Ystäväni Harri Leppänen sai kutsun muistojen pilvivaltakuntaan. Näin päättyi yhteinen taapertamisemme maallisissa asioissa. Siteerasin juuri äskettäin blogissani Harrin minulle kirjoittamaa kirjettä Libyan töiden alkuajoilta. Näin Harri kirjoitti muistellessaan yhteistä menneisyyttämme: ”Pitäisikö ihmisen jo tuollaisista yhteisistä kohtaloista uskoa, että sellainen on jossain isossa ohjelmassa suunniteltu tapahtuvaksi. Että Murole ja Leppänen tällä tavalla taapertavat yhdessä lähes parikymmentä vuotta. Ja vaikka vielä enemmänkin. Hupaisaa sinällänsä.”
Nyt on yhteinen taaperruksemme päättynyt
Taaperrus alkoi Polin tummien kattojen alla 50-luvulla. Harri oli kunnioitettu sitsimiesliiton jäsen, minä vain NeKuStOn virkamies Polin parvekkeen levynsoittokopista. Tapaamisemme alkoi hyvissä merkeissä, Harri kutsui minut hallituksen huoneeseen kupposelle. Se oli minulle suuri kunnia. Eihän hallituksen huoneeseen tavallisilla kuolevaisilla ollut asiaa. Niin, se oli jo ennen niitä aikoja, kun Martti Tuomola, Matti Kaje, Harri Leppänen ja Krister Ahlström tekivät kuuluisan teekkarijäynänsä vieden uimalla Tukholmassa juuri nostovaiheessa olleen Wasa –laivan kannelle Paavo Nurmen patsaan.
Haluan nyt hieman muistella yhteisiä asioitamme. Niitä jotka olivat sitten varmaan Harrin sanojen mukaan jossain isossa ohjelmassa suunniteltuja. Meidän yhteinen elämämme liittyi todellakin suunnitteluun. Olimme töissä samassa firmassa Lauttasaaren Kiviaidankadulla. Armoitettuna pomonamme oli Kalevi Eranti. Yksi suomalaisen konsulttitoiminnan pioneeri. Istuimme kahvitunnit muun insinöörijoukon kanssa Erannin huoneessa. Siellä saimme me nuoret, Harri ja minä, imeä kokeneempien viisauksia. Harri maanmittausinsinöörinä kuunteli asioita omalla mittarin korvallaan ja laajensi näkemyksiään kaupunkirakentamisen suuntaan. Minä taas opin ilmakuvauksen ja autografien salaisuuksia. Kahviantimien kuluttajiin kuuluivat maanmittausalan huippunimet Jaakko Topp, Tauno Tirkkonen ja Sven Wik. Mukana oli myös arkkitehtuuria opiskeleva Risto Kaarlehto, mittari hänkin alkuaan. Konsulttitoiminnan vienti tuli näissä keskusteluissa tutuksi. Kunnallistekniikka Oy tai tarkemmin sanottuna sisarfirma Finnmap Oy suoritti mittauksia ja ilmakuvausta mm. Iranissa ja erinäisissä Afrikan maissa.
Harri Leppänen tuli tekniseksi johtajaksi Liikennetekniikka Oy:n leipiin vuonna 1970. LTOY perustettiin samana vuonna meikäläisen ja Erannin omistaessa 40% kumpikin. 20% osakkeista kuului ns. matruusineuvostolle. Harrin lisäksi ”neuvostoon” kuului 15 suunnittelijaa. Harri kirjoittaa kirjeessään: ”Muistelin miten opin Sinut tietämään (en vielä tuntemaan) Huru-Penana opiskeluaikoina. Kuinka sitten törmäsimme Kunnallistekniikassa. Kuinka olin apulaisenasi liikennehommissa. Kuinka tulin uudestaan suunnittelutehtäviin -68. Kuinka LTOY perustettiin -70. Kuinka innostava ja kiva työpaikka se oli ensimmäisen vuoden ja vielä toistakin. Ja on edelleenkin nuorille ja innokkaille, ehkä hiukan lapsellisille, kuten nuorten miesten otteesta näemme.”
Harri oli Helsingin jalankulkututkimuksen projektipäällikkö, hän aukaisi uutta katsantokantaa
Miten tuo vieläkin ainutlaatuinen tutkimus syntyi vuonna 1970? Vaikuttavia tekijöitä lienee monia: ”suuri liikennetutkimus” keskittyi vain moottoroituun liikenteeseen - tästä muutoshalu, Sundman ja Helander julkaisivat Kenen Helsinki -pamfletin - tästä politiikka, metron suunnittelu kaipasi tuekseen jalankulkijatietoa - tästä rahoitusta projektille, liikenneonnettomuudet maassa olivat huipussaan - tästä huono omatunto ja ehkä vielä sekin, että liikenteestä kiinnostuttiin yli perinteisten ammattikuntarajojen. Sosiologit, arkkitehdit ja yhteiskuntatieteilijät, Harri muiden muassa, halusivat laittaa lusikkansa liikenneinsinööreille, asemakaavoittajille ja katupojille aiemmin kuuluneeseen soppaan.
Työtä varten muodostettiin konsulttiryhmä, jossa mukana olivat Liikennetekniikka Oy, Oy Kaupunkisuunnittelu Ab ja ruotsalainen Trafikplanering Ab. Alikonsultteina olivat lisäksi Oy Kunnallistekniikka Ab ja Suomen Gallup Oy. Ruotsista apuun kutsuttu civ.ing. Nils Rosén oli intohimoinen kevytliikenneasiantuntija. Hän oli tunnettu palopuheistaan kevytliikenteen hyväksi. Projektipäällikkönä toimi DI Harri Leppänen, tekniikan ylioppilas Kari Lautso oli projektisihteerinä. Aktiivisessa johtonelikossa oli vielä mukana arkkitehti ja tekniikan lisensiaatti Jaakko Ylinen.
Jalankulkijoiden määrää tarkasteltiin mm. tiheyksinä. Oheinen kuva osoittaa tietokoneprintin, jonka mukaan suurimmat jalankulkutiheydet esiintyivät Esplanadin, Mannerheimintien ja Kaivokadun rajaamalla alueella. Tiheyskarttojen avulla optimoitiin metron sisäänmenoaukkojen sijaintia. Suhde ”tietokoneavusteiseen” suunnitteluun oli innostunut. Koneelta haluttiin kysyä kaikkea mahdollista. Koneitten kyky vastata oli lähinnä alkeellinen. Mutta kivaa oli, kun suunnittelijat, Harri etunenässä makasivat lattialla ja tutkivat koneen tiheysprinttejä.
Tutkimus lähti uurtamaan uraa tuntemattomaan maaperään. Kevyestä liikenteestä ei ollut käytettävissä kotimaisia sen paremmin kuin ulkomaisiakaan tietoja. Tutkimuksen ensimmäisenä tavoitteena oli kehittää keinoja kevyen liikenteen mallintamiseen. Oli selvää, ettei kävelijöitä voida käsitellä perinteisellä tavalla virtoina, oli siis keksittävä jonkinlainen potentiaalimalli tai vastaava. Tutkimuksen ohjelmoituna tavoitteena oli myös selvittää ihmisten asenteita ja ympäristössä koettuja puutteita ja siten määritellä paikkojen arvoa ja arvostamisessa käytettyjä kriteereitä. Tutkimusmenetelmä oli monitieteinen. Käytettiin Harrin asiantuntemuksen bravuuria - ilmakuvausta. Suoritettiin laajat katuhaastattelut. Ja kehitettiin tuo kaivattu potentiaalimalli jalankulkijatiheyksien arvioimiseksi. Menetelmäkehityksessä Harri oli ratkaiseva voimavara. Jalankulkututkimus vuodelta 1970 taitaakin olla ainoita liikennetutkimuksia Helsingin seudulta joka esiintyy kansainvälisissä tieteellisten tutkimusten viiteluetteloissa. Kiitos Harri tästä mainiosta suorituksesta.
Harri oli metron Ula-radan projektipäällikkö, hän edusti insinöörikunnan intelligentsiaa
Elettiin vuotta 1972. Metron ensimmäisen vaiheen pintaradalle valittiin suunnittelijaa. Rata ulottui Puotinharjusta Sörnäisten tunnelin suuhun. Rataosalla oli huomattavia siltaosuuksia ja kolme asemaa: Kulosaari, Hiihtäjäntie ja Siilitie. Työn yhteydessä tultaisiin sanelemaan metron pintarakennusosuuksien tekniikan kieli ja arkkitehtuuri. Harri valittiin projektinjohtajaksi. Mukana olivat meidän lisäksemme Maa ja Vesi Oy, arkkitehteina Kaupunkisuunnittelu Oy, Bengt Lundstenin toimisto sekä arkkitehtitoimisto Juutilainen-Kairamo-Mikkola-Pallasmaa. Rakenteita hoiteli Paloheimo-Ollila. Tehtävä oli ainutlaatuisen hieno ja ryhmä edusti nuoruuden idealismia ja voimaa, se edusti aikaa ja ajan henkeä. Suunnittelusta tuli kuitenkin tervanjuontia? Miksi? Senhän piti tuottaa huippuunsa herkkää, viulunkielenä soivaa teräksen ja lasin arkkitehtuuria. Ekotaloutta, joka perustuu rakenteiden taidolla hiottuun mitoitukseen ja keveyteen. Arkkitehtuuria, joka huippuunsa viilatun rationaalisen rakentamisen luomalla säihkeellä kehystäisi maailman moderneimman metron toimintaympäristön.
Edu Kairamo piirsi Siilitien asemaa. Eero ja Masa piirsivät sillan. Silta on jäljellä. Asema on saanut täysin uuden muodon.
Suunnittelun johtoryhmä istuu Töölönlahden rantaravintolan lasikopissa. Valkoviiniä on pöydässä ja paikalla Edu Kairamo, Erkki Juutilainen, Bengt Lundsten, Pertti Solla, Jaakko Ylinen, Pentti Piri ja tietysti projektipäällikkö Harri Leppänen. Tunnelma on normaalista tämän porukan yhdessäolosta täysin poikkeava. Ukkosta on ilmassa. Johtoryhmän puheenjohtajan oikeudella ryhdyin uhoamaan: Perkele, jätkät! Tämä koko juttu on nyt täydellisesti tuuliajolla! Suunnitelmat ja tutkimukset ovat nollan väärtejä! Minkäänlaista arkkitehtuuria ei löydy hakemallakaan! Metroasemat ja rautatieasemat ovat kautta historian olleet modernin arkkitehtuurin vetovankkureita! Mitä meillä on käsissämme? Pelkkä nolla! Te olette nollia! Sanotaan, että nollista tulee helposti ketju. Mitä oli tapahtumassa?
Kysyn Eerolta Harrista. Eero sanoo totuuden. Hän sanoo Harrin edustaneen insinöörikunnan intelligentsiaa. Tuohon on helppo yhtyä. Harri oli todella laajakatseinen kulttuurihenkilö. Keskustelu hänen kanssaan ylitti rajoja. Tervajuoma ei ollut suinkaan hänen keittämänsä. Lopuksi syntyi paljon hyvää. Tosin se näytä nykypolvelle kelpaavan. Siihen aikaan oltiin tarkkoja rahasta. Nyt rahaa riittää.
Harri oli Tripolin liikennetutkimuksen projektipäällikkö, hän oli kansainvälinen konsultti parhaimmasta päästä
Tripolin liikennesuunnitelma laadittiin vuonna 1977. Suunnitelmaan sisältyi kaupunkimallien rakennevertailu ja paljon muuta hienoa ja interaktiivista. Liikennettä tutkittiin ilmakuvauksella ja auton katolle kiinnitetyllä kameralla. Suoritettiinpa myös laaja kotihaastattelututkimus suljetussa arabiympäristössä. Haastattelijoina toimivat paikalliset naisylioppilaat. Harri Leppänen assistentteinaan ”nuoret tutkijat” Pekka Kettunen ja Matti Lahdenranta ohjasivat tienvarsihaastattelujen ja poikkileikkauslaskentojen suoritusta. Ajelivatpa vielä bussien perässä selvittääkseen sään ja katujen kunnon mukaan vaihtelevat bussireitit. Harri itse hyppäsi vaappuvan pienkoneen kyytiin ilmakuvauksia suorittamaan. Suunnitelmia piirtelivät insinöörit Lothat Mallon ja Veikko Tuominen. Ja tietysti meidän rakas Ellimme kälbi-koiransa kanssa.
Mitä mahtanee tarkoittaa tuo alussa siteeraamani Harrin kirjeen ”lapsellisuus”? Ja keitä olivat nuo Harrin mainitsemat nuoret miehet. No, hehän olivat juuri nuo ”nuoret tutkijat”. Nuoruuden innolla he ajelivat ”tutkijan oikeuksin” pitkin Tripolin jalkakäytäviä ruuhkien ohi. Siitä projektipäällikön huoli.
Harri Leppänen hoiteli ansiokkaalla tavalla ensimmäisen liikennealan vientityömme projektinjohtoa, paikan päällä Tripolissa, lapsineen ja vaimoineen. Lothar sanoo Harrin olleen tiukka johtaja. Mutta sanoo myös hänen olleen hieno ja lämmin ihminen. Ja kaikesta tuosta on kulunut 40 vuotta.
Harri pani alulle Ras Lanuf New Town -projektin
Harrin yhteydet Tripolissa johtivat myös meidän kaikkien aikojen suurimman vientityömme alkunytkähdykseen. Saimme tehtäväksemme Ras Lanuf New Town -projektin Sirten lahden rannalle. Projektin tilaajana oli Anwar Sassi, kaikkien aikojen paras ja viisain asiakkaamme. Hän edusti Libyan öljyteollisuutta. Oli ollut myös ensimmäisen itsenäistymisen jälkeisen Libyan hallituksen ministerinä kuningas Idriksen aikaan – ennen vallankumousjohtaja Gaddafia. Istuimme Harrin ja Marjan kotona Tripolissa. Anwar Sassi oli vieraanamme. Kysyimme häneltä, miten on mahdollista, että tällainen iso projekti tällaisessa korruptoituneessa maassa voidaan saada ilman minkään laatuisia komissioita? Saimme Harrin kanssa kuulla vastauksen: ”En ole koskaan pannut kenenkään toisen rahoja taskuuni!” Anwar Sassi sai jakamattoman kunnioituksemme.
Harri Leppänen ja libyalainen arkkitehti Ali Miludi tutkimassa Ras Lanuf’in papereita. Taustalla seinällä kaupungin sijoitustutkimuksen aineistoa.
Meidän yhteinen taapertamisemme Harrin kanssa päättyi Libyan ekskursion jälkeen 1980-luvun alussa. Harrin ura jatkui konsulttijohtajana Maa ja Vesi Oy:ssä. Myöhemmin hän siirtyi Vietnamiin vesiprojektia hoitamaan. Nämä tehtävät ovat minun tietoisuuteni ulkopuolella. Mutta haluan lopettaa tämän muistelun Harri Leppäsen kirjaan Gaddafin kunnailla, Into, 2011. Itse asiassa laitan tähän Harrin kirjoituksen hänen ensimmäisestä työpäivästään Tripolissa.
Ensimmäinen työpäivä Tripolissa
”Munir on pieni mies. Hänen päälakensa keikkuu olkapäitteni tasolla, vaikka hän korottaa olemustaan leveisiin housunpuntteihin kätkeytyvillä viiden sentin kengänkoroilla. Käkkäräisen tukan reunustamien kapeiden kasvojen silmiinpistävin piirre on hiukan kyömy nenä. Komeat etuhampaat ovat kellastuneet, ilmeisesti kingsize-savukkeista, joiden rasiaa hän hapuilee saapuessamme.
Munir kutsuu paikalle Muhammedin, joka on kookkaampi ja vaikuttaa jurommalta. Molemmat puhuvat englantia, Muhammed sujuvammin kuin Munir. Pena vetää jälleen esille nipun Firman esitteitä ja aloittaa tarinansa kolmannen kerran samana aamuna. Esitys on perusteellinen ja tiivis, aamiaispöydän englantilaisille annettua kevytversiota ja Ahmedille tehtyä selostusta monipuolisempi.
Penan vetäessä henkeä Munir nousee ja viittaa meitä seuraamaan. Hän ohjaa meidät laajaan halliin, joka on täynnä työpöytiä. Työntekijöitä on vain kaksi: intialainen kaupunkisuunnittelija ja puolalainen insinööri. Munir häipyy sanottuaan, että asiantuntijat antavat meille tarvitsemiamme tietoja. Miehet ovat ilahtuneita saadessaan vaihtelua arkityöhönsä. Kollegojen kesken ei tule puutetta puheenaiheista.
Aamupäivän neljännen esittelyruljanssin jälkeen päästään asiaan. Tyhjästä on aloitettava. Kaupungista on tuore kartta. Se riittää suunnitelmien pohjaksi. Muutamaa vuotta aikaisemmin on tehty väestölaskenta, jonka tulokset on ilmoitettu kaupunginosittain. Kehäteistä ovat englantilaiset tehneet suunnitelmia. Suunnittelija saa ne aikanaan. Siinäkö kaikki? Tuore kartta merkitsee tuoretta ilmakuvausta. Asiantuntijat eivät tiedä mistä kuvia saisi ja epäilevät tokko niitä meille annettaisiinkaan.
Kävelemme rantakadulla. Pena haluaa tallentaa ympäristön näkymiä, mutta on turvallisuuspoliisien harhauttamiseksi ottavinaan turistikuvia minusta. Poseeraan lähes jokaisessa kadunkulmassa ja satama-altaan edustalla nojailen huolettomasti rantabulevardin kaiteeseen.
Sitten meille tulee nälkä. Kävelemme ympäri keskustaa onnistumatta tunnistamaan ravintolaa. Päätämme syödä hotellissa. Sen ravintola on suljettu ja avataan uudestaan vasta päivällisaikaan. Illansuussa hortoilemme kaupungilla. Keskustan kaupat ovat tavaraa pullollaan. Autoja, japanilaista elektroniikkaa, taloustarvikkeita, koruja, mitään ei tunnu puuttuvan. Löydän sivukujalta soitinliikkeen, jonka myymälässä on esillä kaksi pianoa. Toisen yöni Libyassa nukun matkakokemusten uuvuttamana unia näkemättä.”
Mies vailla vertaa
Muistan Harria suurella lämmöllä. Hän teki monta mahdotonta mahdolliseksi. Hän perusti jousikvarteton Tripoliin ja ilahdutti meitä kaikkia soitannollaan. Työssään hän oli tiukka mutta sydämellinen, hän oli pragmaattinen mutta mielikuvitusta täynnä, hän oli unohtumaton ystäväni, mies vailla vertaa.
