Yritän väittää itselleni, etten ole trendien orja. Kaikki alkoi siitä, kun kuuntelin yleisradiota ja siellä trendianalyytikon puhetta. No ensin miltei tyrmistyin tästä ammattinimikkeestä. Minulla on ollut tapana hyökätä trendiuskoa vastaan. Olen menneinä vuosina käyttänyt iskulausetta: ”Tulevaisuutta ei voi ennustaa, sillä uusi trendi kaataa vanhan. Teknologiatieteet itsenäisenä tieteenhaarana tuottavat lineaarisia tulevaisuudenkuvia. Näissä kuvissa muutoksen todennäköisyys on vähäinen.” Trendit ovat taipuvaa tavaraa. Trendien syntyvyys ja kuolevuus ovat tiheätahtisia ja elinikä varsin lyhyt. Suunnittelijan sitoutuminen trendeihin pinnallistaa työtapaa, mutta lisää sykettä. Jo trendianalyytikon ammattinimikekin osoittaa niitä tulevan tuutin täydeltä. Siinä suunnittelijan sykemittari nousee, kun pukee kaikki ajankohtaiset trendit ja signaalit visioidensa vaihtoehdoiksi.
Tuossa visioiden muodostuksessa riittää ihmettelyä. Jos nyt niitä malliksi tähän laitan - en pilkkaa. No ajatelkaapa nyt vaikka: ”Globaali kansankoti” tai ”Paljon keppiä, vähän porkkanaa” tai ”Villi Pohjola” tai ”Brändien vastuu”. Ihmettelen vaan. Kysyn itseltäni MIKSI? Nämä lauseet ovat sukua SWOT – analyysille. Sitä en taas käsitä lainkaan. SWOT on kuin unissakävelijän kulkua virtuaalimaailmassa. Oikeastaan tulee mieleeni Kari Rydmanin mahtavat tarinat hänen vieraillessaan Stranossa. Kirjoitin niistä blogissani ”Aleppo ja Guggis”. Klikkaa tuohon : https://plus.google.com/114467699145662245503/posts/TTbqp4MFHKL
Tai katso sitten suoraan Kari Rydmanin ihmejuttua:
Trendien ajatellaan helposti viittaavan tulevaisuuteen. Niiden kuvittelisi olevan ikään kuin vinkkejä tulevasta. Ehkä hienommin signaaleja? Tai vaikkapa mullistavasti megatrendejä. Mutta mitä sitten sanomme näistä nykytrendin mukaisista pakoputkista autojen peräpeilissä? Ne ovat kuin taulun raameja. Kehystävät merkittävää ilmastoteosta – pakokaasua. Sähköautoissa ei ole pakokaasuja eikä pakoputkia. Ne ovat vääjäämättä tulossa. Mistä tämä design-trendi siis kertoo? Se kertoo siitä, että design saattaa hengitellä nostalgiaa, ei aina tulevaisuutta.
Trendiajattelu perustuu lineaariseen maailmankuvaan. Maailma ei kuitenkaan ole lineaarinen ilmiö. Sitä ei ole myöskään tekniikka. Muutokset eivät ole samanaikaisia, eivätkä samansuuntaisia. Muutoksista tyypillinen oli viime vuosikymmenen it-boomi, joka synnytti langattomuuden ja internetin. Se ei kuitenkaan synnyttänyt paperittomuutta ja etätyötä. Niitähän eniten odotettiin.
Eräät trendit näyttävät pysyviltä megatrendeiltä. Ihmiset haluavat omistaa yhä suuremman asunnon, auton ja kesämökin. Heillä on jatkuva kuluttamisen tarve. Ei ole totta sanoo joku ystäväni. Kysyn: eikö? Hän sanoo: ei! Mutta miksi se siltä näyttää? Yhteisöllisyys heikkenee kaupungistumisen myötä ja entinen perheyhteisö korvautuu aateheimolaisuudella. Ja kuitenkin ihmiset kärsivät yksinäisyydestä, tarinan puutteesta, ihmissuhteiden arkipäiväisyydestä, unelmien toteutumattomuudesta. Vanhukset joutuvat unohdetuiksi – he eivät osaa näissä asioissa neuvoa. Hehän toivovat jatkuvuutta, rakkautta, ei tarinaa ja unelmaa. He käyvät tarpeettomiksi ja samanaikaisesti enemmistöksi. Me olemme he. No, itseään tässä joutuu toistamaan. Ja ajattelemaan. Tässä on noiduttu ongelma.
Suunnittelija on kävelyllä kohti tulevaisuutta. Kilot lisääntyvät, mutta perspektiivi ei laajene tai pitene. Se on aina se kolmekymmentä vuotta. Juuri tuota mennyttä aion omaksi ilokseni penkoa.
Niin, siis juolahti mieleeni tarkastella vuosikymmenten aikana vallinneita trendejä kaupunkisuunnittelussa. Ehkä niissä sittenkin on jotain järkeäkin. Katsotaan aluksi 50-luvun ajattelua. Verrataan sitä sen jälkeisten vuosikymmenten ajatteluun. Miksi aloitan 50-luvusta? Vosinhan aloittaa jo Ehrenströmistä ja Engelistä – jos Helsingistä puhutaan. Ei, minä aloitan siitä milloin itse aloitin. Haluan puhua vain omakohtaisuuksista. Niistä on tunteita ja intohimoa jäljellä. Ai, nauretaavaako? Intohimoa kaupunkisuunnittelusta? Uskokaa tai älkää, joillekin sellainenkin voi tuottaa mahtavia elämyksiä. Minä olen ollut sellainen. Nyt vain muistelen niitä hetkiä. Ja ymmärtämättömyydessäni joskus kritisoin nykypolven hurmahenkisyyttä. Niin, siis aloitetaan 50-luvusta. Menin silloin teekkarina töihin Katariinankadulle nykyisen kaupungintalon kolmanteen kerrokseen. Ikkunasta näkyi sisäpihalle. Esimiehenäni oli hurjaluonteinen Pekka Westerinen. Hänestä tuli oppi-isäni. Hänen johdollaan suunniteltiin tulevan autokaupungin mahtavia liikenneväyliä. Oli pöydällä Länsiväylä ja oli pöydällä Itäväylä, puhumattakaan Kehä ykkösestä. Mutta asiaan.
1950-luvun trendit
Yleiskaava-arkkitehti Olof Steniuksen johdolla laadittiin yleiskaavaa tähtäimenä vuosi 1985. Suuri alueliitos mahdollisti lähiöiden rakentamisen kantakaupungin ulkopuolelle, mutta se mahdollisti myös vanhan kaupungin tiivistämisen. Yleiskaavan esipuheessa sanotaan sotien pysäyttäneen kaavoitustyöt ja siksi nyt oli paljon töitä rästissä. Varsinaisesti tuohon aikaan ei puhuttu trendeistä. Oliko sanaakaan vielä Suomen kieleen onnistuttu ymppäämään.
”Syntyy uusi esikaupunkilaisen tyyppi”
Uusi Suomi julkaisi etusivullaan syyskuun 21. päivänä vuonna 1958 Helsingin yleiskaavoituksesta tai oikeammin sen inventointivaiheesta kertovan artikkelin. Siinä puhutaan ihannelähiöistä: ”Yleiskaavan mukaisessa tulevaisuuden Helsingissä puistoalueet erottavat toisistaan sekä asumalähiöt että työalueet. Ns. ihannelähiö on sellainen, jonka asukasmäärä pysyttelee 5 000-15 000 asukkaan välillä.”
Esimerkkinä ihannelähiöstä esitettiin Pohjois-Munkkiniemi tarkoittaen ilmeisestikin Munkkivuorta. Uuden Suomen jutussa kerrottiin ”uudesta esikaupunkilaisen tyypistä”. Lehden mukaa uudet lähiöt hahmottuvat juuri näille tyypeille. Yleiskaavateksti pohdiskelee uutta trendiä: ”Uusien esikaupunkialueitten tarjoamien etujen – avaruuden, valon ja vihreyden – pitäisi houkutella huomattava osa keskikaupungin asukkaista jättämään tiheästi rakennetuilla alueilla olevat asuntonsa ja muuttavan pois keskustasta”. Mutta toteaa samassa kappaleessa myös epäilyksen äänen: ”Myös tässä suhteessa mielipiteet ovat kuitenkin hyvin erilaiset. Keskikaupungillakin on kannattajansa”.
Yleiskaavajulkaisussa esitettiin kaavio ihanteellisesta raideliikennejärjestelmästä. Olihan tärkeänä periaatteena lähiöasukkaiden hyvä yhteys kaupungin keskustaan. Kuva oli laadittu asemakaava-osastolla vuonna 1953. Se oli jo ennen minun aikaani. Minähän menin sinne töihin vasta vuonna 1956. Suunnitelmassa oli Itämetro ja Länsimetro. Siinä ei ollut Martinlaakson rataa, sen sijaan siinä oli kehämetro, josta haarautui rata pohjoiseen kohti Kaarelaa ja Kaivokselaa. Samainen rata oli myös vuonna 1963 valmistuneessa Castrenin metrosuunnitelmassa. Teuvo Aura ja Esko Rekola tekivät sitten temput, ja VR yhdessä kaupungin ja Vantaan kanssa hoiti homman. Martinlaakso rata toteutui vuonna 1975.
Liikenteessä oli tapahtumassa massiivinen muutos. Yleiskaava ei niinkään pohdi tulevan autokaupunki-ihmisen sosiaalista elämää. Toteaa kuitenkin lähiöperiaatteen ideaksi yhteisöllisyyden luomisen. ”Uuden periaatteen päätarkoituksena oli jakaa kaupunki sellaisiin pienempiin osiin, joiden koko luo parhaat mahdolliset edellytykset ”community spiritin” – yhteenkuuluvaisuudentunteen kehittymiselle. Näitä yksiköitä kutsuttiin nimellä ”neighbourhood unit” – asumalähiöt. Tekstin mukaan lähiössä täytyy olla palvelut, jotta asukas saa sieltä kaiken tarvitsemansa. ”Toisaalta yhteyksien kaupungin keskustaan on oltava niin joustavat, että esikaupungin asukkaalla välimatkasta huolimatta on tunne läheisestä kosketuksesta elämään koko kaupungin alueen yhteisessä keskuksessa”.
Trendien jatkumoa ihmettelemässä
Aikomuksenani on ihmetellä 50-luvun, 70-luvun, 90-luvun, 2010-luvun ja nykyhetken ajatuksia ja kasvutrendejä kaupungin asukasluvun, asumisväljyyden, liikennejärjestelmän ja vieraskielisten osuuden suhteen.
Muunkielisten kuin suomen-, ruotsin ja saamenkielisten osuus Suomen väestöstä ei vaikuta kantakielten kannalta kovinkaan uhkaavalta. Koko maassa vuoden 2016lopussa oli muunkielisiä runsas 6 %. Tuskin tuosta kuvasta ilman suurennuslasia erottaa noita muunkielisiä. 1950-luvulla asia ei ollut lankaan agendalla. Silloin kun Helsingin yleiskaavaa tehtiin, muunkielisiä oli koko maassa 3 henkeä ja Helsingissä 6 henkeä 1000 asukasta kohti. Nyt vastaavat luvut ovat 65 ja 150 henkeä 1000 asukasta kohti.
1950-luvun puolessavälissä Helsingin väkiluku oli 0,4 miljoonaa ja sen oletettiin kasvavan 30 vuodessa 0,35 miljoonalla. Muun seudun väkiluku oli 0,15 miljoonaa ja sen arvioitiin kasvavan 0,25 miljoonalla. Siis seudun kokonaiskasvuksi arvioitiin 0,6 miljoonaa asukasta. Tuo arvioitu kasvu ei toteutunut. Kuva kertoo, miten kaupungin kasvu pysähtyi 0,5 miljoonan asukkaan tasolle. Sen ajan ennusteetkin uskoivat tilanteen olevan lopullinen. Vuoden 2000 jälkeen tilanne muuttui. Autoistuminen oli valtaisa muutostekijä. 1950-luvun ennuste arvioi autokannan vuodelle 1985 suuremmaksi kuin mitä se on vieläkään. Sittemmin autokantaennusteet näyttävät onnistuneen hyvin tasapainoisesti toteutuneen kehityksen mukaan.
Kaupungin kaavoitusta on aina kritisoitu hitaudesta. 1950 luvun yleiskaavassa ennustettiin asuntoalan tarpeeksi 18 milj. h-m2 eli noin 24 milj. k-m2. Nyt tarve noin 100000 asukasta suuremmalle asukasmäärälle on 30 milj. h-m2 tai 40 milj. k-m2. Asuntomaan tarpeeseen liittyy asumisväljyys. 1950-luvulla asumisväljyys oli 13 huoneistoala-m2 asukasta kohti. Sotien jälkeiset olot olivat tukalat. Yleiskaavassa ennustettiin huoneistolan nousevan 20 neliöön vuoteen 1985 mennessä. Todellisuudessa vuonna 1990 oli 31 h-m2 per asukas. Väljyyden kasvuun ei alkuun uskottu. Se toteutui. Vuonna 2010 väljyys oli 34 h-m2 per asukas. Ilaskiven mietinnössä oletettiin väljyyden nousevan vuonna 2010 jopa 41 neliöön per asukas. Sinne se ei noussut. Nyt on asuntopulan vuoksi laskevaa ilmiötä.
1950-luvulla ei ollut sen paremmin maahanmuuton etuja kuin haittojakaan. Maahanmuuttoa ei ollut olemassa. Maassamuutto oli kyllä merkittävä tekijä. Ennen sotia luonnollinen kasvu oli nollassa. Kaupunki kasvoi kuitenkin maassamuuton seurauksena yli 2 % vauhtia. Sotien jälkeisenä aikana syntyvyys räjähti korkealle ja luonnollinen kasvu oli luokkaa 1 %. Muuttovoitto kasvoi rajusti 50-luvun lopulla. Alkoi maaltamuuton aika. Vieraskielisten määrä nousi tasaisesti 1990-luvulla ja 2000-luvulla. Nyt se on Helsingissä 150 vieraskielistä 1000 asukasta kohti. Luku on nousussa, sillä kaupungin kasvusta 2/3 tulee vieraskielisistä. Harmittaa ettei tämä asia ole paremmin agendalla. vaikuttaa siltä, että se on tabu.
Havaittavista trendeistä ainoastaan yksi on yli muiden. Se on ulkomaalaisten väestöosuuden lisäys sekä ulkomaankielisten väestöosuuden lisäys. Nämä kaksi asiaa ovat todellinen megatrendi. Mutta tämähän ei ollut 50-luvun ongelma. Muutos hyvässä ja pahassa alkoi 1990-luvulla. Kuvasta näkee Helsingin, Uudenmaan ja koko maan osuuden ja tapahtuvan kiihtyvän muutoksen. Jos ei muuta tarvitse tehdä niin sietäisi uhrata ajatuksen poikanen, kirjoittaa, miettiä, hyödyntää, mahdollistaa. Ilmiö on pysyvä ja kiihtyvä. Siihen ei ole torjuntavoittoja. SE on osa meidän tulevaisuuttamme.
Väitetäänm ettei nuoriso enää halua ajokorttia ja väitetään, ettei nuoriso enää halua autoa. Väitetään, että nuoriso haluaa asua kivikaupungissa. Väitetään myös, että aivan pian liikumme robottiautoilla ja parkkipaikkoja ei enää tarvita. Mitä vielä väitetään? Väitetään myös robottien syrjäyttävän ihmistyötä aivan kaupunkisuunnittelumme lähitulevaisuudessa. Ehkä, tai sitten ei. Olemme tuntemattoman edessä. Mutta minun elämäni on vielä helpolla tolalla, kun seuraavassa blogissani olen turvallisesti 70-luvun ja 80-luvun trendeissä.
