Salon kaupungin veturitallilla oli lähes urheilujuhlan tuntua. Salon Taiteilijaseuran armoitetut taiteilijat viettivät 50-vuotisjuhlallisuuksia näyttelyn muodossa. Nykyään yhteisöllisyys on alituinen puheenaihe. Tai täsmällisemmin yhteisöllisyyden puute. Ihmiset käpertyvät ikiomaan some-piiriinsä, lukevat uudestaan ja uudestaan naamakavereidensa viestejä, katselevat heidän kuviaan ja klikkailevat tykkäämisen merkkejä. He tietävät paljon, mutta tuntevatko he riittävästi? Kaveripiirin laajentuessa omat ja läheiset saattavat jäädä vähemmän kiinnostuksen kohteiksi. Saattavat jopa päivittäin unohtua. Omissa ja läheisissä ei ole suuria uutisia, jännittäviä suhteita eikä uusia reseptejä. Ovat kaikki vaipuneet ikuiseen pysyvyyteen ja olemassaolon harmauteen. Häipyneet tapettiin. Tai liioittelinko nyt? Onhan Suomessa 70% aikuisväestöstä älypuhelimen omistajia. Ulkopuolelle yhteisöpiiristä jäävät vain pikkulapset – alle viisivuotiaat, ja vanhat ja vapisevat.
Tässä maailmassa kokee sitten yllätyksen. Se tapahtui Salon Veturitallilla. Pienen kaupungin taideyhteisön ajattelee helposti ompeluseuraksi. Taiteen tuotoksiksi kuvittelee helposti kokoelman ”käsinmaalattuja”. Juuri sellaiseksi kokoelmaksi joita näkee valtateiden varsilla huoltoasemien myyntinäyttelyissä. Totuus oli toinen!
Salon Taiteilijaseuran juhlanäyttely on avoinna Salon Veturitallin taidemuseossa 13.5 2018 saakka.
Yhteisötaide kiinnostaa minua. Taiteella on sijansa hyvinvoinnin ylläpitämisessä. Toistan aina mielessäni vaimoni Liisan lanseeraamaa lausetta, hän sanoo taiteeseen liittyvien abstraktien arvojen muuttuvan rahaksi jossain toisessa ympäristössä kuten terveydenhoidossa, sosiaalihuollossa ja nuorten hyvinvoinnissa. Jos verryttelynä, ennen näyttelyyn menoa haluat lukea mietteistäni Salon seudun taiteilijoiden yhteisötaiteesta klikkaa tuohon:
Kuva elää
Juhlanäyttelyn avajaispäivänä pääsin Liisan siivellä mukaan tapahtumiin. Olin kyllä elänyt mukana näyttelyn valmisteluvaiheita. Koko laaja ja pitkäaikainen prosessi oli tullut tutuksi kotona illallispöydässä. Liisa kun oli saanut kunniatehtävän toimia näyttelytoimikunnan vetäjänä. Nyt olin autokuskina. Kukaan ei hennonut hätistellä edes lehdistötilaisuudesta pois läppärinsä ääreen käpertynyttä oudon näköistä ukkoa. Pääsin siis asioiden polttopisteeseen. Näyttelyä en ollut vielä päässyt katsastamaan. Vain syrjäsilmin näin jonkin vilahduksen esille ripustetuista teoksista. Oikeastaan näin vain Anja Ahon veistoksia harmailla jalustoillaan ensimmäisessä veturipilttuussa.
Lehdistötilaisuus alkaa. Museon johtaja Laura Luostarinen aloittaa. Hän on taidemuseomaailman tunnettu tekijä, arvostettu ja hieman pelättykin tiukkuudessaan ja itsetietoisuudessaan. Hän harrastaa avantouintia. Se näkyy hänen pirteästä olemuksestaan.
Hän puhuu rajattomuudesta ja ajattomuudesta. Hän puhuu näyttelystä kokonaisuutena – kuva elää. Hän esittelee juhlakirjan taiteilijapersoonan Anja Ahon (1931-1992). Hän kertoo Anja Ahosta, Anja Virtasesta naistaiteilijana, hänen olemuksestaan naistaiteilijana, aikana jolloin Anja oli ensimmäisiä naiskuvanveistäjiä maassamme. Anja Virtanen oli rohkea ihminen. Hän matkusti 23-vuotiaana kahdeksi vuodeksi Tanskaan taidekouluun saadakseen kuvanveiston opetusta. Suosituskirjeen hän sai itseltään Wäinö Aaltoselta. Nuori taiteilija muutti Saloon 1960-luvun alussa. Anja Ahon tukena ei ollut taiteilijayhteisöä. Niinpä hän perusti yhdessä neljän muun salolaisen kanssa nyt juhlivan Salon Taiteilijaseuran. Seura perustettiin vuonna 1968. Anja Aho oli silloin 37-vuotias. Tämä näyttely on ensimmäinen Anja Ahon näyttely. Hänellä on tehtynä satoja teoksia. Niistä on nyt esillä vain pieni murto-osa. Kiinnostus herää! Kohta pääsen katsomaan.
Museonjohtaja kertoo vielä juhlakirjan sisällöstä. Se ei ole historiikki. Se kertoo enemmänkin siitä, miten taiteilijaseura on näkynyt salolaisille. Se on näkynyt, vaikka tilat nykytaiteelle ovat puuttuneet. Jopa näyttelypaikkana oleva veturitalli oli Salon Taiteilijaseuran valtaamana heidän 30-vuotis juhlanäyttelynsä tyyssija. Seura on vienyt taidetta päiväkoteihin, seura on harjoittanut taidelainaustoimintaa ja vienyt näyttelyitä myös kansainvälisesti Salon ystävyyskaupunkeihin. Kirja kertoo hauskalla tavalla myös eräistä alueen taiteilijatyöhuoneista. Museonjohtaja päättää esityksensä kiittäen näyttelyn ammatillista tasoa.
Näyttelyn kuraattorina oli Raakel Kuukka, valokuvataiteilija Kouvolasta. Kuraattori aloittaa kertomalla, ettei näyttelyllä ollut mitään teemaa. Hän perusti valintansa ilmaisuvoimaan, kokeilevuuteen, rohkeuteen ja omaan sanottavaan. Ehdotuksia tuli 70 kappaletta. Niistä valittiin näyttelyyn 30 taiteilijan työt. Hän sanoi ripustuksen olleen haasteellinen persoonallisen tilan vuoksi. Vanhimmat teokset ovat 50-luvulta. Iäkkäin taiteilija on yli 90-vuotias. Lopuksi hän toteaa tämän ihmiselämästä kertovan näyttelyn olevan juuri oikeassa paikassa.
Vihdoin koittaa hetki astua näyttelytilaan.
Anja Aho hurmaa
Mieleni täyttää hämmästys ja ihmetys, kun astun ensimmäiseen taidepilttuuseen. Sanotaan Anja Ahon ihailleen Henry Mooren ja kaltaistensa mestareiden töitä. Sanotaan hänen ottaneen vaikutteita myös Wäinö Aaltosen kubistiselta kaudelta. Se näkyy.
Hänen veistoksistaan monet puhuttelevat omalla kielellään. Ne eivät ole ”patsaita”. Useat veistoksista ovat kipsiä. Pronssiin on valettu vai muutama. Mutta nuo puuveistokset, ne hämmästyttävät moottorisahaveistämistä nähnyttä. Puu ei ole homogeeninen materiaali, siinä on kovia oksanpaikkoja ja se halkeilee. Mutta nuo teokset – ne ovat pieni ihme. Anja Aho veisti vain ihmiskuvia. Miten nuo naiset ja lapset ovat saaneet tuon tunteikkaan olemuksen – elämän olemuksen?Anja Ahon veistokset kertovat vahvaa tarinaa suurella herkkyydellä. Ihailkaa tuota ylpeätä naishahmoa.
Anja Aho teki nuoruudessaan puuveistoksia. Hänen ensimmäiset työnsä ovat jo lapsena veistettyjä. Sittemmin hän siirtyi kipsiin. Monet näyttelyn teokset ovat kipsiveistoksia. Kuvassa on hänen veistoksensa Kalevi Sarkiasta, perheystävästä. Toinen teos esittää hänen poikaansa lemmikkikoira sylissään. Taas uudelleen hän palasi puuhun. Se tapahtui terveydellisistä syistä. Kipsipöly todettiin hänen terveydelleen haitalliseksi. Puuveistos oikealla on vuodelta 1990.
Taideyhteisö hehkuu
En voi kertoa kaikesta minkä näin, en voi myöskään ymmärtää kaikkea minkä näin. Se on taiteenteon mysteeri. Se ei ole tarkoitettu jokaisen ymmärrettäväksi. Sen ei tarvitse sisältää minua koskettavaa sanomaa. Sanoman ei tarvitse liittyä tähän hetkeen. Se voi olla olemassa tulevaisuutta varten. Tai sitten se on taiteilijan lähettämä sanoma menneisyyteen. Ehkä taiteilija haluaa luoda vain esteettisen ilmiön – ilman viestiä. Tai epäesteettisen ilmiön. Se on kaikki sallittua – tiettyyn rajaan. Taide tuottaa katsojilleen mielihyvää. Se voi tuottaa myös raskasta mielipahaa. Tämä näyttely Salon Veturitallilla tuotti minulle pelkkää mielihyvää. Sain myös useita sanomia. Nyt ryhdyn rauhassa niitä mietiskelemään. Mutta sitä ennen yritän ymmärtää ihmisten lahjakkuuden ihmettä. Miten on mahdollista, että pienessä Salon kaupungissa voi nousta tämä luovuus, nämä taiteilijat ja heidän luomanaan tämän tasoinen näyttely?
Oiva Gillsten on vanhempaa sukupolvea - harmaita panttereita. Hän on kuvanveistäjä. Mitä ihmettä hän on luonut. Nuo pienet teokset niittaavat sinut paikallesi. Materiaalina veistoksissa on metalli. Katso noita kahta esinettä. Ne keskustelevat keskenään. Jos ihmisiltä tämä taito on katoamassa se ei koske Oiva Gillstenin veistoshahmoja. Ne katsovat toisiaan hellästi, keskustelevat, aivan kuin rakastaisivat. Ihmeellinen teos.
Näyttelyssä on suuria teoksia. Ne tuskin sopivat kenenkään kotiin, paitsi mahtimiesten. Taitavat Saloran ja Nokian ajan suurimiehet olla vähissä. Anteeksi, kyllä naisiakin oli joukossa. Naiset ovat yleensä taiteenostajia. Miehet seuraavat katseella. Monet esillä olevat teokset ovat kovin miehisiä. Miehisyyttä karkeimmillaan esittävät Leonardo Nieva Pongan amerikkalaisia rikollisia esittävät kasvokuvat. Niitä tuskin kukaan haluaa kotinsa seinälle. Mutta näyttelyssä ne ovat mahtavia.
Katja Öhrnberg ja Eeva-Kaisa Ailus ovat yhden veturipilttuun koko takaseinän peittävän muotokuvamaalaussarjan tekijöitä. Siinä on kuvattu ainakin 150 ihmistä. Koko näyttelyn avajaisten ajan maalausten edessä parveili sankasti väkeä. He etsivät ja löysivät ystäviään. Ehkä ja toivottavasti itsensäkin. Mahtava yhteisötaideteos kerrassaan.
Sami Korkiakosken akryylituubista pursottamalla tehdyt työt ovat vaikuttavia. Ne ovat valtavan kokoisia ja soveltuisivat hyvin julkista tilaa juhlistamaan. Tätä näyttelyä juhlistamaan ne soveltuvat erinomaisesti. Mitä ne kertovat katsojalle? Mitä ne kertovat minulle? Ehkä ne sittenkään eivät kerro minulle mistään sellaisesta joka koskee minun arkeani tai minun juhlaani. Ehkä ne kertovat maailman selittämättömästä kaaoksesta tai sitten meidän kummallisesta kyvystämme hyväksyä tuon kaaoksen uhkaava läsnäolo.
Hannu Nikander on tehnyt taidokkaan teoksen käsien monipuolisesta anatomiasta. Hänen mahtavat tiikerinsä loistavat poissaolollaan tässä näyttelyssä. Sijaan ovat tulleet kädet. Kädet kertovat tarinaa ihmisen työstä, pysähtymisestä ja kysymyksistä. Ne kertovat tarinaa kohtaamisesta ja eroamisesta. Erikoiseksi tämän hienon teoksen tekee se, ettei Hannulla itsellään ole käsiä. Hän pitää sivellintä proteesikädessään ja toteuttaa kaiken tuon herkkyyden!
Näyttelyssä on kolme installaatiota. Andrea Vannucchi on toteuttanut teoksen meren kuluttamista laudanpätkistä. Silkinhieno puupinta ihastuttaa. Aino Toivettula, Petra Kallio, Tiina Harjola ja Jussi Mattila ovat tehneet ilmassa leijuvan teoksen. Valo jättää liikkuvat varjot katon valkoiseen pintaan. Aivan erikoinen on myös Rita Rauteva-Tuomaisen elokuvafilmin pätkistä tekemä teos. Hänellä kuulemma riittää tuota materiaalia, sillä hänen miehensä on elokuvatuottaja. Luulin materiaalia lasiksi, mutta erehdyin. Mistä löydämme näille hienoille teoksille paikan? On mahdotonta ajatella niiden kohtaloksi pihalla odottavaa kuormalavaa, polttouunia tai kellarivaraston pölyistä nurkkaa.
Kirkolliseksi lopuksi vilkaisemme Petra Kallion pyöreään tornikammioon loihtimaa teosta. Voih! Tuo sana vilkaisu! Tilassa on penkki jolle voi istuutua. Kappelista kertova tila pysäyttää. Siellä on viivyttävä. Se on kappeli jostain Italiasta. Siellä on esineitä, kuvia ja valoa. Tunnelma on ihmeellinen. Petra, olet kyllä ihmeellinen daami teoksinesi.
