Erik Bryggman on piirtänyt Kemiön kirkonkylän kauneimman rakennuksen. Ohi kulkiessa katse kiinnittyy tuohon kaunottareen. Kaunotar on paikallaan sen kaiken keskinkertaisuuden tai suorastaan rumuuden keskellä jonka myöhemmät sukupolvet ovat matkaan saattaneet. Juuri äskettäin sain tilaisuuden kuunnella Bryggman-asiantuntijaa Kemiön opastetulla arkkitehtuurikierroksella. Tämä asiantuntija on Mikko Laaksonen. Hän on kirjoittanut loistavan opasteoksen Turun seudun arkkitehtuurista yhdessä Juri Nummelinin kanssa.
Itse asiassa olinkin jo aiemmin pohtinut kadonneen kylänraitin syndroomaa. Siinä pohdinnassa Kemiön keskusta oli pääkohteena. Minne se katosi, se perinteinen kylänraitti ja mistä löytyisi edes mielikuvien muodostamiseksi pala sitä vanhaa kylämiljöötä? Nyt kun taas kerran joutui tuon tyhjän tilan suunnittelun ja siihen siroteltujen toisistaan piittaamattomien ja vielä ihmisistä piittaamattomien rakennusten muodostamaan ympäristöön ja siellä pääsi katsomaan sitä suurta yksinäisyyttä, jonka Bryggmanin kaksi hienoa rakennusta joutuivat kokemaan, siinäpä saattoikin olla hyvin virittäytynyt tulevaan pikku retkeen. Klikkaa tuohon jos haluat itsekin virittäytyä: http://penttimurole.blogspot.fi/2013/08/kadotettu-kylatie.html
Mutta huoliko tuosta, nyt sateeseen ja retkelle
Minun täytyisi kai olla hieman varovainen Bryggmanin suhteen, ettei tule uudempia mogia. Nimittäin yksi moga tuli jo kun pari vuotta sitten blogissani kerroin Antwerpenin maalimannäyttelystä vuonna 1930. Olin nimittäin pannut Suomen osaston näyttelyarkkitehdin nimen myös näyttelypaviljongin tekijäksi. Tästä sain Tarja Nurmelta huomautuksen. Se oli aiheellinen ja kiittelinkin Arkkivahtia tuosta moitteesta. Laitanpa varmuuden vuoksi nyt vielä tähän juttuun tuon löytämäni kuvan, joka siis esittää Bryggmanin suunnittelemaa näyttelypaviljonkia Antwerpenin maailmannäyttelyssä..
Suomen osastolla Antwerpenin maailmannäyttelyssä oli liikaa estetiikkaa ja arkkitehtuuria. Näin ainakin Suomen Kuvalehden mukaan. Arkkitehti Erik Bryggman piirsi Suomen koivufaneerista rakennetun näyttelypaviljongin maailmannäyttelyyn, joka pidettiin Antwerpenissa vuonna 1930. Näyttelyarkkitehtina toimi sisustusarkkitehti Harry Röneholm. Kuvalehden artikkeli mainitsee paviljongin arvokkaaksi ulkonäöltään ja hyvin sisäisesti järjestetyksi. Sittenpä artikkeli ottaa Suomen osaston ruotiakseen kovin sanoin: ”Minusta tuntuu, että liika estetiikka ja arkkitehtuuri ovat nielleet näyttelyn päätarkoituksen: mainoksen maan hyväksi. Onhan meillä sekä hyvää arkkitehtuuria että hyvä maku yleensä, mutta emme me sillä elä. Ja kaupan tekoon – erityisesti Suomen kanssa – siihen saa näyttelystä turhaan etsiä mitään kehotusta. Tuntuu että näytteille asettajalla on epäinhimillisen korkea käsitys esineitten kyvystä puhua omasta puolestaan.”
Pitääkö rakennusvalvonnan huolehtia kauneudesta?
Arkkitehtuuriretken alkaessa on jo tiedossa, ettei tuo Kuvalehden väite hyvästä mausta ja hyvästä arkkitehtuurista pidä paikkaansa. Sen tietää katsomalla ympärilleen. Kemiön keskustassa sijaitsevat Bryggmanin kaksi rakennusta ovat kaunottaria hirviöiden joukossa. Tämä ei ole uutta. Se on suomalaisen taajamaympäristön surullinen koko kuva. Isokuva – niin kuin nykykielellä sanottaisiin. Miten näin tapahtuu ja millä valvonnan kriteereillä näin tapahtuu? Paremman puutteessa kysyn. Ehkä joku vastaa sanomalla, ettei rakennusvalvonnan tehtävä ole estetiikka ja ettei varsinkaan pienillä kunnilla ole mitään mahdollisuuksia edellyttää rakennuksilta mitään muuta kuin minkä talopaketoijat ja peltihallifirmat tarjoavat. Joka tapauksessa Erik Bryggmanin palatsit seisovat huonossa seurassa.
Bryggmanin unelmatalo vuodelta 1924 ja sen naapuritalot sotien jälkeiseltä ajalta. Kaikki kyläkuvan tuhon komponentit samassa pisteessä: yleinen tie, taitamaton rakennuskaava ja surkeat talot. Ymmärrän kyllä maalaiskylien ”Klondyke”-mentaliteetin noina sodanjälkeisinä aikoina. Mutta se näyttää jatkuvan! Mistä löydämme tämän päivän Bryggmanit?
Muuten aivan nyt sain järkyttävää lisävalistusta rakennusvalvonnan tehtävävelvoitteeseen. Juristin pätevyydellä ystäväni Timo kertoi laissa lukevan rakennusvalvonnan suhteen seuraavat kolme sanaa: kauneus, turvallisuus ja terveys. Oliko se vanhemmassa tai uudemmassa laissa, tai eikö sanoja ollutkaan, tai siis jos ei ollut, niin ainakin pitäisi olla – tähän tultiin. Soitin myös vanhalle rakennusvalvontamiehelle, joka on aikaisemminkin minua opastanut ja kysyin näistä sanoista. Sainkin häneltä pikaisen vastauksen. Hän viittasi Maankäyttö- ja rakennuslain 5 pykälän 1 momentin kohtaan 3. Siinä sanotaan että alueiden käytön suunnittelun tavoitteena on vuorovaikutteiseen suunnitteluun ja riittävään vaikutusten arviointiin perustuen edistää: 3) rakennetun ympäristön kauneutta ja kulttuuriarvojen vaalimista. Mutta, mutta jäi epäselväksi pitäisikö rakennusvalvonnan valvoa suunniteltujen ja rakennuslupaa hakevien rakennusten kauneutta ja sopivuutta ympäristöön? No, kyllä se varmaan jossain sanotaan. Googlaamalla törmäsin Ilmajoen kunnan rakennusvalvonnan nettisivulle. En tiedä kuinka tuo kunta on kyläkuvansa hoitanut, mutta sivuilla sanottiin ainakin näin komeasti:
Rakennusvalvonnan toiminta-ajatus
”Utilitas, firmitas, venustas - käyttökelpoisuus, kestävyys, kauneus. Rakennusvalvonnan tehtävänä on huolehtia osaltaan turvallisen, terveellisen, viihtyisän ja kauniin rakennuskannan ja ympäristön muodostumisesta sekä säilymisestä. Huomioon on otettava rakentajan, naapurin, ympäristön ja yhteiskunnan velvollisuudet ja oikeudet. Tähän pyritään ohjauksella, neuvonnalla, lupapäätöksillä ja valvonnalla siten kuin rakennuslainsäädännössä edellytetään.”
Tietolaarini täydentyi kun tunnettu rakennusvalvontamies antoi minulle tiedoksi pykälän 117 momentti ykkösen. Siinä sanotaan:
Rakentamiselle asetettavat vaatimukset
Rakennuksen tulee soveltua rakennettuun ympäristöön ja maisemaan sekä täyttää kauneuden ja sopusuhtaisuuden vaatimukset
Siinäpä se oli. Tuli selkeästi tinattua. Ehkä tämä on suomalaiseen lainsäädäntöön vahingossa pujahtanut säädös, sitä kun ei juuri todellisuudesta tunnista?
Retki alkaa kunnantalolta
Mikko Laaksonen kaivaa pullistelevasta selkärepustaan ryppyisen lippukasan. Hän innostuu repäisemään kasasta kaksi eläkeläislippua a 5 euroa. Muita retkeläisiä on kiitettävällä tavalla parikymmentä henkeä. Sade vihmoo. Mikko Laaksonen aloittaa esittelyn tuulessa ja sateessa, kädet heiluvat, lippalakki ei pysy päässä, se lentää omille teilleen. Yleisö on selvästi innostunutta. Mikko puhuu sujuvasti kahdella kielellä. Hän ei unohda sanomaansa saatikka että sekaantuisi sanoissaan tai unohtaisi jotain. Ensimmäisenä kohteena on kunnantalo.
Kemiön kunnantalo seisoo arvokkaasti Suomen sypressien eli komeiden tuijien takana. Puiden reunustama etupiha antaa rakennukselle arvoa. Sivurakennukset puiden avustamina sulkevat pihatilan. Niin helppoa ja niin hienoa, kun sen vain ajattelee. Päärakennuksen julkisivussa näkyvät heijastukset Italiasta. Bryggman oli italialaisen arkkitehtuurin ihailija. Ihanaa että hän toi heijastuksiaan Kemiön kirkonkylään. Kemiön kunnantalo –italialainen palatsi!
Retkemme pysähtyi professori Pekka Pitkäsen valkoisen rakennuksen äärellä. Pekka Pitkänen oli Bryggmanin teekkariorjia. Tästä yhteys. Siinä ihmeteltiin pankinjohtajalle alkuun tarkoitettua ikkunatonta huonetta. Ikkuna sitten saatiin, kunhan se piilotettiin betoniseinämän taakse. Tosin pankinjohtaja ei tästä ikkunastaan nähnyt kadulle. Pikku kuriositeetti, ikkuna josta et näe ulos.
Pankkipalatsille
Matka jatkui sadan metrin päässä sijaitsevan Bryggmanin Kemiöön suunnitteleman pankkipalatsin edustalle. Palatsi kohoaa korkealle kadun pinnasta. Sen edessä on nurmikkoluiskaa ja epämääräistä kadun reunatilaan avo-oja kaivantoineen. Vastapäätä sijaitsee minun suosimani maali- ja autotarvikekauppa. Siinä on myös piskuinen Joren grilli ulkoterasseineen. En ole koskaan nähnyt paikalla yhtään myyjää sen paremmin kuin syöjääkään. Grillin takana lojuu röykkiö autonrenkaita. Vasemmalla näkökentässä on moniovinen autotallirakennus. Oikealla on kuntosali ja pitkä näyteikkunarivi. Kolarin jälkeen kävin siellä kuntoutuksessa. Tuttu paikka. Joka puolella on harvinaislaatuisen heikkoa rakennuskantaa. Kaunotar yrittää elää hirviöiden ympäröimänä.
Tihkuttaa vettä. Kipuan asvaltilta nousevat graniittiportaat kohti ihanaa palatsia. Vetäydyn sateen suojaan palatsin sisäänkäynnin holvistoon.
Mikko Laaksonen panee tuulessa putoilevan piponsa repun suojiin. Hän aloittaa. Kaikki höristämme korviamme. Hän sanoo talon noudattavan italialaista palatsiperinnettä. Alakerrassa on palvelutiloja ja varastoja. Niinpä niin. Venetsian palatsien ensimmäinen kerros saakin varautua ”aqua alta” -hyökkäyksiin, jolloin tulvavesi valtaa ensimmäisen kerroksen. Kemiössä ei ole tätä vaaraa, sillä entinen pankkirakennus, nykyinen Tingshuset, tuleva ????? sijaitsee korkealla mäenrinteellä. Pankkitalossa asiakaspalvelutilat sijaitsivat alakerrassa. Pankinjohtajan asunto oli sitten varsinaisessa palatsiosassa. Kierrämme taloa. Talon julkisivut elävät ja viestittävät kaikkiin suuntiin. Se on mestariteos.
Emme päässeet taloon sisään. Vain ikkunaverhot ja suuret ranskalaiset ikkunat kertovat meille palatsin saleista. Pankinjohtajan yksityistä sisäänkäyntiä ihaillessa tapahtuu hauska yllätys. Kiertueella mukana oleva punatakkinen rouva kertoo olevansa pankinjohtajan tytär. Hän on asunut talossa. Hän kertoo patiosta pankinjohtajan yksityisoven äärellä. Hän on iloinen. Muutkin iloitsevat kuulemastaan. Emme pääse sisään vaikka meillä olisi hyvä opas. Saisimme kuulla missä hän nukkui. Missä isä poltteli paperossia. Missä syötiin. Saisimme nähdä keittiön. Emme päässeet katsomaan. Se jäi kaihertamaan. Mutta hyvä näln, että edes ulkoa. Mutta vieläkin tuo sisäänkäynti, Se on ihana. Se on kuulunut etuoikeutetulle. Mikko muuten kertoo Bryggmanin leikitelleen klassisismilla. Hän pyytää katsomaan pylväiden päähän. Kapiteeli on lipsahtanut epäkeskeiseen paikkaan. Se oli Bryggmanin leikkiä. Niin Mikko sanoo.
Entisen osuuspankkirakennus, nykyinen oikeustalo, tuleva ???, eroaa nykyisestä tavasta rakentaa. Ainakin mitä tulee suomalaisiin kirkonkyliin. Talo on kaunis jokaiseen ilmansuuntaan. Kaikki julkisivut ovat tutkittuja ja harkittuja. Ei ole takapihaa. Ehkä tässä edesauttaa se, ettei ole tarvinnut varautua parkkipaikkoihin. No, onpa ihanasti yksi autotallin ovi, joka johtaa pankinjohtajan autotalliin. Vuonna 1924, jolloin talo rakennettiin, Suomessa oli sentään 5000 henkilöautoa, joten pankinjohtajille riitti yksi auto kullekin - luulisin.
Sankarihautausmaalle
Kierrokseen Kemiössä kuuluivat vielä hautausmaa ja seurakuntakeskus. Bryggman teki sankarihautausmaiden suunnitelmia sekäniihin liittyviä monumentteja useaan kohteeseen. Hänen suurtöitään olivat tietysti Turun hautausmaan Ylösnousemuskappeli (1941) ja Paraisten hautausmaan kappeli ( 1930).
Kemiön kirkolla sankarihautausmaa sijaitsee arvokkaasti ja samalla vaatimattomasti kirkon sisäänkäynnin äärellä suurten puiden varjostamana. Sijoituksesta puuttuu kaikki mahtipontisuus ja tekopyhä monumentaalisuus. Vainajat ovat ikään kuin kotona. Varustukseen kuuluvat risti ja kivipaasi, nekin elävät omaa lähes näkymätöntä elämäänsä luonnonkivistä ladotun piazzan äärellä. Ristit puhuvat hiljaista kieltä.
Jatkan matkaa Salon kaupunkiin
Retki Kemiössä jatkui seurakuntakeskukseen. Siellä Mikko Laaksosen tutkijamielenkiinto kohdistui lähinnä Bryggmanin osallistumisen asteeseen seurakuntakeskuksen kehittyessä nykyiseen muotoonsa. Se ei ratkaisevassa määrin kiinnostanut minua. Niinpä suuntasin Salon kaupunkiin. Siellä tiesin kaksi kohdetta. Ne ovat entinen elokuvateatteri Kino Kiva, nykyinen Kulttuuritalo Kiva, sekä entinen suojeluskuntatalo, nykyinen Sininen Talo. Jälleen yllätyin. En yllättynyt ensisijaisesti rakennusten julkisivuista, yllätyin niiden sijoituksesta ja suhteesta ympäristöön. Molemmat ovat mahtavilla paikoilla Kiva talo Salonjoen rannalla, Sininen talo Vähäojan puron verralla, kumpikin puistomaisessa ympäristössä ja mikä hienointa, taloilla on monta ilmettä, riippuen katselusuunnasta. Oliko tämä ajattelu Bryggmanille ominaista, oliko hän erityisen kiinnostunut rakennustensa suhteesta ympäristöön? Tätä jäin miettimään, samalla kun ihmettelin miten vähän hänen jälkeensä tulleet ovat piitanneet uusien rakennustensa suhteesta Bryggmanin luomaan asetelmaan.
Bryggmanin suunnittelema elokuvateatteri oli nimeltään Kino Kiva. Talo valmistui vuonna 1938. Elokuvaprojektorit poistuivat tuosta talosta vuonna 1964. Ne siirtyivät 11 vuoden odottelun jälkeen toiseen salolaiseen teatteriin. Sittemmin Kivassa on kuulemma nyrkkeilty ja jumpattu, tanssittu ja ryypätty. Talo oli 70-luvulla Pub Kiva. Se oli myös purku-uhan alaisena. Talo on aarre. Kiitän ja kumarran niitä ihmisiä jotka saivat talon säästymään. Täytyisi ehkä kaivaa jostain vanhan tuttavan, Salon entisen kaupunginarkkitehdin ja rakennuksen saneeraajan Lauri Hollmenin Kiva-kirja. Se on lehtitietojen mukaan julkaistu tämän vuoden kesäkuussa. Ei näy vielä antikvariaateissa. Talon omistuskin näyttää siirtyneen uudelle yrittäjälle kaupungin lakattua sitä vuokraamasta. Toivon menestystä - puitteet sen ansaitsevat.
Toinen Salon ihme on Bryggmanin vuonna 1924 valmistunut suojeluskuntatalo. Hän suunnitteli talon ensitöikseen, nuorena miehenä. Aika yllättävää miten Kemiön pankkitalon uusklassinen funktionalismi ja Salon suojeluskuntatalon pohjoismainen klassisismi osuivat samaan aikaan. Olikohan se niin että suojeluskuntalaiset halusivat juurevan juhlallista puurakenteista suomalaisuutta, ei italialaista palatsiperinnettä. Yhteisenä piirteenä olivat kuitenkin amphorat molemmissa taloissa. Tosin Kemiössä amphorat ovat hävinneet parempaan talteen. Sotien jälkeen kun suojeluskunnat lakkautettiin talo toimi mm. kutomakouluna ja terveystalona. Bryggman-säätiön sivuilla sanovat ettei Bryggman liittänyt suojeluskuntataloa työluetteloonsa 60-luvun loppupuolella. Ei kai se nyt suomettumista ollut, kai se oli vain tyylistä kysymys?
