön periaatteet. On muitakin asioita, joissa voisimme auttaa, eräs niistä on liikenneturvallisuus – eräs kehittyvien maiden makro-ongelma, joka liittyy kaupungistumiseen ja vie paljon sairaanhoidon resursseja.”
Kerron yhden jutun. Kun teimme Ammanin yhden miljoonan asukkaan lentokenttätien asuinalueprojektia vuonna 2009 ehdotimme asioita, joilla on suuri merkitys energiankäytön ja veden käytön kannalta: Kehittää projekteja piloteiksi kotitalouksien aurinkoenergian kehittämiseksi, vesihuoltojärjestelmän vuotojen kontrolloimiseksi, lämpöeristettyjen rakennusosien tuottamiseksi, kotitalousjätteen kierrätykseen, veden uudelleenkäyttöön ja kastelun vedenkäytön vähentämiseen. Nämä ovat tärkeitä asioita ja ekologisia elefantteja. Suomalaisilla olisi paljon annettavaa. British Standard ei tunnu tunnistavan näitä asioita. Merkillistä. Kuvassa on porukkaa näitä asioita pohtimassa Ammanin kaupunginjohtajan pöydässä. Tuleeko mitään? Tuskin juuri!
Ihmiset muuttavat massoittain kaupunkeihin
Kaupungissa on toivo. Toivo työstä ja toivo lasten koulunkäynnistä. Kaupunkiin, Mongolian Ulan Batoriin, muuttavat 13 vuotias Udval, Udvalin äiti ja äidin serkku Gantumor. He muuttavat koska karja kuoli ankaran talven johdosta. Kaupunkiin muuttaa somali Mukhtar, joka oli joutunut jättämään kotiseutunsa kuivuuden tähden, hän muutti perheineen Mogadishuun Jidka Afgooye kadun varrelle, sukulaisten peltimajaan, mukana seurasi veli Abdivali, isoisä Abdi, vaimo Awa sekä perheen seitsemän lasta Mohammed, Hodan, Haweega, Sabrin, Intisaar, Magol ja Salah. Kaupunkiin muuttaa intialainen Raj, hänen kaksi veljeään Dhruv ja Rakesh, sekä eno Rahul, naiset ja lapset jäävät kotikylään. Kaupunkiin muuttaa kiinalainen Cheng, hänen vaimonsa Chan sekä heidän 2-vuotias poikansa Bao, isovanhemmat tulevat perässä heti kun saadaan kahden huoneen asunto. Kaupunkiin muuttaa Andien entisten pilvisotureiden jälkeläinen Luis vaimonsa Sandra Montoyan ja viiden lapsensa Angelin, Cecilian, Fernandon, Karinan ja Jimenan kanssa. Addis Abebaan muuttaa Lalibelan kirkkokaupungista köyhyyden vaihtoehtoa etsimään isä Ashenafi, äiti Eskedar, tyttäret Hiwot, Sara, Eden sekä pojat Dawit, Biruk ja Henok jäävät isovanhempien kanssa Lalibelaan odottamaan hyviä uutisia.
Vuonna 1950 maailman urbaani väestö oli 30 % koko väestöstä, nyt vuonna 2019 se on 56 % ja vuonna 2050 sen arvellaan olevan 68 %. Ennusteet sanovat urbanisoitumisen vuoteen 2050 mennessä tapahtuvan 90 prosenttisesti Afrikassa ja Aasiassa. Intiassa urbaani väestö kasvaisi 400 miljoonalla, Kiinassa 300 miljoonalla ja Nigeriassa 200 miljoonalla. Euroopan nykyinen urbaani väestö on 75 % koko väestöstä eli 550 miljoonaa. Sen ennustetaan kasvavan vuoteen 2050 mennessä 40 miljoonalla.
Voimme siis havaita, ettemme ole urbanisaation keskiössä. Ylivoimaisesti eniten kaupunkiseuduille muuttavat Saharan eteläpuoliset afrikkalaiset. Urbaanin väestön vuosikasvu on huimaavat 4 %. Itä-Aasia ja Tyynenmeren alue ovat selvänä kakkosena eli noin 3 % vuodessa. Latinomaailma ja arabimaailma ovat selvästi hitaammin urbanisoituvia, latinoilla kasvuprosentti on runsas 1 % ja Pohjois-Afrikan arabeilla ja Gulfin arabeilla noin 2 %. Maailman nopeimmin kasvavissa kaupungeissa kasvuprosentti on lähes 10 % vuodessa. Tämä on räjähdys. Sadat kaupungit kasvavat 4 % vuodessa. Helsingin väestönkasvu oli viime vuonna 1,3 %. Arvatkaa missä ovat nopean kasvun kaupungit? Ne eivät ole Euroopassa tai Suomessa. Luettelen muutamia: Surat Intiassa, Sanaa Jemenissä, Kabul Afganistanissa, Bamako Malissa, Dar Es Salaam Tansaniassa, Lagos Nigeriassa, Toluca Meksikossa, Chittagong Bangladeshissa ja Lumumbashi Kongossa. Ovatko tuttuja paikkakuntia?
Slummit ovat kaupunkien kasvun suuri ongelma. Slummeissa asuvien määrä maailmassa on 900 milj. ihmistä. Slummit määritetään sellaiseksi paikoiksi, joissa ihmisiltä puuttuu puhdas vesi, sanitaatio, riittävä asuntoala ja joissa rakennukset ovat heikossa jamassa. Kiinassa, Intiassa ja Brasiliassa slummeissa asuu viidennes ihmisistä. Nigeriassa slummeissa asuu puolet ihmisistä. Slummit keskittyvät Afrikkaan, mutta niitä on myös Aasiassa ja Etelä-Amerikassa. Suomen kahdenvälisen yhteistyön maissa slummeissa asuvien osuus urbaaniväestöstä on yli puolet. Tässä olisi haastetta niin rahoitukselle, kuin suomalaiselle ammattitaidolle, uuden professuurin tehtävistä puhumattakaan.
Suunnittelemassa informaliaa
Asiat eivät ole yksinkertaisia. Maailman slummit kehittyvät ns. informaalisina alueina. Suunnitelmaa ei ole. Rakennuslupia ei ole, vettä ja viemäreitä ei ole. Sähköä ei ole. Kadut puuttuvat. Jätehuolto – ei tietoakaan. Ei ole joukkoliikennettä puhumattakaan työpaikoista. Kouluja ei ole eikä terveydenhuoltopalveluja. Alue on tuomittu ennen pitkää purettavaksi. Asukkaat muualle siirrettäviksi. Tulevaisuutta ei ole. Ainoa viranomainen jonka asukkaat tapaavat on poliisi. Poliisi penää asukkaiden oikeuksia alueen ja maan käyttöön. Miten tähän asiaan voisi puuttua? Palkataan kansainvälinen konsultti. Tilanteeseen perehtynyt kehitystyöntekijä toteaa ongelman ja tekee raportin. Hän saattaa ehdottaa alueen kaavoittamista, kadun avaamista tai kevytrakenteisen vesihuoltoverkoston rakentamista. Hän saattaa jopa ehdottaa mikroluottojärjestelmää, jotta asukkaat voisivat korjata vuotavan katon tai tehdä pikkuparannuksia. Äärimmäisessä tapauksessa hän ehdottaa lastentarhan tai ala-asteen koulun rakentamista alueen viereen. Viranomaiset ehdottavat poliisiasemaa. Raportista tulee laaja. Se sisältää standardeja ja luokituksia. Siinä on myös lukusia aikataulukaavioita ja organisaatiokaavioita. Nykyaikainen suunnittelija voi olla kiinnostunut myös vuorovaikutuksesta. Hän ehdottaa asukaskomiteoiden perustamista ja vuorovaikutuskeskusteluja viranomaisten kanssa. Vihdoin hän luovuttaa raporttinsa tilaajalle. Työn maksaja on kansainvälinen kehityspankki. Työhön on osallistunut silloin tällöin pidettävien kokousten kautta virkamiehiä paikallisesta ministeriöstä ja kohteena olevasta kaupungista. Usein niissäkin työtä valvoo kansainvälinen asiantuntija. Kansainvälisen pankin edustaja saapuu vastaanottamaan raporttia. Tavataan myös ensimmäistä kertaa korkea virkamies kaupungin hallinnosta. Raportti luovutetaan juhlallisesti tilaajalle. Kiitellään ja lausutaan muutamia julistuksia. Konsultti lähtee kotimaahansa, kipristelee vielä viimeisen maksuerän kanssa. Tilaajat häipyvät toimistoihinsa – osin tyytymättöminä - eivät saaneet sitä mitä odottivat. Asukaskomitean perustaminen jäi myöhempään aikaan. Alueen suhteen ei voi tehdä mitään. Se on informaalinen. Sitä ei ole olemassa.
Joku saattaa epäillä tarinaa. Saattaa sanoa itse hoitaneensa asioita paremmalla menestyksellä. Ja on varmaan hoitanutkin. Tehtävä ei ole helppo. Senpä takia joku viisas on sanonut kaupunkisuunnittelun ja urbanisaation kehittyvissä maissa olevan ”bottomless pit”. Se on viimeinen asia, johon on järkevää tarttua.
Kulttuurin ymmärtäminen on avain
Hennu Kijsik, Liisa Salo-Lee ja Veikko Vasko kirjoittivat aikanaan erinomaisen teoksen kulttuurista suomalaisessa kehitysyhteistyössä. Kirja syntyi Kari Karangon toimesta. Hän levitti kirjat laajasti Suomen ulkoasiainhallintoon. Jotenkin minusta tuntuu, että tämä asia on unohtunut keskustelustamme. Niin ei varmaankaan todellisuudessa ole. Senhän osoittaa osaltaan nyt esillä oleva Arkkitehtuurimuseon näyttely Interplay of Cultures. Näyttely on vielä avoinna 24. helmikuuta saakka. Uskon että ajateltu uusi professuuri kaivaa tämän kirjan kätköistään. Kirja on nimeltään: Culture in Finnish Development Cooperation, Ministry of Foreign Affairs, 1998. Onko kirja vanhentunut? Ovatko lehdet kellastuneet? Ei! Kulttuurit ovat kestävää tavaraa! Kirjan johdanto sanoo muun muassa näin:
”We have underlined the importance of seeing culture as an asset rather than a constraint. We feel that this should be one of the key messages of our work. Every single 'tradition' is not necessarily conductive to healthy human development, but we should, nevertheless, pay much more attention to the potential underlying assets that local culture can provide when planning future interventions.”
Kokemusta oli, mutta se meni
Suomalainen rakennusalan vienti on olemassa. Se keskittyy enimmäkseen materiaalivientiin. Palveluja viedään vähän. Vanhat suuruudenajat, jolloin suomalainen arkkitehtuuri ja aluesuunnittelu, vesihuollosta puhumattakaan olivat arvostettua vientitavaraa, ne ajat ovat päättyneet. Minun toimistossani oli aikanaan 80- ja 90-luvuilla viennin osuus 60 % liikevaihdosta. Suunniteltiin korjaustelakkaa Vietnamiin, tehtiin liikennesuunnitelmia Kuwaitiin ja Tripoliin, piirreltiin uutta kaupunkikeskustaa Irakin ja Kuwaitin rajan läheisyyteen, suunniteltiin yliopistoja ja sairaaloita Algeriaan, tehtiin ”new town” Ras Lanufiin, suunniteltiin hallintokeskuksia Sirteen ja Jufraan, suunniteltiin sairaalaa Colomboon, piirrettiin moottoriteitä pitkin Välimeren rantaviivaa, tutkittiin liikenneyhteyksiä Zimbabvessa, tehtiin yleiskaavoja Etiopiaan, piirrettiin kaupunginosaa Mosuliin. No, luetteloa voisi jatkaa, mutta tässä heti muistiin tulevia. Meidän miehemme Markku Piispanen toimi Addis Abebassa, sitten Ras Lanufissa ja jälleen Addiksessa, toinen miehemme Jussi Hintikka oli Etelä-Afrikan liikennekomitean johtavia asiantuntijoita, Jussi Annanpalo ja Anika Pohto valvoivat sairaalan rakentamista Colombossa, Mauri Ilva johti aluesuunnittelua Sri Lankassa, Pekka Rautimo hoiti paikallisen yliopiston kanssa hotellikompleksin suunnittelua Syyriassa. Hän oli mukana myös EU:n rahoittamassa tutkimus ja ohjelmointityössä joka koski Syyrian Damaskoksen, Homsin, Aleppon ja Latakian kehittämistä. Saudi Arabiassa oli 50 suomalaista valvojaa, Libyassa heitä oli parhaimmillaan 25. Minä itsekin matkustelin paikasta toiseen ja toimin pysyvästi vuosikausia Tripolissa. Olen muuten käynyt 240 eri kertaa Libyassa. Se on maakohtainen ennätykseni. Vielä eläkepäivinä pääsin mukaan Ammanin 1 miljoonan asukkaan lentokenttäkaupungin kehittämiseen ja vihonviimeiseksi lopuksi Bakun strategisen liikennesuunnitelman työstämiseen. Nyt olisi löydettävä uusia tekijöitä. Mistä niitä löytäisi? Aivan kuten ennekin – markkinoilta. Työ kehitysmaissa on motivoivaa. Se uudistaa tekijänsä.
Yhtä uupuu sanoi piru, kun hyttysiä laski
Niin mitä nyt tahdon sanoa? Tahdonko sanoa, että olisin vieläkin kelvollinen johonkin? Ei, en tahdo sitä sanoa. Tahdon sanoa, että kansainvälisten tehtävien voittaminen vaatii referenssejä. Omien tai firmani referenssien joukossa on monta kehitysyhteistyön rahoittamaa projektia. Ne ovat tärkeitä. Nyt suunnittelijoiden hommat ovat vähissä. Suomalaisten konsulttitoimistojen vienti on alamaissa. Yksi ja suurin syy on tietysti saamattomuus. Toinen syy on globalisaatio. Ulkomaisten pörssiyhtiöiden omistukseen ajautuneet suomalaisfirmat jäävät lehdellä soittelemaan vientiprojekteissa. Kolmas syy löytyy kehitysyhteistyön painopistealueiden valinnasta. Suomalaisen kehitysyhteistyön painopisteet ovat: Naisten ja tyttöjen oikeudet ja asema, kehitysmaiden talouksien kehittyminen työpaikkojen, elinkeinojen ja hyvinvoinnin lisäämiseksi, yhteiskuntien demokraattisuus ja toimintakyky sekä ruokaturva, veden ja energian saatavuus sekä luonnonvarojen kestävä käyttö. Nämä ovat loistavia tavoitteita. Niistä puuttuu kuitenkin urbanisaation haasteellinen tehtäväkenttä. Tällaista tehtäväkenttää ei mainita näissä tavoitteissa. Tarkemmin: sana rakentaminen mainitaan kerran, se liittyy Suomen avustuksiin Maailmanpankin Afganistanin jälleenrakennusrahastoon. Sana kaupunki mainitaan kolme kertaa. Se liittyy energia-alan ohjelmiin eteläisessä Afrikassa, Kaakkois-Aasiassa ja Etelä-Amerikassa ja erityisesti Tansaniassa. Vielä mainitaan Vietnamissa kaupunkien vesihuoltoon ja viemäröintiin kohdistuva Suomen kahdenvälinen tuki.
Yritin hieman valaista itseäni kehitysyhteistyön kustannuksista ja toimialakohtaisesta suuntautumisesta. Ulkoministeriön sivuilta löytyi linkki tilastokantaan. Etsin tilastoista minua kiinnostavia toimialoja. Asia ei kuitenkaan selvinnyt sillä suurin osa rahoista oli hallintoon liittyviä tai erittelemättömiä. Ymmärrän tämän, kehittäminen on kokonaisvaltaista eikä panostusta ole helppo eritellä. Kokonaisuuteen kuului kuitenkin joitain selvästi eristettäviä toimialueita. Kokonaisuudessaan vuodesta 2006 on maksettu 12 miljardia euroa. Vuosittain maksatukset ovat vaihdelleet vuoden 2014 huipusta 1,2 miljardia nykyiseen aallonpohjaan 0,5 miljardiin. Vesihuolto ja sanitaatio ovat saaneet koko potista 3 %, metsätalouden osuus oli samoin 3 %. Maatalous sai 2 % ja energia 1 prosentin. Terveys ja opetus ovat olleet kehitysyhteistyön tärkeitä sektoreita. Terveys on saanut aikana 2006-2018 vain 2 % koko potista ja opetus 4 %. Rakennus on saanut 0 %. Pakolaisapuun meni 2015 kriisin kiihdyttämänä 3 %. Humanitaarinen apu oli merkittävä 10 %. Loput eli 66% rahoista on mennyt seuraaville sektoreille: Monisektoriapu ja läpäisevät teemat (15%), muu yhteiskuntarakenne ja palvelu (2%), teollisuus (0%), julkinen hallinto ja kansalaisyhteiskunta (10%), avunantajien hallintokulut (6%), erittelemätön (29%), kalatalous (0%), pankit ja rahoitus (1%)s, mineraalivarat ja kaivannaistoiminta (0%), matkailu (0%), kauppapolitiikka ja säädökset (1%), liike-elämä (1%), hyödyke- ja yleinen ohjelmatuki (2%), velkajärjestelyt (0%) ja hännän huippuna kuljetus ja varastointi (0%).
Jalo toivomus
Tietoisena valtion säästötoimista ja kaikenkarvaisista budjettileikkauksista haluan kuitenkin esittää jalon toivomuksen. Maailmassa vallitsee suuri kansainvaellus. Ihmiset vaeltavat maalta kaupunkeihin. Tämä vaellus on moninkertainen pakolaisvirtoihin tai siirtolaisuuteen verrattuna. Urbanisaatiossa haasteet ovat kokonaisvaltaisia. Asunnot, palvelurakennukset, työpaikkarakentaminen, infrastruktuuri, ne on kaikki tehtävä. Oppiminen ja opettaminen ovat osa prosessia. Pidän mahdollista uutta professuuria pienenä pisarana tai helmenä. Parasta jos se olisi siemen josta kasvaa uusi aika suomalaiselle asiantuntijatyöskentelylle kehitysyhteistyön parissa. Se ei onnistu ilman kahdenvälisen kehitysyhteistyön tietoista kehittämistä ratkaistaessa urbanisaation ongelmia.
Jaloon toivomukseen liittyy tämä kuva joka osoittaa kehitysyhteistyön romahduksen ja pienenevän kahdenvälisen yhteistyön. Vain kahdenvälisessä yhteistyössä saamme näkyviin omat painotuksemme. Jalo toivomus oli, että kaupungistuminen - väistämättömyydessään – olisi yksi Suomen kehitysyhteistyön painopistealue, kun jälleen nostamme panostuksen kansainväliselle tasolle.
PS. Tietysti huomasit vanhan suunnittelijakonkarin puhuvan oman elinkeinonsa puolesta professuurin puolustuksen ohella. Tässä on pari blogia, joissa suomalaisen arkkitehtuurin ja insinööritaitojen menetystä kansainvälisillä kentillä on käsitelty:
