On jälleen eläkeläisen ihana aamu. Aurinko näyttää paistavan. Milanon matka on jäänyt muistoihin. Liisa on asetellut huolellisen hellästi kaksi kalikkaa puuhellaan. Lämpö hehkuu ohikulkijan kämmenselkään. Munat jo sirisevät. Elämä hymyilee.
Puuhellan lämpö on hehkunut tuolla paikalla jo lähes 90 vuotta. Pikkupoikana 30-luvulla kävin usein visiitillä naapurin mummin eli Miinan luona. Istuin polvella ja katselin tuota samaa hellaa. Silloin se hella kuului verhoilijamestari Eukariukselle ja vaimollensa Miinalle. Nyt se kuuluu Liisalle ja minulle.
Hymy hyytyy. Aamun Hesari hyydyttää hymyn. Olin ajatellut kirjoittaa Alepposta. Näen jälleen lehtiaukeaman täynnä Aleppon surua. Olin juuri eilen kaivanut esiin 1995 päivätyn raporttimme Alepposta. Olen päättänyt kirjoittaa tekemisistämme muistorikkaassa Syyriassa ja erityisesti Aleppossa. Syyrian tuhot ja tuon rutiköyhän kansan mahdollisuudet jälleenrakentaa nuo kodit ja perheet, se hyytää mieltä.
Guggenheim on laajasti esillä. Tänään äänestetään. Jännitetään. Mutta kun ei jaksa kiinnostua tuosta Guggenheimista. Ei niin, ettäkö Guggenheimin parilla sadalla miljoonalla nyt pystyttäisiin syyrialaisten katastrofia korjaamaan, vaan niin, että tämä guggenheimien ja slushien esilläolon rinnakkaisuus tuohon järjettömään taisteluun vallasta ja sen myötä syntyvästä tuhosta – se herpaannuttaa. Erityisesti ärsyttää tuon länsimaisen demokratian illuusion pakkosyötön toteuttaminen ns. demokratiavaltioiden ja niiden salaisten tai vähemmän salaisten strategiapalvelujensa toimesta - juuri meidän guggenheimilaisten ja hyväuskoisten digitalistien myötävaikuttamana. Ei jaksa kiinnostaa Guggis. Ainoa mikä hieman kiinnostaa, ettei nyt vaan tuon näköisiä päremökkejä tehtäisi meidän lätäkkömme rannalle. Lipponen oli aivan oikeassa, kun päivän lehteen kirjoitteli. No, hyvällä tuulellahan minä olin aamukahville tullessa. Nyt on saatava positiivinen vaihde päälle.
Minullakin uni
Aamiaisen jälkeen ryhdyn selailemaan kännykkääni. Tavan mukaan. Niin kaikki tekevät. Milanon metrossa teimme Liisan kanssa tutkimusta kännykkää räpläävien määrästä. Saimme tuloksen: kymmenestä kaksi ei räplää. Nyt aamiaispöydässä vain puolet läsnäolevista räpläsi. Minun kiinnostukseni olivat Kari Rydmanin blogit muutaman päivän takaa. Hän kirjoitti unista tai kuvitelmista. Olin juuri itse viettänyt unessa paluuta entiseen. Olimme tarjoamassa kaupunkisuunnittelua jonnekin. Ei se Syyria ollut. Alueelle piti rakentaa tehdas. Se oli keskelle kaupunkia, missä lie. Tehtaan sijoittaminen tuli probleemaksi. Olisiko se keskellä korttelia bulevardikadun päätteenä, vai olisiko se pääkadun varressa katufasaadina. Ja mikä olisi oikea veloitushinta, voisiko se olla satasen tunnissa? Ajattelin vanhaa tietokoneohjelmaani, jossa oli valmiina kaavat kaikelle tarjouslaskennassa tarvittavalle hankkeen laajuus ja laatu huomioiden. Muistin kyllä, että arkkitehtityötä kuluu keskimäärin 1 tunti per kerrosneliömetri. Insinöörit vaativat yhteensä saman verran. Vientihommissa kuluu vielä puoli tuntia päälle projektinjohtoon ja sen sellaiseen. Yhteensä siitä saadaan noin 250 euroa neliölle. Verot ja kulut ja komissiot päälle ja tarjous liikkeelle. Uni päättyi onnellisesti. Tosin ei selvinnyt tuliko työ. Mutta sillä ei liene unessa suurtakaan merkitystä. Kunhan tarjous tuli jätettyä.
”Sumu” by Kari Rydman (saksittua)
Kari Rydman kertoi blogissaan huomattavasti mielenkiintoisemmista asioista. Hän kertoi sumun laskeutuneen ja ympäröineen hänen talonsa. Pihalla olleet jo aikaa katkaistut suuret koivut alkoivat puhua hänelle.
”Sumun tuoksu oli vahva. Suljin kaikki ikkunat, jottei märän maan tuoksu pääsisi sisään. Oli aivan hiljaista. ”
”Ikkunan takana näkymättömissä oli neljän koivunkannon ryhmä. Koivut oli kaadettu vuosia sitten, kun pelättiin puiden vahingoittavan asumusta. Vaikka sumu oli läpitunkematonta, minusta alkoi tuntua siltä kuin koivujen rungot jälleen kohoaisivat paikoillaan siellä muutaman askelen päässä.”
”Sitten ne alkoivat puhua minulle. Ei sanoin, eikä äännellen, ei ajatuksin eikä tuntemuksin. Minä vain yksinkertaisesti tiesin heidät ja heidän olemassaolonsa, heidän erilaiset olomuotonsa erilaisina aikoina. Istuin ikkunasohvalla kadonneita puita aistien, kun se sohvakin alkoi puhua, ja jos se puhetta oli, niin ääni oli minun itseni. ’Ensimmäinen huonekalu jonka minä ja nuori vaimoni ostimme’, se ikäänkuin viestitti.”
”Sumu pysyi ikkunoiden takana yhä sakeana, ja ulkona oli ilmeisesti hiiren hiljaista. Mutta sisällä alkoi olla levotonta. Huonekalut alkoivat toinen toisensa jälkeen vaatia huomiota itselleen. Vanha puhki kulunut nahkanojatuoli tavotteli arvovaltaisuutta. Melkein näin isoisäni istumassa siinä, ja sanomassa jotensakin seuraavaa: ’Kukaan muu ei tohdi istua tässä, mutta sinä saat’…”
”Tietenkään mitään ääniä ei kuulunut. Mutta jos olisi kuulunut, kirjahyllyt kaikissa huoneissa olisivat olleet pahimmasta päästä. Mikä muistutti olevansa vanhin kaikista, minuakin vanhempi, mikä taas ylpeili vuosikymmenten pölyn ja patinan tehneen siitä lämpimän pehmeän. Ja kirjat sitten! Tuhansin äänin ne olisivat mainostaneet itseään. ’Lue minut! Lue minut taas! Minusta sinä pidit eniten! Mutta minä olen sinun harvinainen aarteesi!’”
”Paperikasat - kukin kymmenistä tuhansista lehdyköistä erikseen - ja pikkuesineet yrittivät päteä kukin tavallaan. Pölyhiukkaset kaikkialla, vaatemytyt, kupit ja kulhot, kaikki pyrkivät omilla tavoillaan huomatuiksi. Ja kaiken takana olisi voinut kuulua narisevan toteava ääni seinistä, katoista, lattioista ja ovista: ’Mutta me emme ole sinun. Meidät omistaa kaupunki, joka antaa sinun vielä asua joukossamme’.”
”Tässä hirmuisessa metelissä minussa kiehahti, ja huusin: ’Minä tiedän kuka olen! Ja minä tiedän mistä tänne tulin! Ja miksi!’”
Tässä oli vain otteita tuosta ihmeellisen kivasta sumutarinasta. Jos ja kun haluat lukea kokonaan niin pääset alkuperäisille lähteille klikkaamalla tähän: http://karirydman.blogspot.fi/
Tämä ei kuitenkaan vielä päättynyt. Kari Rydmanin toinen uni vie meidät digiaikaan. Siis juuri meidän tähän väistämättömään tulevaisuuteemme – halusimme tai emme. Kari Rydmanin neljä blogia ”Strano I-IV” kertovat hänen kokemuksistaan tulevaisuuden turismikohteessa. Kaupungin nimi on siis Strano. Se sijaitsee jossain todellisuuden ja virtuaalisen rajamailla. Minusta hänen bloginsa kuulostavat aivan Liikenne- ja viestintäministeriön digitalisaatio-osaston hologrammijaoston unelmakaupunkitiedotteelta. En ole ainakaan tähän mennessä saanut väitteeseeni oikaisua. En ole varma onko Anne Berner häntä sponsoroinut. Kuuluuhan teema hallituksen kärkihankkeisiin. Näin se menee:
”Strano” by Kari Rydman (saksittua)
”Ohitin pienen pieniä kahvilan tai viinituvan tapaisia, mutta niiden ovilla luki harmilliseen tapaan ’CHIUSO’, eikä ihmisiä näyttänyt olevan niissä sisällä. Muuten heitä kulki kujilla aina muutamia sinne tänne. En enää yllättynyt siitä, että ihmisten joukossa aina silloin tällöin erottui joitakuita tutun näköisiä. Sama pieni lapsijoukkokin vilahteli kulman taakse muutamia kertoja. Joissakin ikkunoissa ja ovissa oli kylttejä, joissa tarjottiin polkupyörän korjaamista tai matonkudontaa. Merkillistä - en ollut nähnyt ainuttakaan polkupyörää kaupungissa.”
”Kohtaamani huolitellusti pukeutuneen naisen näin muutamaankin kertaan, mutta hänellä ei enää ollut kantamuksia mukanaan. Siellä täällä juoksenteli joukko lapsia, mutta he tuntuivat joka kerran olevan sama lapsiparvi. Näin myös hotellin isännän pari kertaa, mutta kun heilautin kättäni ja huusin tervehdyksen, hänelle tuli kiire johonkin taloon. Ikäänkuin kaupungissa olisi lopultakin vain pieni joukko asukkaita, jotka tavalla tai toisella seurailivat liikkeitäni.”
”Päätin katsastaa kirkon, kuten tapani kaikkialla Italiassa on. Se oli tyhjä, ei ketään istunut penkeissä, eikä pappia tai muuta henkilökuntaa näkynyt. Alttaritaulu oli varsin merkillinen, kuin yhdistelmä Boschia ja surrealismia, mutta kiinnitin huomiota lasimaalauksin koristelluista ikkunoista tulvivaan auringonvaloon, joka osui kauniisti alttarille. Merkillistä, taivashan oli kauttaaltaan pilvessä.”
”Äkkiä minusta alkoi tuntua, että sää oli muuttumassa. Alkoi hiukan hämärtää, ja kuulin lyhyitä sähähtäviä ääniä, jotka muistuttivat särkyneen sähkölaitteen kipinöintiä. Sitten näin edessäni pääkadun ja hotellinkin. Mutta samalla hetkellä sähisevät äänet voimistuivat, ympärillä alkoi pimentyä, ja tuiskahtavat sähköpurkaukset alkoivat näkyä salamaniskujen kaltaisina.”
”Hetken aikaa minusta tuntui siltä, kuin kadulla kävelevät ihmiset olisivat muuttuneet läpikuultaviksi, ja lopulta suurin osa rakennuksistakin näytti sumenevan. Niiden tilalla olin näkevinäni jonkinlaisia rakennustelineitä ja tukirakenteita. Mutta hotelli oli vakaasti paikallaan, ja syöksyin ovesta sisään.”
”Huolestuneen näköinen isäntä oli jo minua vastassa, ja puhkesi anteeksipyyntöihin. ’Että juuri teidän vierailunne aikaan piti tämmöistä sattua!’, hän manaili. ’Meillä on kieltämättä ollut hieman vaikeuksia täällä Stranossa. Toivottavasti nämä sähköviat on jo kohta saatu korjatuksi!’”
”Kiinnititte itsekin huomiota siihen, että monet liikkujat muistuttivat toisiaan, ja minuakin. Se johtuu siitä, että harva näkemistänne ihmisistä oli oikeastaan ihminen. Kaikkialla olevat anturit ilmaisivat teidän liikkeenne, ja keskuskompuutteri loihti muististaan hologrammeja liikkumaan kadulla. Varmaan panitte merkille, ettei muita turisteja näkynyt. Itse asiassa te olette ensimmäinen vierailija pitkään aikaan, ja saavuitte tänne todella huonoon aikaan. Taisitte äsken huomata, että suuri osa taloista on myös lähinnä kulisseista rakennettuja, ja jopa hologrammeja nekin. Sen vuoksi ovet olivat kiinni”.
Mieleni piristyi
Kahvit oli juotu ja aamiaiset oli syöty. Hellakin oli sammunut. Liisa sammutti myös aamiaispöydällä palaneet kolme kynttilää. Oli aika siirtyä aamiaisesta arkeen. Unohdin Aleppon ja Guggiksen luoman jännitteen. Ryhdyin miettimään omaa untani tai sen jatkona syntyneitä heräämisaatoksia. Minun unessani piti tehdä tarjous teollisuuslaitoksen suunnittelusta keskelle kaupunkia –in the middle of nowhere. Teollisuuslaitos keskellä kaupunkia on hyvän kaupungin merkki. Se on muuten kummallista. Miten voi olla niin, että juuri teollisuuslaitos kaupungin keskustassa on saattanut luoda tilojen uusiokäytön parhaat mahdollisuudet. Puhumattakaan siitä, että monessa kaupungissa teollisuuslaitos edelleen toimii äänineen, hajuineen ja savuineen.
Eräissä kaupungeissa jokin tori tai jokin puisto tai jotkut julkiset rakennukset ovat saattaneet muodostaa juuri sen paikan jossa kaupungin identiteetti tavoittaa ihmiset. Mutta ihmeellistä! Juuri vanhat teollisuuslaitokset, kapitalistien käpälänjäljet, niistä on kiehtovuudessaan ja monimuotoisuudessaan tullut uusia ”vanhoja kaupunkeja”. Helsingissä ei juuri ole tällaista teollista keskustamiljöötä. On kyllä yksittäisiä teollisuuteen rinnastettavia paikkoja kuten rautatieasema. Muuten olen samaa mieltä Arkkivahdin ja monen muun kanssa. Jos Guggis on tänne hyvä, niin parasta olisi se panna esimerkiksi rautatieaseman hienoihin tiloihin. Siellä oli muuten ensimmäinen sisätyöpaikkani 50-luvulla. Ajattelen usein niitä ihania käytäviä. Kun liikun läheisyydessä, yritän kurkkia sisälle. Menneisyyteen on hienoa kurkkia, voi kuulla esineiden puhuvan aivan kuin Kari Rydman kuunteli sohvaansa. Niin, siinäpä se on se esineiden internet – en tajunnutkaan. Ei jakamistalouskaan mitään uutta ole. Naapurini kehuskeli tulleensa Uberilla. Minä taas muistelen jakamistaloutta sosialistisessa Neuvostoliitossa. Siellä toimi tehokas taksiuber. Jopa ambulanssin tai poliisiauton sai vuokrattua taksiksi. Jakamistalous toimi itse asiassa varsin laajana. Soittotunteja voi ostaa esimerkiksi perunoilla tai porkkanoilla – edellyttäen että oli pieni palsta.
Tampere on loistelias esimerkki siitä, miten vanhoista teollisuuskortteleista on tullut kaupungin sielu ja tulevaisuus. Tehtaan jylinä kaupungin keskustassa on jotain mahtavaa. Se ei ole melua.
Elettiin globalisaation aikaa. Wilhelm von Nottbeck puhui venäjää, saksaa, ranskaa ja englantia ja Suomeen muuttaessaan opiskeli myös Suomen kielen. Tämä mies siis rakensi osan Tampereen ihanaa vanhaa kaupunkia. Nottbeckeja oli Tampereella kolmessa polvessa. Vuonna 1917 he häipyivät tuntemattomaan. Kirkonkirjoissa sanotaan: ”Poistuneet tuntemattomaan”. Kaupunki jäi.
Esimerkkejä on paljon, tässä Pietarsaari, Mänttä ja Forssa. Näissä kaupungeissa vanhat teollisuusrakennukset ovat keskeinen osa kaupunkikuvaa. Pietarsaaressa Strengbergin tupakka- ja nuuskatehdas kelloineen. Nuuskasta sanoivat: ”Nuuska ei ollut pelkästään nautintoaine, vaan sitä pidettiin eräillä tahoilla tehokkaana lääkkeenä hammassärkyä, päänsärkyä, jäykkäkouristusta, kaatumatautia ja syöpää vastaan”. Mäntässä G.A Serlachius perusti hiomon. ”Minkäänlaista koulutusta ei vanhalla Serlachiuksella ollut – Kuopion lukiota lukuun ottamatta. Hän oli ”pillerinpyörittäjä”, apteekin pitäjä – ilman varsinaista koulutusta siihenkään.” Axel Wilhelm Wahren perusti Forssa teollisuuden. Liisan kuva on piirretty kanoottimatkalla Loimijoella: ”1990 Forssan Loimijoella kahtena kauniina kesäpäivänä. Kanootti lipuu äänettömästi. Ruohonjuuritasolta kaikki näyttää suurelta. Punatiilirakennukset nousevat suoraan vedestä. Ei liikettä, ei ääntä, seisahtunut hiljaisuus luo lähes karmivaa tunnelmaa. Kuitenkin entinen hyörinä ja tehtaan äänet ovat vahvasti läsnä.”
Kannatti tuo uni nähdä, se johti ajattelemaan näitä paikkoja – unien lisäksi. Guggiksesta tiedän jo tänä iltana. Yritän hetkeksi unohtaa Aleppon. Paitsi ei. Juurihan alan kirjoittaa siitä blogia!
