Matkasin jälleen Tallinnaan. Kysymyksessä ei ollut eläkeläisen lomailumatka. Kysymyksessä oli nyt vanhan tuttavan Leonhard Lapinin 70-vuotissyntymäpäivään liittyvä juhlanäyttely Kumussa. Matkasin tilaisuuteen laivalla. Näytti nimittäin siltä, ettei Vesterbackan tunneli ole vielä valmis, vaikka sanoikin jo pistävänsä lapiota maahan. Ehkä lapiot Kiinasta eivät ole vielä saapuneet. Olin siis laivassa ja menossa kohti taidenäyttelyn avajaisia. Olin matkalla poikani Jussin kanssa. Hänellä on ollut yhteistyötä Leon kanssa. Leo teki Kehäradan Kivistön aseman fillaritunneliin parisataa metriä pitkän seinämaalauksen. Hän teki sen värioppiensa mukaisena koodi-työnä. Sanoi vielä virolaisten lentäneen persuksilleen, kun kuulivat tästä.
Kuva on Kivistön asemalta. Siellä Leo Lapin pitää juhlapuhetta. Ollaan juhlistamassa hänen mahtavan teoksensa vihkiäisiä. Hän on mainio puhuja. Hän puhuu ihmiselämän kaaresta syntymästä kuolemaan. Hänen parisataa metriä pitkä teoksensa kuvaa juuri ihmiselämää valkoisesta valkoiseen. Matkalla on värien kirjo.
Matkaseuraa
Yllättäen löysimme laivan ravintolasta matkaseuraa. Siellä istuivat tyytyväisen näköisinä Juhani Pallasmaa ja hänen vaimonsa Hannele Jäämeri. Yllättävä tapaaminen. Odotettukin, minulla on niin paljon hienoja muistoja yhteistyöstä, niistä on ihanaa puhua. Juhanilla, minulle Jussilla, on pitkäaikainen tuttavuus Leon kanssa. Ovatpa tehneet yhdessä kirjankin. Sellainen oli Kumun näyttelypöydällä. Kysymyksessä oli yhteinen näyttelyjulkaisu ”Architecture of Silence”. Taisi olla Tukholmassa vuonna 1992.
Minä taas muistan tavanneeni Leon ensi kertaa 70-luvun alkupuolella rakennustaiteen museolla Kaivopuistossa. Pallasmaa oli siellä isännöimässä. Museolla oli tapana kutsua virolaisia heimoveljiä näyttelyiden avajaisiin. Noina vuosina Leo aloitti vaikuttavan grafiikan teon. Hän kuului SOUP 69 –ryhmään. Siinä olivat aluksi mukana mm. Leonhard Lapin, Andres Tolts, Ando Keskküla ja Ülevi Eljand. Myöhemmin ryhmään liittyivät myös Vilen Künnapu, Jüri Okas ja Sirje Runge. Ryhmän sanotaan innostuneen Andy Warhollin poptaiteesta ja tomaattipurkeista. He pyrkivät saamaan pop-taiteensa osaksi jonkinlaisen sosiaalisen näkökulman tai oliko se vapauden näkökulma. Massatuotannon kritiikki tuon aikaisessa Virossa ei kai ollut kovinkaan relevanttia.
Tämä Leonhard Lapinin posteri oli esillä ensimmäisessä SOUP 69 –näyttelyssä kirjailijatalon Pegasus ravintolassa. Kävimmekin juhlanäyttelyn avajaisten jälkeen syömässä sopat Pegasuksessa, sieltä jatkoimme perinteiseen Kukku-klubiin, jossa pidettiin jatkot. Ajat muuttuvat, ihmiset harmaantuvat, nuoret eivät juuri yleensä näyttäydy näissä puuhissa, tai tulevatko kutsutuiksikaan? Jatkot sujuivat siis lähes kirkollisissa merkeissä. Kaipaanko vanhaa menoa? Kyllä – ainakin vähän!
Tühjus ja ruum
Astumme Kumuun sen isoon näyttelysaliin. Nyt me olimme vuorostaan lentää persuksillemme, kun näimme Kumun isossa näyttelysalissa Leon juhlanäyttelyn ”Tyhjyys ja Tila”.
En ryhdy Leon taidetta selittelemään. En ole taidehistorioitsija enkä taiteen tuntija. Näin kuitenkin Leon tietoja tutkaillessani yllättävän otsikon: ”Taidehistorian asiantuntemus – ketä kiinnostaa? Leonhard Lapin ja avantgarde-skandaali”. Oliko Leo siis sotkeutunut skandaaleihin Suomessa? Vuonna 2009 Pirkko Holmberg kirjoitti Turun taidemuseossa olleeseen näyttelyyn liittyen tuosta skandaalista. Skandaali ei kuitenkaan liittynyt Leo Lapiniin vaan hänen näyttelynsä yhteyteen liitettyyn venäläisen avantgarden näyttelyyn. Oli kuulemma väärennettyjä töitä. No, kun tuohon juttuun törmäsin, niin panenkin tähän Pirkko Holmbergin lähes kymmen vuoden takaiset sanat tuosta Turun näyttelystä ja Leo Lapinin taiteesta.:
”Lapinin tuotanto on mielenkiintoinen sekoitus syvällisyyttä ja popia. Varhaistuotannon sirpit, vasarat, hakaristit ja pornoaiheet eivät ole sisällöltään kovinkaan vaikeasti avautuvia. Pikkuhiljaa Lapinin teosten monitulkintaisuus lisääntyy. Sanattoman alueelle päästään jo 1970-luvun kone-organismi-aiheisissa maalauksissa, jotka koostuvat ympyrä-pisteistä ja viivoista. Itseäni kosketti eniten 1970-luvun lopun Merkit-sarja, jossa symbolisuus antaa tilaa puhtaalle visuaaliselle kauneudelle. Kuviot häipyvät utuisilta reunoiltaan elegantisti rajattomuuteen. Uusimmissa viivakoodimaalauksissa ympyrä tavallaan sulkeutuu, yksinkertainen kuvio saa kantaakseen koko universumin informaatio- ja merkityssisällön.”
Leo aloitti 2000-luvun alussa koodisarjan. Kivistön suuri seinämaalaus kertoo ihmisen elämästä valkoisesta valkoiseen. Sääli etteivät ohiajavat pyöräilijät varmaankaan tiedä katsovansa elämäänsä syntymästä kuolemaan. Ihailimme Jussin kanssa Leon viivakoodia Rutu-kadun matolla. Siinä olivat ristikkäin virolainen viivakoodi ja libyalaiset matonkuteet. Leo on kehittänyt ”Arhetuupilisen värvioppinsa”, libyalaisilla värioppi perustuu kansanperinteeseen ja luonnonväreihin. Hyvin sointuvat!
20 vuotta sitten Toompealla
Muistelen Leon juhlanäyttelyä Tallinnan vanhalla ritarihuoneella eli silloisessa taidehallissa 20 vuotta sitten. Näyttelyn oli monine masiina-töineen melkoisen vauhdikas. Myös väki oli vauhdikkaan vilkasta. Suomesta oli paikalla useita arkkitehteja. Paikalla oli myös Leon ystävä ja kollega Jorma Hautala. Jorman olen nähnyt monissa Leon näyttelyissä. Heillä on ilmeistä sielun veljeyttä. Muistelen erityisesti näyttelyn jatkoja minun luonani Toompealla. Juhlamenossa hyöri Viron arkkitehtikunnan huippunimiä. Vieraskirjani on täyttynyt rennoista nimikirjoituksista, niitä olen yrittänyt tuskallisesti tulkita. Kahdessakymmenessä vuodessa hiukset ehtivät harmaantua ja vatsat pyöristyä. Niinpä en nyt tunnistanut ketään silloisista vieraistani. Vain Leo itse jyhkeänä shamaanina oli osa menneisyyttäni.
Leo vasemmalla SOUP 69 näyttelyn avajaisissa ja oikealla Tühjus ja ruum
–näyttelyn jatkoilla Kukkuklubilla. Aikaa on kulunut yhtä vuotta vaille 50 vuotta.
Leon kirjat ja kuvat
Minulla on useita Leon kirjoja. Hän on uskomattoman energinen kirjoittaja. Kirjoista on luettavissa Viron Sosialistisen Neuvostotasavallan taitelijoiden muutospaineet tunkeuduttaessa kohti itsenäistä Eestiä. Ajassa näkyy virolaisten kulttuurihenkilöiden rohkea pyrkimys vapauteen. Leon kirjat kuvaavat yksityiskohtaisesti tunteita ja toimintaa. Ne kuvaavat myös ilmaisulle asetettuja ongelmia. Ne kuvaavat rohkeutta ja intohimoa. Leo on ollut aatteiden taistelija. Ilmaisun lipunkantaja. On kunnia tuntea Leon kaltainen ihminen. Leo on taiteilija, arkkitehti, kirjailija ja runoilija. Taisi olla Dostojevski, joka sanoi runoilun olevan pyrkimystä kohti tuntematonta jonka olemassaolosta ei ole varmuutta. Juuri sitä kohti Viron taiteilijat olivat pyrkimässä. Olen kuullut sanottavan juuri kulttuuriväen olleen se, joka uskoi vapauteen ja antoi rohkeutta kamppailla kohti itsenäisyyttä. Toisaalta itse Jaan Kross tätä epäili. Olin kerran tilaisuudessa jossa alustajana oli virolainen lempikirjailijani. Kysyin häneltä pitääkö paikkansa, että kulttuuriväki oli itsenäisyyden saavuttamisen takana oleva voima? Jaan Kross ei suostunut antamaan kunniaa kulttuuriväelle, ei itsellensäkään. Kenelle kunnia kuului – se ei selvinnyt.
Lapin ryhtyi työstämään ”Masiinat” sarjaansa 1970-luvulla. Naine-masinat ovat minua aina miellyttäneet. Tiettävästi nämä kuvat tuottivat vaikeuksia tekijälle. Ehkä ne olivat jonkun mielestä liian seksistisiä. Ne taitavat kuitenkin olla ostetuimpia kuvia Leon tuotannossa. Leon naiset ovat viehkeitä, mutta mikä on tuo masiina? Arvaan: se olemme me naistemeehed, joskus tunteettomia, mutta aina rakastavia. Nykyään jokaisen koululaisen taskussa oleva älypuhelin syytää seksiä tukkukaupalla. Lapin teki tuonkin asian tyylillä ja kiehtovasti. Hän muuten sanoi äskeisessä lehtihaastattelussa kolmeksi kauneimmaksi asiaksi seksin, rakkauden ja hyvyyden. Iankaikkisen nuoruuden säilyttämiseksi hän suosittelee kaikille naisille valkoviiniä ja seksiä.
Lapinin puheenvuorot vanhan vallan aikaan olivat voimakkaita. Ei ihme, että näyttelyitä jouduttiin järjestämään ”salaisissa” paikoissa. Alimman teoksen nimi on ”Suihkulähde”. Se on vuodelta 1971. Nämä teokset ovat kaiken uskomattoman laajan muun tuotannon ohella nyt esillä Kumun näyttelyssä. Näyttely on avoinna toukokuun 13. päivään saakka. Aikaa siis on. Suosittelen ehdottomasti
Leo Lapin on kehittänyt jatkuvasti uusia konsepteja luovalle työlleen. Muutamia vuosia kestänyt idea maalata kaavapohjille on mennyt ohi. Kaikesta ei voi pitää, vaikka tekijänä onkin pidetty mies. Minulle nuo työt eivät ehkä kertoneet taiteilijan toivomaa sanomaa. Olen niin tuon vanhan tuotannon pauloissa. Akryylimaalausten sarja hehkuu väreissä, mutta ei sittenkään minulle. Onko niin, ettei mikään uudesta tuotannosta miellytä? Kyllä miellyttää. Kun silloin tällöin menen sähköpyörällä alakaupunkiin, pysähdyn aina Kunstihoonen baarin eteen nappaamaan ”Valge kurg”. Toivon näkeväni Leon ulkona viiniä nautiskelemassa. Joskus hän siellä kesäaikaan istuukin. Silloin ajamme hissillä ylös hänen ateljeehuoneeseensa. Pari kertaa on mukaan ajautunut jokin hänen veistoksistaan. Leo pakkaa veistoksen suurella huolella, täsmällisyydellä ja taidolla. Se on kaiken hänen työnsä malli:
exactitude.
