Netistä luen autokoulunopettajan selvittävän hänen kokemuksiaan liikenneraivosta. Roikutaan takapuskurissa, huudellaan ja kiilataan. Uutisissa kerrotaan jopa erityisistä autokoulujen oppitunneista nuorten opettamiseksi suhtautumaan rauhallisesti kanssaliikennöitsijöiden tunteenpurkauksiin. Vielä autokoulunopettaja selvittää tilanteen johtuvan heikossa kunnossa olevista liikenneväylistä. Eikä vaan autokoulunopettajat ole huolissaan vaan myös liikenneturvallisuusviraston asiantuntijat. Näin kuuluu sanoneen Jussi Pohjonen, Liikenteen turvallisuusvirasto Trafin johtava asiantuntija: ” – Ajan henki tuntuu olevan aggressiivinen: ei huomioida muita autoilijoita, kiihdytellään, ohitellaan ja pujotellaan liikenteessä.”
Liikennemiehenä minua kiinnostaa tuo keskustelu. Kuuntelin juuri autoradiota. Kuuntelijat soittelivat ja kertoivat omasta raivostaan. Erityisesti raivoa esiintyi pyöräilijöitä ja jalankulkijoita kohtaan. Ne kun eivät tiedä mitään liikennesäännöistä tai eivät välitä tietää. Kadunylittäjät kulkevat sivulleen katsomatta kännykkää näpytellen suojatiellä, pyöräilijät poukkoilevat vuoroin ajoradalla, vuoroin pyörätiellä ja vuoroin jalkakäytävällä, koirankuljettajat eivät huolehdi suojateistaan jotka pitkien remmiensä sallimina poukkoilevat missä milloinkin. Rekkakuskit pahoittelivat ”kiireisten kauppamatkustajien” bemariraivoa maanteillä. Todellakin puheista päätellen taidamme olla melkoisessa kaaoksessa.
Ryhdyin nyt mietiskelemään omaa elämääni. Sain ajokortin vuonna 1952 ja olen sen jälkeen ollut osana tuota ”raivoympäristöä”. Niin, siitä on 65 vuotta. Kummallista, ensimmäisenä tule mieleeni minun liikenneraivoni Savonlinjan legendaarisen perustajan ja omistajan itsensä liikenneneuvoksen pidettyä Mikkelin matkakeskuksen avajaisissa kunnianarvoisan vihkiäispuheensa. Hän oli antanut minulle pideltäväksi kuohuviinilasinsa puheensa ajaksi. Kun kuuntelin hänen kielteistä puhettansa uuden matkakeskuksen laadusta, sain miltei raivokohtauksen, teki mieli heittää hänen lasinsa lattiaan. Hillitsin kuitenkin raivoni.
Mieleeni tuli myös liikennöitsijöiden raivo, kun joukkoliikennettä ryhdyttiin yhteiskunnallistamaan. Linja-autoliiton puheenjohtaja Kauko Sällälä sanoi haastattelussa Helsingin Sanomille 28.9.1969 näin kuivasti: ”Meidän on pakko nostaa kädet pystyyn, kun liikennekysymyksiin aletaan sotkea politiikkaa. Järjen ääni ei enää silloin kuulu.” Nyt en kuitenkaan puhu kotikutoisesta politiikkaraivosta vaan aivan oikeasti liikenneraivosta.
Olen aiemmin kirjoittanut blogin liikenneraivosta. Se on tässä: http://penttimurole.blogspot.fi/2015/09/liikenneraivo.html
Jäljellä on vain yksi keino – kansalaistottelemattomuus
Suomessa Liikennepoliittinen yhdistys Enemmistön ry:n liikennemanifesti oli aikansa radikalismia. Sekin oli eräänlaista liikenneraivoa. Nythän syytteet liikenneraivosta ovat suuntautuneet nimenomaan autoilijoiden raivoon pyöräilijöitä ja jalankulkijoita vastaan. Silloin taas aikanaan Enemmistö suuntasi suorasuuntaustulta autoilijoita vastaan. Teksti tuntui silloin kovalta, nythän se tuntuu osalta normaalia sometekstiä tai lautakuntatekstiä tai kaupunkistrategiaa. Ruotsalaiset lääkärit ehdottivat jopa kansalaistottelemattomuutta vastavoimana auton pakkovallalle. Ruotsi oli keskustelukulttuuriltaan vielä Suomea kiihkeämpi. Medicinska Föreningens Tidskriftin numerossa 7-8 vuonna 1968, julkaistiin ruotsalaisten lääkäreiden liikennemanifesti, josta poimintoja:
”Autojen ahdistamat joukot, jalankulkijat, polkupyöräilijät, nouskaa sortajianne vastaan! Pelastakaa autoilijat, jotka levittävät haisevia pakokaasujaan, hikoilevat rasvoissaan ja kalkkeutuvat verisuonitauteihinsa. Kaupunkisuunnitelmien teettäjät, edustustilien lihottamat hallintovirkamiehet, vapisevat jo. Ahdistakaa heitä hullujen koirien tavoin! Tahdotko, että kaupunkisi muuttuu Los Angelesin kaltaiseksi? Tyydytkö asumaan lähiöiden getoissa vain siksi, että suurpääomien limusiinit saavat parkkipaikan keskustassa ja riistäjät keskeisiä toimitiloja? Jos olet toista mieltä, sinulla on vain vähäisiä mahdollisuuksia vaikuttaa kaupungin kehitykseen. Voit vain äänestää olemassa olevia puolueita. Suurpääoman omistajat rakentavat kaupungin, byrokraatit ja teknikot apureinaan. Elinkeinoelämän toivomukset ratkaisevat. Poliitikot, joiden on vastuu, puhuvat muista asioista.”
Raivon kohteet ovat muuttuneet. Ennen vanhaan kansalaisjärjestöt raivosivat kaduilla jatkuvasti lisääntyvää autokansaa vastaan. Nyt autoilijat raivoavat pyöräilijöitä ja jalankulkijoita vastaan ja erityisesti vielä toisiaan vastaan.
Onko liikenneraivo todellinen ilmiö?
Mitä on liikenneraivo? Kansainväliset tutkijat erottelevat toisistaan liikenneraivon ja aggressiivisen ajamisen. Liikenneraivo on kansainvälisen käsityksen mukaan rikollinen teko. Aggressiivinen liikennekäyttäytyminen ei suinkaan moneltakaan osalta ole rikollista. Olen yrittänyt löytää tutkimuksia aggressiivisesta liikennekäyttäytymisestä Suomessa. En niitä nyt heti ensiyrittämällä löytänyt Ruotsistakaan. Löysin kyllä haastattelutietoja, joissa Ruotsin poliisit kertovat olevansa huolissaan yleisen ajotaidon heikkenemisestä. 70% haastatelluista poliiseista oli sitä mieltä, että ajotaito on viime vuosina heikentynyt, 20% piti tilannetta muuttumattomana ja viimeiset 10% uskoivat ajotaidon parantuneen. Luulisi tuon ajotaidon laadun näkyvän liikenneonnettomuustilastoissa. Vertasinkin nyt Suomen ja Ruotsin liikenneonnettomuustilastoja viime vuosilta.
Kun katselee näitä kippuroita, havaitsee onnettomuustilastojen olevan alaspäin menossa. Liikenneturvallisuus on jatkuvassa kasvussa. Se on ylöspäin menoa. Etenkin Suomen osalta onnettomuuslukujen lasku tuntuu vakaalta ja määrätietoiselta. Ruotsissa liikenneonnettomuuksissa loukkaantuneiden määrä asukasmäärään verrattuna on selvästi Suomea suurempi. Kun Ruotsissa vuonna 2016 loukkaantui 187 henkeä 100000 asukasta kohti, Suomessa luku oli 107 (101) loukkaantunutta 100000 asukasta kohti. 100000 autoa kohti luvut olivat 345 ja 149 (139). (Suluissa olevat luvut ovat Suomen tilasto vuodelta 2017). Kuolleiden määrässä Ruotsi on puolestaan reilusti Suomea parempi. 100000 asukasta kohti Ruotsissa kuoli 2,7 henkeä, mutta Suomessa 4,7 (4,1) henkeä. Automäärään verrattuna kuolinluvut olivat 5,0 ja 6,5 (5,6). Suomessa on menty 2016-2017 reilusti parempaan suuntaan. Liikenneraivon lisääntyminen ja sen seurauksena onnettomuuksien määrän kasvu ei näy näistä luvuista. Päinvastoin.
Tein vielä selkeämmät kuvat Ruotsin ja Suomen vertailusta. Liikenneonnettomuuksissa kuolleiden määrä suhteessa asukaslukuun on laskenut molemmissa maissa hyvin samankaltaisesti. Suomessa on kuitenkin vuonna 2016 kuolemaan johtavia onnettomuuksia suhteellisesti 74% enemmän kuin Ruotsissa. Vuonna 2017 mentiin jälleen parempaan suuntaan. Liikenneonnettomuuksissa loukkaantuneiden määrä on taas Ruotsissa 74% suurempi suhteessa asukasmäärään. Jos kuvaa tarkastelee aggressiivisen liikennekäyttäytymisen kannalta – jonka sanotaan olevan nousussa – on todettava, ettei Suomen tilasto todista tällaisen ilmiön
olemassaoloa.
olemassaoloa.
Näistä eri maiden tilastoista ei nyt voi olla aivan varma. Kotimaankin tilastoissa vuodesta 1980 vuoden 2016 loppuun Tilastokeskuksen mukaan oli 16843 liikenneonnettomuuskuolemaa, kun poliisin tietoon oli tullut 14936 kuolemaa. Loukkaantumisten suhteen Tilastokeskus kertoo 330846 loukkaantumisesta kun poliisin tietoon oli tullut 247243 loukkaantumista. Vakuutusyhtiöt puolestaan ovat maksaneet vuoden 1980 jälkeen korvauksia 3,6 miljoonasta liikennevahingosta.
Katsoinpa sitten vielä lämpimikseni liikennevakuutuksesta korvattujen onnettomuuksien määrää suhteessa asukaslukuun ja autokantaan. Ajattelin sieltä löytyvän aggressiivisten kuskien kaasujalan tai rattikädenjälkeä. Ei sieltäkään. Näyttää korvattujen onnettomuuksien suhteellinen määrä pysyneen asukaslukuun verrattuna hyvin tasaisena. 1990-luvun laman kohdalla on selvä painauma, josta on vakioiduttu 1980-luvun lopun tasolle. Autoa kohti korvattujen onnettomuuksien määrä on ollut jatkuvassa laskussa. Pientä kärsimistä havaitaan vuodesta 2014 vuoteen 2016. En usko sitä merkiksi liikenneraivon lisääntymisestä.
Kohdistuuko liikenneraivo onnettomuuksien muodossa erityisesti kevyen liikenteen harjoittajia vastaa vai autoilijatko vain tappavat toisiaan. Tämä kysymys pakottaa vielä kaivamaan esiin onnettomuustilastoja kulkutavoittain.
Kuvien tilasto osoittaa kuolemaan tai loukkaantumiseen johtaneiden liikenneonnettomuuksien uhrien kulkutapaa. Suomen tilaston jakaumassa ovat mukana kaikki loukkaantumiset, Ruotsin tilastossa ovat mukana vain vakavat loukkaantumiset. Henkilöautoilijat matkustajineen ovat selkein uhriryhmä. Heidän osuutensa jakaumassa on noin 60% uhreista. Kevyen liikenteen yhteisosuudessa ei voi havaita merkittävää lisäystä. Absoluuttisesti onnettomuuksien uhrien yhteismäärä on vuodesta 2003 vuoteen 2017 vähentynyt Ruotsissa 53% kuolleiden ja vakavasti loukkaantuneiden osalta ja Suomessa 35% kuolleiden ja kaikkien loukkaantuneiden osalta.
Kansainvälisiä tutkimuksia aggressiivisesta ajamisesta
USA:ssa tehdyssä tutkimuksessa 78% haastatelluista autokuskeista ilmoitti viimeisen vuoden aikana joutuneensa aggressiiviseen ajotilanteeseen. Yleisimpiä tapoja olivat takapuskurissa roikkuminen (51%), toiselle kuljettajalle huutelu (47%) ja torven soittelu aggression osoituksena (45%). Kolmasosa kuljettajista myönsi tehneensä vihaisia eleitä toisille kuljettajille. 4% kuljettajista sanoi hypänneensä autosta ulos ”opettamaan” toista kuljettajaa. 3% myönsi tarkoituksella kolhineensa kiistapuolen autoa.
Amerikkalaiset tutkivat liikennekäytöstä ikäryhmittäin. Oikeastaan tilanne on yllättävänkin tasainen. Vain yli 75-vuotiaat ovat hieman rauhoittuneet. Kaikissa aggression kategorioissa 25-39-vuotiaat hermostuvat eniten. Naiset ovat miehiä rauhallisempia. He eivät törmää tahallaan toisen autoon eivätkä tule ulos ajoneuvosta rähjäämään. Sen sijaan takapuskurissa roikkumisessa ja huutelussa he ovat lähes miesten veroisia. Nyt uskotaan paljon pahaa nuorista liikenteessä. Itse asiassa alle 18-vuotiaat näyttävät käyttäytyvän hyvin samalla tavoin kuin naiset ryhmänä.
Itävaltalaiset tutkijat tarkastelivat haastateltujen liikennekäyttäytymistä haastatellun omien tapojen kannalta verrattuna haastateltujen arvioon muiden käyttäytymisestä. Tämä on mielenkiintoista. Syyllisyys on toisissa omaa itseä suurempi ja jopa motivaatio omaan aggressioon johtuukin juuri muiden käyttäytymisestä. Kun noin 30% kuljettajista myöntää ajavansa ylinopeutta moottoriteillä ja ajavansa keltaisilla liikennevaloilla, niin he epäilevät muista yli 70 prosentin tekevän samoin. Jos 21% kuljettajista myöntää tekevänsä ilmeitä tai eleitä, niin haastateltujen mielestä muista kuljettajista tällaisia tekee 50%. Jos haastatelluista 7% myöntää ohittavansa huolettomasti pyöräilijöitä eikä pysähdy aina suojatiellä jalankulkijan havaitessaan, niin muista kuljettajista tämän virheen tekee 45%.
Nuoret eivät huomaa itse olevansa syy
Pennsylvaniassa Villanova yliopiston tutkijat julkaisivat vuonna 2016 analyysinsä aggressiivisen ajamisen osuudesta liikenneonnettomuuksiin. He korostavat, ettei tämä tutkimus rajoitu vain ”liikenneraivoon”, jonka tyyppiset teot ovat rikollista toimintaa, vaan määritelmän mukaan tutkimus kattaa "the operation of a motor vehicle in a manner that endangers or is likely to endanger persons or property.” Pennsylvanian tutkimusalueella asuu 3,9 miljoonaa ihmistä. Vuonna 2014 alueella tapahtui 33000 liikenneonnettomuutta, joista 45% on seurausta aggressiivisesta ajamisesta. Tutkijat arvioivat sosioekonomisten kustannusten olevan 1 miljardi euroa tuona vuonna. Asukasta kohti tämä tekee 260 euroa ja onnettomuutta kohti 69000 euroa. Alueella tapahtui 229 kuolonkolaria, joista puolet oli seurausta aggressiivisesta ajamisesta. Aggressiivisen ajamisen onnettomuuksista 98% johtuu kuljettajan toiminnasta. Vain 2% johtuu ympäristöstä tai tieoloista. Jalankulkijoiden osuus onnettomuuksien syistä on 0,2%. Tärkein syy onnettomuuksiin oli liian suuri tilannenopeus, Tutkimuksessa nuorten ajatusmaailma oli kiinnostuksen kohteena. Nuoret eivät pitäneet suuria nopeuksia tärkeänä syynä, Myöskään kännykkään näpelöinti ei heidän mielestään ollut tärkeä syy. Ei myöskään juovuksissa tai huumeissa ajaminen. Nuoret nostivat tärkeimmiksi syiksi alituisen kaistanvaihtamisen ja takapuskurissa roikkumisen. Tutkijoiden mukaan he eivät havainneet olevansa itse se tärkein syy.
Puolessa onnettomuuksissa syynä ovat kuskien heikot hermot
Niin tässä onkin aiheellista tehdä johtopäätöksiä. Aggressiivista ajamista ja kulkemista esiintyy. Ihmiset ovat hermostuneita. Kun he eivät voi työpaikalla eikä kotona purkaa aggressioitaan – omia sellaisiaan – niin luonteva paikka on liikenne. Pienetkin asiat panevat hermosolut punaiselle. Työpaikalta juuri poistunut ja työtovereitaan ystävällisesti hyvästellyt ihminen muuttuu krokotiiliksi. Tuo hidastaa liikaa töyssyllä, tuo ajaa 30 alueella kolmeakymppiä, pitäisi ajaa vähintään kolmeaviittä, tuo pysähtyy suojatien edessä, vaikka jalankulkija olisi selvästi ollut valmis odottamaan, tuo nuori mies laahustaa suojatiellä tahallaan vaikka on tervejalkainen, miksi tuo nuori äiti työntää lastenvaununsa suojatielle ja näpyttelee samalla kännykkäänsä katsomatta ensin vasemmalle ja sitten oikealle, remonttireiskat pakuissaan, ne todella ärsyttävät, eikö poliisia löydy niiden hulvatonta menoa sakottamaan, ja taas lycramies vaihtaa ajoradalta jalkakäytävälle punaisen palaessa. Nämä ovat autoilijan ajatuksia, ajatuksia on kaikilla muillakin. Niitä ei vain ole vielä vaivauduttu tutkimaan.
Ensimmäinen osa johtopäätöstä on, ettei liikenneonnettomuustilastoissa oli havaittavissa liikenneraivon aiheuttamaa onnettomuuksien kasvua. Ihmisten päässä kuitenkin keittää. Kansainväliset tutkimukset osoittavat puolet liikenneonnettomuuksista olevan aggressiivisen ajamisen seurausta. Aggressiiviseen ajamiseen liittyvien onnettomuuksien syynä on 98 prosentin osuudella kuljettaja itse, hänen heikot hermonsa!
