Itsenäisyyspäivä on nyt. Tai oliko se jo eilen tai viikko sitten? Se riippuu siitä, milloin satut lukemaan tätä tekstiä. Ajattelin meidän ikioman itsenäisyyspäivämme kuluvan rauhalliseen tapaan Pakilassa Keskuspuiston äärellä. Mieli oli tyytyväinen, sillä aktiiviset ihmiset olivat jättäneet puiston rakentamista koskevan valituksen asianomaisille oikeusasteille. Minä olen kaupunkilainen ja pidän kaupungista. Jopa kompaktista sellaisesta. Mutta kaikella on kuitenkin rajansa. On muutakin kuin kaupunki. On metsä. Se on yhtä arvokas kuin kaupunki. Niin, sanoihan Jean Sibelius itse - vanhoilla päivillään, että sinfonia on sävellettävä joko suuressa kaupungissa tai metsässä. Olimme siis ajatelleet viettää viikonloppua ennen itsenäisyyspäivää suuressa kaupungissa sijaitsevassa metsässä. Se olisi ollut mielestäni hyvä kompromissi. Kompromissit eivät kuitenkaan kelpaa rakkaalle vaimolleni Liisalle. Ei, hän laukaisi aamiaisella toiveensa: mennään yhdeksi yöksi maalle! Maalle meno ja mökkeily, ne ovat nykyisessä arvomaailmassa lähes kielteisiä ilmiöitä. Olen jo lähes oppinut, että vain bulevardien varrella voi viettää täysipainoista elämää ja nyt minulle ehdotetaan öistä visiittiä korvessa! Saan miettimisaikaa. Mietin varttitunnin ja vastaan suostuvani. Lähtövalmistelut kestävät toisen vartin ja olemme matkalla.
Takka roihuaa
Mökillä ei ole sähköä eikä vesivessaa. Siellä on suuri takka ja puilla lämmitettävä kiuas. Ensimmäisenä toimenpiteenä on sytytettävä tulet takkaan ja kiukaan alle. Takassa poltetaan nyt talvella pakkassäässä suuria kelopöllejä. Ne ovat jäänteitä mökin rakentamisajoilta 40 vuoden takaa. Takka on niin suuri, että pöllit voivat olla metrin mittaisia. Taatusti vetää. Kiukaassa poltetaan nyt poikkeuksellisesti liiterin rakennustyössä aikanaan säästöön jääneitä laudan pätkiä. Olimme niitä viime kesänä Liisan kanssa sahailleet. Savu nousee kahdesta piipusta. Hämärä laskeutuu. Jää on viitisen senttiä paksua. Liisa hakkaa kirveellä avantoa. Sieltä otetaan sauna- ja tiskivesi. Lunta ei ole maassa kuin nimeksi, vain ohuesti hieman valoa antamassa. Kasvoilla tuntuu nyt hienoista lumihiutaleiden hivelyä. On talven tuntua, pakkasta kuitenkin vain viitisen astetta.
Roihuava takka on minun mökkielämäni ensimmäinen asia. Kun ei ole sähköä ei onneksi ole myöskään televisiota. Ei ole myöskään latureita eikä muita piuhoja. No, onhan tietysti puhelin. Se on nykyelämän väistämättömän välttämätön varuste, suorastaan pelastusrengas ja olemassaolon tunniste. Mutta puhelimella ei ole kyvyistään huolimatta kerrottavissa samoja tarinoita mitä roihuava tuli voi kertoa. Takan roihutessa valo luo turvallisen piirin. Ulos mennessä pimeys sokaisee. Maastossa ei ole hajavaloa. Toivoisi näkevänsä linnunradan. Nyt se ei näy. Lumihiutaleet tuntuvat poskipäissä. Nyt on aika tuijottaa tuleen.
Metsänpeitto
Ennen vanhaan ihmisten ympäristö oli täynnä mielikuvituksellista metsän elämää. Metsässä liikkuessa vastaan saattoivat tulla vuorenpeikot tai metsänpeikot, yksisilmäiset mummot, kukkaseppelöidyt neidot tai havuihin sonnustautuneet haltiat. Eivät yleensä tulleet, mutta saattoivat tulla. Sen kaikki tiesivät. Metsän outo rasahdus hätkäyttää. Äänen saattoi synnyttää metsänpeto. Suuri kaatuneen puun kanto tai sammaleinen kivi leiskauttavat mieltä. Metsä antaa suojaa ja turvaa, mutta se saattaa myös vangita. Ihmiset saattavat joutua metsänpeittoon. Metsänpeitto on metsän voima ja metsän tahto. Metsänpeitto saattoi ottaa haltuunsa naapurin karjan tai ihmiset. Oli ihmisiä, jotka pahansuopaisuudessaan tähän yllyttivät. Oli myös viisaita, jotka tiesivät tavan vapautua metsänpeitosta. Oli luettava oikeat loitsut.
Nyt itsenäisyyspäivänä ajattelee väistämättä niitä uhreja, jotka maamme itsenäisyyden synnytystuskissa ja tuskien jälkihoidossa menettivät henkensä. Heitä oli 30000 henkeä. 30 % uhreista kuoli teloituksissa ja 40 % vankileireillä. Punaisia kuoli viisi jokaista valkoista kohti.
Moni heistä olisi kaivannut metsänpeittoa. Maisema olisi muuttunut. Ääni ei olisi kuulunut. Valo olisi langennut päinvastaisesta suunnasta. Hetki olisi muuttunut toiseen aikaan ja toiseen paikkaan. Väistettävä ei olisi muuttunut väistämättömäksi.
Onnittelusoittoja itsenäisyyspäivänä
Vuosi sitten itsenäisyyspäivänä hieman yllätyin, kun virolainen ystäväni ja libyalainen ystäväni soittivat minulle ja toivottivat hyvää itsenäisyyspäivää. Nyt he muuten taas tänään onnittelivat. Tein vuosi sitten näiden onnittelujen innoittaman blogin. Se saattaisi kiinnostaa jotakuta nyt kun emme saa enää katsoa Tuntematonta sotilasta ja aikaamme siis vapautuu johonkin muuhun hyödyttömämpään. http://penttimurole.blogspot.fi/2015/12/itsenaisyyspaiva-kaksi-puhelinsoittoa.html
Tulessa palaa suuri kannonkarahka. Se on ollut järvessä veden alla kymmeniä vuosia tai satoja vuosia. Liisa estelee. Hän sanoo karahkaa liian kauniiksi ollakseen pelkkä polttopuu. Liekit tarttuvat karahkaan. Tulessa palava puu tarjoaa aina kummallista nähtävää. Sinne syntyy kasvoja. Joskus ne ovat eläimen hahmoja, mutta useimmiten tuli synnyttää silmiä, suita ja neniä, ihmiskasvoja. Ne ovat joskus rujoja, mutta usein kauniin kiehtovia. Nyt juuri katselemme ihmeellistä hahmoa. Se syntyy puun karahkan päähän. Hahmo muistuttaa intiaania tai ruhtinasta tai jumalaa. Tulenlieskat tekevät sille sinisen kruunun. Kruunu välkehtii ja leiskuu. Hahmo saa päälleen loistavan värisiä viittoja ja liehuvia liinoja.
Hahmo säilyttää valtiaan ylpeyden ja kiinteän katseen - kaiken roihutessa ja muuttuessa tuhkaksi. Mutta vihdoin karahka romahtaa ja valtias kaatuu ja hautautuu hiillokseen. Ihmeellinen näytelmä on päättynyt. Uusi on alkamassa. Todellisuutta! Niin se on. Me näemme ympärillämme juuri tämän kaiken tapahtuvan. Mahtavin ja voimakkain, ennen pitkää – hän kaatuu.
Susia
Mökkini on Tammelassa. Siitä ei ole pitkää matkaa Renkoon. Etäisyyttä on vajaa 20 kilometriä. Rengossa pelottelevat susia poliisin voimin. Saattavat ne silloin hölkkäillä meidän järvemme jäällä. Nyt ei jäälle uskalla mennä, se on vielä ohutta. Mutta rannalla oli kyllä melkoisen suuria tassun jälkiä. Olisiko naapurin koira? No, mutta kun ei ole kuin yksi naapuri, jolla silläkin on piskuinen sylikoira. Ei niihin jälkiin voi sekoittaa. Ketun jälkiä oli aivan selvästi. Mutta ne isommat tassut, mitä ne olivat? Itsenäisyyspäivänä tuntuu ylpeältä asua maassa jossa sudet ja karhut liikkuvat.
Aamulla koemme yllätyksen. Lumipeite on hävinnyt. Luulimme heräävämme lumiseen päivään. Ei, outo pikainen lämpöaalto oli pyyhkäissyt yli järven ja maiseman. Jäälle oli muodostunut auringon kajossa välkehtivä vesipinta. Tuuli synnytti pienoisia kareita ohueen vesipintaan. Taivaan väri oli ihmeellinen. Kysyin Liisalta mikä on tuo väri? Hän sanoi sen olevan taivaan sininen. Siinäpä se. Näin yksinkertaista. Parina aamun tuntina ilma pakastui ja vesipeilit muuttuivat jääksi. Veden värisevä liike hyytyi – metamorfoosi.
Pieni kuriositeetti. Ennen lähtöä päätimme istua ulkona kesäisellä aamiaispaikalla ja syödä mandariinit. Ihmeellistä. Toinen kuriositeetti tapahtui, kun menimme sieneen! Liisa ajatteli löytävänsä suppilovahveroita, mutta löysikin mustia torvisieniä.
Luonto ja sää ovat osa itsenäisyyttämme
Olimme eläneet itsenäisyyspäivän aaton - osana metsää, jäätä ja säätä. Saattaa olla, ettei kunnon kaupunkilainen tarvitse näitä kokemuksia. Saattaa olla, että luonnon ilmiöitä on mukavampi seurata televisiosta tai kirjoista. Onko mitään järkeä, että kuljen pimeydessä ja säikähdän kuusenoksan yllättäen pyyhkäistessä poskeani? Suden jäljet eivät pelota huussiin menijää kaupunkiasunnossa, minua ne hieman arveluttavat. Emme nähneet linnunrataa tai revontulia. Saimme kuitenkin selvää tulen visioista ja sään luomasta muuttuvasta maisemamaalauksesta. Onnittelen itseäni mökkiyöstä metsänpeitossa. Onnittelen myös itsenäistä Suomen kansaa onnesta asua näiden vesien ja näiden metsien keskellä.
