1990-luvulla elimme aikaa, joka oli määritelty 1960 suurissa visioissa. 1960-luvun ideat etsivät tapaa tehdä kaupunki rajatuksi saareksi, pallon sisäpinnaksi, temppeliksi. Plug-in kaupunki, kävelevä kaupunki, automaattinen kaupunki tai Fullerin kuvun kattama kaupunki olivat yrityksiä löytää kokoava voima, megaelementti, kaupunkilaisia yhdistävä sää, liike, kone tai järjestelmä. Ovatko nuo asiat meidän todellisuuttamme nyt?
Yksi suuri tuon ajan tavoite oli hallita ryömivän kaupungin vastustamatonta laajenemista. Kummallista. Miten se ongelma jo silloin tajuttiin? Ennen kuin se oli meillä Euroopassa vielä syntynytkään. Niin, miltä ne suuret ideat näyttivätkään ja mikä on arvio nyt? Tai ei, oikeastaan on kysymys miltä ne näyttivät vuonna 1990. Siihen vastaa Pentti Murole Arkkitehti-lehden teesikeskustelussa juuri tuona armon vuonna:
- Kehitysmaiden teollistuminen puolessa sukupolvessa: LIMBO
- Sosialismin suunnitelmallisuus ilman taloudellista riistoa, uusi kulttuuri, uusi ihminen: KUPLA.
- Kaupunkirakenteen anti-sprawl -järjestelmät, megalähiöt: NOLLAJUTTU
- Uusmanhattanit, Kahnilaiset työn ja liikenteen satamat: MITTAKAAVAVIRHE
- Kompakti kaupunki kontaktikaupunkina, kaupunginosatalot, talokyläkulttuuri: EI NÄKÖPIIRISSÄ
- Vapaan miehen tarpeet vapaassa yhteiskunnassa, auto: UMPIKUJA.
1990-luvun tapahtumakirjo oli uuvuttava, vaarallinen, tulenarka ja kumouksellinen. Toisaalta se oli eurooppalaistava, globalisoiva, yhdistävä ja demokraattinen. Saksat yhdistyivät vuonna 1990. Euroopan unioni syntyi Maastrichtin sopimuksella vuonna 1992. Unioni laajeni Itävallan, Suomen ja Ruotsin liityttyä siihen 1995. Neuvostoliitto romahti vuonna 1991. Baltian maat itsenäistyivät samana vuonna. Persianlahden sota käytiin vuosina 1990–1991. Kuwait vapautettiin. Ensimmäinen Tšetšenian sota alkoi vuonna 1994. Taleban hallitsi Afganistania vuodesta 1996 alkaen. Ruandan kansanmurhassa tapettiin vuonna 1994 yli 800 000 ihmistä. Afrikassa oli lukuisia sisällissotia. Balkanilla raivosivat Jugoslavian hajoamissodat 1991-1999. Meitä järkytti virolaisen autolautta M/S Estonian uppoaminen Itämerellä vuonna 1994. Tallinnan tuomiokirkossa on vieläkin seinään kiinnitettynä vieraskirjan paperilappu, jossa on ruotsalaisten koululaisten nimiä. He menehtyivät. Kynttilät lepattavat vaisua liekkiä.
Tietokoneet olivat toimistoissa jo yleisessä käytössä. Ikuisesti tietokoneesta erillään pysymiseen vannoutuneista tuli väkisinkin tietokoneen käyttäjiä. Fax korvasi telexin vuosikymmenen alussa. Matkapuhelimien käyttö tuli vähitellen mahdolliseksi myös suunnitteluviennin kohdemaissa. Myös ensimmäiset digikamerat tulivat myyntiin. Minun Polaroidissani oli muistina kovalevy eli korppu. Siihen mahtui 1 mega. Maailma muuttui helpommaksi.
Helsinki halusi kansainvälistyä
Helsingissä tapahtui kummia. Ilaskiven tultua eläkeikään, johdossa piti tapahtuman siirtymiä. Soininvaara Korpisen paikalle ja Korpinen kalifiksi kalifin paikalle. Toisin kävi. Soininvaarasta ei tullut kaupunkisuunnittelusta vastaavaa apulaiskaupunginjohtajaa, emmekä näe edessämme sitä vaihtoehtoista kaupunkia, jonka hän olisi synnyttänyt. Asiat vyöryivät. Suomeen saapui maahanmuuttajia. Helsinki ajatteli kansainvälistymistä ja omaa asemaansa prosessissa. EU:n jäsenyys häämötti.
Apulaiskaupunginjohtaja Pekka Korpisen johtaman tulevaisuusjaoston tulevaisuuskuva rakentui teknologian ja kansainvälistymisen varaan. Visioissa nähtiin, että kaupunkiseudut liikkuivat ja toimivat, kansallisvaltioista riippumatta, ne kilpailivat keskenään, etsivät uutta roolia, kehittivät uusia yhteyksiä ja verkostoja. Mitä? Noinko kirjoitettiin jo miltei 30 vuotta sitten? Jotenkin vaikuttaa siltä, että tämä asia on vasta aivan vastikään keksitty. Hienoa, se olikin vanha juttu. Helpompi omaksua.
Laura Kolbe miettii nettisivullaan vuodelta 2004 tätä 90-luvun menoa. Nettisivuston nimi oli muuten: ”Tehdään miljoonan asukkaan Helsinki”. Onko siis niin että Laura Kolbe itse asiassa keksikin jo 25 vuotta sitten ”Lisää kaupunkia Helsinkiin –aatteen”? Niin, näin hän kirjoittaa: ”Elinkeinojen kehittäminen ja kansainvälisyys, high tech ja korkean jalostusasteen sektorit nousivat lopullisesti strategioiden selkärangaksi. Eero Holstila ja Kaarin Taipale viitoittivat tulevaisuuden suunnaksi kansainvälisyyden. Kolbe kirjoitti: "Se nähtiin nyt selkeämmin kuin koskaan ennen kaiken kattavana periaatteena, jonka varassa Helsingin tulevaisuus oli. Kaupungin omasta ulkopolitiikasta tuli tehdä keskeisin urbaani selviytymisstrategia."
Kansainvälistymispolitiikkaa tehostaakseen kaupunki perusti yhtiön nimeltä Metropolitan Development Corporation. Tämän yhtiön siipien suojassa virkamiehet tekivät paljon matkoja lähialueille ja kaukoalueille. Pietari ja Tallinna nousivat osaksi toimintastrategiaa. Yhteistyötä yritettiin osin menestyksellä. Pääosin kuitenkin vailla suurempaa menestystä. Meitä ei sittenkään hyväksytty viisaiksi isoveljiksi! Tai ei! Kyllä Pietarin vedenpuhdistus oli Helsingin aktiviteetin hedelmiä. Toimijana taisi olla Helsingin Vesi. Pekka Korpinen vain kertoo, että näitä hedelmiä korjaamaan tuli vihkiäistilaisuuteen Suomesta niin korkeata väkeä, että Helsingin kaupungin edustajat joutuivat varsin takariviin.
Mekin olimme mukana Pietarin Pargolovin esikaupunkialueen suunnittelussa. Asuntohallitus ja Teuvo Ijäs rahoittivat toimintaa. Helsinki oli mukana Matti Väisäsen kautta. Juristeria-asiantuntijana toimi Pekka Virkamäki. Simo Järvinen hoiti kaavoitusta ja me hoidimme liikennettä, pääosin Teuvo Juntusen toimesta. Mukana oli myös Lemminkäinen. Pietarilaisille opetettiin infran rakentamisen ja tonttien huutokaupan periaatteet. Silloinen Pietarin maakomitean puheenjohtaja ja nykyinen Luoteis-Venäjän rekisterihallinnon pääjohtaja ja Pietarin keskushallinnon kalakerhon varapuheenjohtaja ja kalakerhon kansainvälisen jaoston puheenjohtaja Dmitri Vladimirovich Gordo yhä muistelee Pargolovon työtä esimerkillisenä kansainvälisen yhteistyön näytteenä. Näin todistaa ystäväni Pekka Virkamäki.
Katutytöt ja katupojat Mikkelissä 1990
Nyt kun yleiset asiat ja Helsingin kansainvälistymisasiat on saatu järjestykseen, voidaan kurkistaa muihin trendeihin tai ehkä pikemminkin huitaisuihin kohti tulevaisuutta. Suomen kuntatekniikan yhdistys piti jokavuotista kesäkongressiaan Mikkelissä. Oli vuosi 1990. Yhdeksi puhujaksi oli valittu Pentti Murole.
Nuoreltahan tuo mies näyttää. Ikää oli 55 vuotta. SKTY eli Kuntatekniikan yhdistys on aina mielestäni ollut kerhojen kerho. Onhan kaikilla ihanilla naisilla ja reippailla miehillä yksi yhteinen rakkaus: KATU.
Kansa raahautuu, kunnes puhutaan
Kansa raahautui raskaan juhlayön jälkeen Mikkelin Mikaeliin. Yleensä kuulijoita ei ole paljoa aamun ensimmäisellä luennolla. Luennoitsija tuskailee ja arvailee kansan ilmeistä väsymystä ja kiinnostuksen puutetta. Omaakin päätä kivistää. Yöllä tuli moneen kertaan tolkutettua vierustoverina olevalle ihanalle naiselle esitelmän pääpointteja. Varsinaista vuorovaikutusta ei syntynyt. Puhuimme itseksemme. Slaideja oli kaksi täyttä rullaa. Puhuttavaa oli riittävästi. Riittääkö aika? Puhunko tyhjälle salille? Esitelmöitsijän tyypillinen ja tarpeellinen stressi yhtyy kiihkoon. Jotain on saatava sanottua, täytyy liikuttaa, täytyy vakavoittaa, täytyy keksiä. Maallikkosaarnaajan elkeitä siis. Yllätys! Sali on melkein täynnä. Maallikkosaarnaajan sydän pamppailee ilosta. Ne haluavat kuunnella - kuitenkin! Mistä puhutaan?
Puhutaan pinnoista ja kaupungin kasvoista
Puhutaan ihmisen mikrokosmoksesta ja suunnitteluprosessin tietokatkoksesta
Puhutaan kaupunkiympäristöstä, joka antaa elinvoimaa, tunnetta, draamaa, viileyttä, rauhaa
Puhutaan tyhjän tilan suunnittelusta ja hierarkioista kaupunkitilassa
Puhutaan sisätilakeskustoista ja maanalaisten tilojen suhteesta pintamaailmaan
Puhutaan kadusta kulttuurin ilmentäjänä ja suunnittelutradition puutteesta
Puhutaan siitä, että kaupunkikuva on rakennusten ja kadun yhteisteos
Puhutaan siitä, onko kaupunki esine vai organismi?
Puhutaan yhteistyön vaikeudesta ammattiryhmien välillä
Puhutaan insinööreistä - autot eivät ymmärrä estetiikkaa!
Kansainvälistyminen hämmentää, monikulttuureista ei puhuta
Puhutaan siitä, milloin kaupunkisi on valmis?
Lopuksi kysyttiin: Olemmeko riittävän herkkiä ja tunteellisia? Löydämmekö kahvan ja ikkunan?
Ja vastattiin: Millä tavalla me muutamme ja mitä me muutamme? Muutos on tosi, mutta millä tavalla muutosta käsittelemme? Meidän velvollisuutemme virkamiehinä ja suunnittelijoina - yhteiskunnan palvelijoina - on olla tässä hyvin herkkiä ja tunteellisia. Tulee miettiä, mikä on se kahva, johon tartutaan ja mikä on se ikkuna, jonka läpi nähdään tulevaisuutta. Sukupolvet kulkevat, geenit virtaavat ja ihmiset kuolevat. Historian kannalta on tärkeää se, mitä tänään teemme. Jokainen katukivi tulee rakkaudella asettaa! Sitä kun tarpeeksi mietimme, on ainakin osa palkkaa ansaittu.
Helsinki alennusmyynnissä HS 19.10.1990
Ystäväni Maija Kairamo kirjoittaa Helsingin Sanomissa. Joudun hyökkäyksen kohteeksi: ”Helsingin keskustan suunnittelu näyttää olevan ylivoimainen hallittava. Nyt suuri raha haluaa iskeä kertaheitolla matalaksi pitkään jatkuneen kehittelyn, jossa Töölönlahden aluetta on pidetty urbaanin kulttuurin alueena ja annettu liikemaailman pelata Kampissa. Kuluneen viikon varoituslaukaus oli ehdotus poikittaisväylän rakentamisesta kiireesti Kaisaniemenpuiston pohjoisrantaan avoimena moottoriväylänä… Pari päivää myöhemmin toi kaupunginjohtaja Tuomioja esiin hankkeen World Trade Centerin rakentamiseksi Töölönlahden alueelle. Moottoriväylä sai selityksensä, hankkeet liittyvät epäilemättä yhteen. Helsinkiä myydään nyt ehdoitta yhdentyvän Euroopan markkinoille.
Ihmiskunta joutuu pian pakosta arvioimaan vinoutuneen kasvukulttuurin arvot uudelleen. Kotimme Maa ei kestä enää ryöstämistä ja likaamista. Energian kulutus on saatava laskemaan, raaka-aineiden ja tuotteiden kierrätys on asetettava ensisijaiseksi teknologian kehittämisen tavoitteeksi, jätteiden päästäminen luontoon on lopetettava. Pikemminkin kuin luulemmekaan myös kaupunkisuunnittelun, rakentamisen ja kaupan on uudistettava tavoitteensa maapallon elollisen luonnon lakien mukaiseksi. Helsingistä voisi tulla maailman ensimmäinen metropoli, jossa marmori kestää. Valkoinen Finlandiatalo olisi silloin puhtaassa kauneudessaan onnellisemman tulevaisuuden maamerkki."
Mistä oli kysymys? No, kysymys oli siitä, että Töölönlahden osayleiskaavan valmistelun yhteydessä olin ehdottanut Kaisaniemenrannan käyttöä sisääntulokatuna keskustaan. Sellaisenaan, levittämättä. Näin olisi voitu välttää tunnelit. Siitä Maija äityi. Ja äityivät muutkin. Roikuin löysässä hirressä.
Mistä myllyyn tavaraa?
1990-luvulla oli ilmeisesti sittenkin puutetta ajatuksista. Minäkin kysyin YTV:n vuoden 1991 Helsinki-visiossa uuden tavaran perään. Nyt kun uudessa yleiskaavassa trendi on muuttunut ja yleiskaava sisältää paljon tavaraa ja suurta tavaraa ja nyt en varauksetta hyväksykään tätä ennen toivomaani. Mitä siis kysyin 27 vuotta sitten: ”Kirjahyllyt pursuavat arkistoituja raportteja. Raporttien sivut näyttävät sileiltä. Niissä ei ole alleviivauksia tai käännettyjä kulmia. Raportit siirtyvät suoraan painokoneista hyllyille. Hyllyt täyttyvät ja arkistot paisuvat. Konsultit suoltavat uusia raportteja. Tilaajat miettivät uusia tarpeita. Raportin ilmestyessä painosta uudet ajatukset valtaavat mielen. Ei ole enää aikaa analysoida analysoitua. Ajatusten mylly sykähtelee. Poliitikot päättävät. Heillä ei ole aikaa pyörittää ajatusten myllyä. Heidän tietonsa on luottamusta byrokratian valmisteluun. Systeemi perustuu ennen tehtyyn - päätösten ketjuun. Uusien ajatusten matka ajatusten myllyyn on lähes mahdoton. Muuttuvassa yhteiskunnassa myllyyn pitäisi syöttää uutta tavaraa - reagoida muutosilmiöön. Myllystä tulee ulos vain mitä sinne syötetään. Mylly jauhaa. Uutta tavaraa ei löydy.”
Meitä ilmeisesti Järvisen Simon kanssa tuskastutti, kun emme saaneet myllyyn tungettua toivomaamme tulevaisuudenkuvaa. Millainen se oli. No, kuvasta näkyy Visio!
Rataa oikoiseksi
Sain puhelinsoiton. Soittaja on Pertti Punkamaa Mikkelistä. Hän haluaa tutkittavaksi ratayhteyttä Keravalta Lahden kautta Heinolaan ja edelleen Mikkeliin, Kuopioon ja Kajaaniin. Uutta rataa olisi rakennettava 200 kilometriä. Hanke tuntuu tarjoavan erinomaisen mahdollisuuden jälleen lyödä päänsä byrokratian ”kovaan ytimeen”. Yli yön miettiminen kirkastaa pään. Hanke on loistava. Se on kannattava. Lähdemme mukaan! 90-luvun alun tulevaisuus toteutui Kerava-Lahti oikoradan valmistuttua vuonna 2006. Oli kulunut vain 16 vuotta Pertti Punkamaan puhelinsoitosta. Syntyi merkittävä rautatietrendi. Se jatkuu huimalla ohjelmalla. Pari vuotta sitten valmistui Kehärata, pian Länsimetro ja sen jatko-osa. Puhuvat ”tunnin junasta” Turkuun ja hyväuskoiset vielä sukelluksesta Tallinnaan. Mitä sitten Lapin radat. Ratatrendi on vahvaakin vahvempi. Kuka olisi uskonut että teräspyörä teräskiskolla?
Tässä olen kaikkien silmäätekevien keskellä. Timo Ahonen Lahdesta, Jarkko Paronen Heinolasta, Olli Hyönä Kuopiosta ja taustalla Jouko Rautela Valtionrautateiltä ja Eero Kaitainen Mikkelistä. Olimme juuri vierailleet Pietarinkirkossa Roomassa. Näimme itse paavin. Kysymys kuului: siunasiko hän meidän hankkeemme vai siunailiko hän sitä? Kyllä se Paavi meidän hankkeemme siunasi, sen kunniaksi huurteinen!
Vienti valtaa pään ja sydämen
Devecon Oy saa Libyasta suurtilauksen. Muutan Libyaan. Aika Libyassa ei ollut rauhallista. Se oli jatkuvaa syöksymistä pitkin erämaateitä Tripolin, Sirten ja Jufran välillä. Se ei sisältänyt laajaa kansatieteellistä perehtymistä. Se sisälsi kuitenkin ällistyttävän määrän ihmissuhdekemiaa hiekan miesten ja metsien miesten välillä. Sanon miesten, sillä se ei sisältänyt naissuhdekemiaa. Tai ehkä hieman. Olihan Bagdadin kaupungininsinööri nainen. Nainen oli myös jonkin aikaa Tripolin Chief Engineer. Kuwaitissa tiedenaiset uskoivat asemansa paranevan orastavan demokratian myötä niin bisneksessä kuin julkishallinnossakin. Nainen oli myöskin Aisha, ihastuttava yliopiston professori Libyassa. Hän joka avusti meitä Tripolin kotihaastattelututkimuksen suorittamisessa. Muistelen kulkeneeni pitkin Benghazin yliopiston käytäviä. Oppaanani on eläkeikää lähestyvä dekaani. Käytävät ja aulat ovat täynnä naisia. Sallittakoon minun vielä huomauttaa, että hyvin kauniita naisia. Kun ihastelen naisten määrää, dekaani sanoo: liian paljon, liian paljon.
Syntyikö tässä kaikessa vientitouhussa tulevaisuutta viitoittavia trendejä. Kyllä. Syntyi valtavasti ymmärrystä siitä, miten asioita olisi hyvä ymmärtää. Erityisesti energian tuhlaus koko kehittyvässä maailmassa on uskomatonta. Kuuman maan ihmisen ensimmäinen suuri hankintahaave on ilmastointikone. Saada nukkua viileässä. Veden tuhlaus, vuotavat hanat ja putket. Vuotavat katot, puuttuva eristys, yksinkertaiset ikkunat, Kaikki nämä, jotka eivät ole pelkästään rahan puutetta vaan ymmärryksen puutetta.
1990-luvun asioissa kehittyvien maiden väestönkasvu - rikkaiden ja köyhien - oli usein kiistan aihe. Se ei ole vieläkään poistunut. Teimme esitystämme Riadin strategisesta kehittämisestä. Saimme hiekkaa tupaan, kun esitimme lapsiluvun tulvaisuudessa vähenevän. Olipa yleiskaavaidean tekeminenkin vaikeaa, kun väki kasvoi kolminkertaiseksi yhden sukupolven aikana. Käänne on kuitenkin tapahtunut. Ennusteet tutisevat naisten voimin. He haluavat olla muutakin kuin vain lapsitehtaita.
Haaveillaan Saharasta
Pysähdyn tähän. En nyt jatka 1990-luvun saavutusten esittelyä. Ryhdyn tekemään työtä käskettyä. Se on Saharan metsittäminen. Ystäväni Eero Paloheimo sai minut siitä innostumaan. Se liittyy tuohon Saudi Arabian ennustekuvaan. Se liittyy maailman kasvihuoneilmiön hallintaan. Se olisi maailman suurin infrahanke – ylivoimaisesti. Se olisi tuhat kertaa suurempi kuin läheltä seuratut Muammar Gaddafin jättiputket erämaassa. Se olisi sata kertaa suurempi kuin jokien käännöt Kiinassa. Näin eläkeiässä ei kukaan kiellä haaveilemasta.
