Minut oli kutsuttu pitämään ”elämäni viimeistä esitelmää”. Näin olin sanonut Rakennuslehden ystävälleni Aurille – hän nimittäin minut kutsui. Nyt esitelmä on pidetty ja Auri sanoo, ettei se sittenkään ollut viimeinen. Oli kuulemma vielä sellaisia kuvia joilla olisi jatkossakin käyttöä. Ystäväni Matti sanoo että minun esitykseni olisi voinut olla tuntiakin pitempi, kuin se 20 minuuttia, jonka Auri oli minulle varannut. Juuri tänään minulla oli yksi niistä kolmesta viikonpäivästä jolloin pidättäydyn kaikenlaisista alkoholipitoisista juomista. Mutta! Nuo kehut saivat minut sekoamaan ja päätin muuttaa päivän luonteen. Päätin nauttia puoli pulloa viiniä. Minulla oli torstaipäivää odottamassa pullo Tommasi Ripasso –punaviiniä. Sen päätin korkata.
Viimeinen esitelmä?
Tämän viimeisenesitelmäni pidin Wanhan Sataman perinteisessä Infra-sessiossa. Paikalla oli järjestäjän ilmoituksen mukaan jopa yli 700 kuulijaa ja minullakin varmaan runsaat parisataa kuulijaa. Wanha Satama on kiehtova paikka. Sinne menee paljon mieluummin kuin kylmiin uushalleihin. Minua kiehtovat talon puurakenteet. Tylsänkin esitelmän kuuntelua voi kestää kun tuijottaa noita ajan ja ihmisten kovaa ja hiljaa koskettamia pilareita. Voi kuvitella vanhan ajan satamamiesten ja ahtaajien tunteita näiden samojen pilareiden ja kattoristikoiden varjossa - heidän odotuksiaan ja haaveitaan. Voi myös nähdä heidän pilariin iskemien koukkujensa jälkiä. Heidän elovaatimuksensa olivat vähäisiä nykypäivän ihmiseen verrattuina. Niistä haaveista rakentui kuitenkin meidän maailmamme.
Tilaisuuden esitelmiä katsellessa ja kuunnellessa tarkkailen siis puupilareita. Koukku on isketty pilariin tupakkatauon ajaksi. On polteltu ”työmstettiä” tai ”nortstettiä”. Tai olisiko pantu palamaan Armiro tai Saimaa? Vanhat tavaran ahtaajat ja satamajätkät ovat nyt muuttuneet tiedon ahtaajiksi. Ihailin tuossa tilaisuudessa nuoria puhujia. He olivat innostuneita ja motivoituneita. Ihmettelee mistä Suomen kilpailukyvyn puute johtuu? Niin, eipä tuossakaan seminaarissa tainnut olla ketään joka olisi kertonut rakennusalan merkittävistä vientimenestyksistä. Ja vienti on kuitenkin se kaikki kaikessa. Näin sanoo hallitus ja näin sanovat palkkaneuvottelijat. Mitä sanottavaa meillä olisi? Ei mitään! Tällä kertaa!
Tyydymmekö lätäkköön?
Olisi aika nousta kotimaan kamaralta kansainvälisyyteen. Molotov sanoi aikanaan, ettei Neuvostoliitto suostu jäämään tänne Suomenlahden lätäkköön ja aloitti talvisodan. Nyt olemme täällä lätäkössä, me suomalaiset. Täällä lätäkössä ovat arkkitehdit, muotoilijat ja rakentajat - aikoinaan kansainvälisillä markkinoilla toimineet ja palatseja rakentaneet. Katselin televisiosta ohjelmaa suomalaisten kapellimestareiden ja säveltäjien maailmanmenestyksestä – tänään. Joku maestro siinä sanoi – oliko se Kaija Saariaho – ”meillä oli tunne siitä että on mentävä maailmalle!” Nyt olisi viimeistään saatava sama tunne juuri sille porukalle joka tässä meidän seminaarissamme kuunteli tiedon ahtaajia.
Tuo ahtaajan koukku tässä Suomen ”alastomassa satamassa”, se on symbolinen. Nyt olisi tartuttava koukkuun. Kaikki te varmaan muistatte Marlon Brandon koukku kaulalla. Hän taisteli sinnikkäästi, mitään pelkäämättä.
Kaipasin kadonnutta
Erehdyin kaipaamaan kadonnutta. Nyt minun piti vain panna tänne pilveen muistipaikalle muutama esittämäni kalvo tai slaidi- tai mitä ne nyt nykyään ovat. Miksi niitä vieläkin kutsutaan slaideiksi vaikka vanhat kunnon diaprojektorit ovat lakanneet slaidien liuttamisen jo aikaa sitten? Tai miksi niitä kutsutaan kalvoiksi vaikka kalvosulkeiset ovat jo menneiden talvien lumia. Minun on oikein katsottava. Hetki, klikkailen hieman. Kyllä PowerPointissani lukee Slides!
Olin kehittänyt esitykseeni 10 pointtia ja niihin liittyvät slaidit. Sanoin kiertäväni varsinaista asiaa kuin harmaa kissa kuumaa puuroa. Varsinainen asia oli Rakennuslehden päätoimittajan Veijo Käyhdyn ja Rakennuslehden toimittajan Auri Häkkisen asiallisessa puheenjohdossa.. Istunto oli nimeltään Infrapoliittinen iltapäivä. Siinä ei varsinaisesti puhuttu yleisestä infrasta ja vielä vähemmän politiikasta. Siinä keskityttiin vahvasti Raide-Jokerin ajankohtaiseen tilanteeseen. Otsikossa näkyi selkeästi asetettu kysymys: ”Miten kaupunkien ja väyläyritysten pitäisi muuttaa toimintatapojaan?”
Keskustelun aiheiksi oli ennakoitu asuntorakentamisen kytkeytyminen väylähankkeisiin, epäilys asuntorahaston varojen käytöstä raidehankkeen rahoitukseen, kysymys uusista menettelytavoista, joilla voitaisiin myötävaikutta integroitujen infra- ja asuntohankkeiden etenemiseen, kysyttiin myös ketteryyden perään. Kysyttiin vielä: Miten kaupunkien budjettirahoitus taipuu yllättäviin hankkeisiin? Millainen valmius kaupungeilla ja alalla on uusiin toimintatapoihin?
Armoitettu projektipäällikkö Antti Mäkinen selvitti aluksi asioita monien suurprojektiensa kautta. Sitten päästettiin irti panelistienergiaa. Keskustelijoina olivat HKL:n toimitusjohtaja Ville Lehmuskoski, Rambollin vt. toimitusjohtaja Mikko Leppänen, Lemminkäisen infrajohtaja Harri Kailasalo sekä Tapiolan projektipäällikkö Antti Mäkinen. Keskustelu eteni tavanomaisen ansiokkaasti. Kaikki keskustelijat pysyivät asiassa. Mitä nyt ystäväni Ville hieman moitti minua, kun väitin Raide-Jokerin kustannusarviota tavanomaiseen tapaan alamittaiseksi. Keskustelussa yllätti suunnittelumyönteisyys. Kailasalo puhui erityisen viisaita. Kaivattiin panostusta suunnittelun suunnitteluun. Tuollaiset puheet hivelivät korvia, erityisesti nyt, kun ulkoistamisen kautta hallinta-asemaan nousseet rakennuttajakonsultit tuntuvat pitävän suunnittelua vain kustannuksena ja välttämättömänä pahana. sanokaa nyt tähän jotain, ystäväni rakennuttajakonsultit!
Ollaanko ketteriä vai sinnikkäitä?
Muuten tämä sana ”ketteryys”, siitä pieni välikysymys? Maailmalla on nyt muotia puhua ”resilientistä” kaupunkipolitiikasta. Tuo sana on nyt meillä käännetty ”ketteräksi”. Minä en sulata tuota sanaa. Haluan korjata tuon hömpötyksen jo heti alkuunsa. Kirjoitin asiasta taannoin blogin. Sen näet klikkaamalla tuohon: http://penttimurole.blogspot.fi/2014/04/shokit-ja-stressi-uhkaavat-sisu-pelastaa.html. Blogissa ajattelin sopivaksi sanaksi ”sisukas”. Nyt ajattelen oikeaksi sanaksi ”sinnikäs”.
Maa kestää iskuja ja palautuu. Se on joustava, sitkeä, sisukas, lannistumaton, kimmoisa, pätevä, kestävä, vahva, selviytyjä. Mutta kuinka kauan?
Amerikkalaiset ovat selitelleet sanan merkitystä. Minusta siinä ei ole mitään, joka oikeuttaisi käyttämään suomalaisena vastineena sanaa ”ketterä”. Mitä muuten on suomeksi ketterä? Sivistyssanakirja kertoo ketterän olevan: joustava, kepeä, sukkela, silava, vikkelä, sulava, kevyt, joutuisa, kerkeä, näppärä. Amerikkalaiset sanovat resilience - käsitteen tarkoittavan kykyä kestää iskuja ja palautua nopeasti. Rockefeller Foundation määrittelee käsitteen (RESILIENCE) seuraavalla tavalla: ”se (resilience) on systeemin, kokonaisuuden, yhteisön tai henkilön kyky kestää iskuja ja säilyttää vaaran hetkellä oleelliset toiminnot ja palautua nopeasti ja tehokkaasti”. Yksinkertaistaen sinnikkyys (RESILIENCE) on jotain joka auttaa ihmiset jäämään henkiin, mukautumaan ja pyristelemään toimintakunnossa akuuttien iskujen ja kroonisen stressin alaisena.
Vihdoin minun slaideihini
Minulla oli 10 pointtia. Ne olivat:
1. H/K suhteen kanssa on ongelmia
2. Priorisointi on politiikkaa
3. Haasteena suunnittelun disintegraatio
4. Akilleen kantapäänä kustannusarviot
5. Kaupunkitalouden teoriat herättävät kysymyksiä
6. Nimby ja Yimby vuorovaikutussuunnittelun ahdingossa
7. Kohtuuhintaisuus bulevardeilla on harhaa
8. Raide-Jokerin kytkentä Helsingin raitsikkaverkkoon olisi mainio juttu
9. Pakolaiset kaupunkia kasvattamassa, kuka välittää?
10. Mikä metropoli?
Nyt kahdeksan slaidia
Hankkeita mitattaessa käytetään hyväksi maagista H/K-suhdetta. Se tarkoittaa hankeen alkuhetkeen diskontattujen kustannusten ja saavutettavien säästöjen suhdetta. Suhteen pitäisi olla yli yksi. Silloin ollaan tasapainossa. Jos suhde on yli yksi, silloin ”säästetään”. Säästöt ovat pääosin matkustajan aikasäästöjä. Raide-Jokerin tapauksessa säästöt koostuvat 20000 matkustajan päivittäisestä 15 sekunnin keskimääräisestä ”säästöstä”. Säästöjä tulee lisää kun Kehä I:n autoilijoiden matka hieman nopeutuu, erinäisten autoilijoiden siirryttyä joukkoliikenteen käyttäjiksi. Tällaisia ”säästöjä” syntyy 100000 autoilijalla 5 sekuntia päivässä. Nämä sekunnit muutetaan euroiksi sovitulla tuntipalkalla ja niin saadaan ”kokonaissäästöt”. Ai todellisuudessako? Ei, nämä ”säästöt” syntyvät liikennesuunnittelijan tietokoneessa. Niillä ei ole mitään tekemistä todellisen yhteiskuntatalouden tai rahatalouden kanssa. Ne ovat ns. mukavuussäästöjä. Mutta antavat mahdollisuuden vertailla erilaista rahankäyttöä. Miksi tuo kuva? No, se kertoo hankkeiden läpimenokriteereistä. Monen asian tulee asettua paikalleen. Ei vain säästettyjen sekuntien.
Katsottaessa infran osuutta meidän panoksistamme havaitaan että ihminen raadollisuudessaan – me – olemme pääasiallinen panosten kohde. Meidän terveytemme, meidän vanhuutemme, meidän koulutuksemme, ne ovat ja niiden täytyykin olla fokuksessa. Mutta? Tämä epätieteellinen käyttömenojen ja investointien yhdistelmä kertoo sosiaalihuoltoon ja terveydenhoitoon panostettavan vuodessa 17000 euroa per kansalainen. Taloja rakennetaan ja korjataan lähes 4000 eurolla per nuppi. Infra saa investointeja yhteensä 550 euroa asukasta kohti vuodessa. Vientitöissä kehitysmaissa opin aikanaan yleissäännön että infra vie 15 % yhdyskuntarakentamisen koko potista. Näyttää pitävän paikkansa valtakunnankin tasolla. Raiteiden potti on noin 60 euroa vuodessa per asukas. Se on vähän. On vain tahdon asia miten infraa painotetaan. Se on politiikkaa, se ei ole insinööritieteitä. Mutta asian ymmärtämisessä insinööreistä voisi olla apua.
Meillä on yleisessä toiveiden tynnyrissä tällä hetkellä noin 31 miljardin euron edestä raidehankkeita. Niistä puolet haukkaa Tallinnan tunneli. Jos nyt kuvittelemme, niin kuin jotkut kuvittelevat, että EU sen meille lahjoittaa, niin jäljelle jää 15 miljardia. 50 vuoden aikana se tarkoittaisi 300 miljoonaa vuodessa. Se on paljon, meillä ei nyt tunnu olevan tuota määrää – mutta siihen meidän tulisi nyt yhdessä pyrkiä. Se tarkoittaisi että lobbailisimme raideinfralle 100 euroa vuodessa per asukas. Se olisi tuplat nykyiseen nähden.
Suunnittelun disintegraatio? Mitä se on? Se näkyy tuossa kuvassa. Kuva esittää Helsingin maanalalaista maailmaa – kallioresurssia – niin kuin geoteknikot tapaavat ylpeänä sanoa. Halusin tällä kuvalla kertoa mihin johtaa hallinnon ja koordinaation heikkous maailmassa jossa yksityiskohdista tulee kuninkaita. Itsenäisesti hallinnoidut projektit irtoavat todellisuudesta ja tuottavat kaaoksen. Hallinto ja suunnittelun suunnittelu – teitä tarvitaan, älkää kadotko!.
Halusin kertoa prosessista. Mikään ei ole vain tätä päivää. Kaikella on taustansa. Uskokaa tai älkää, tulevaisuus on sittenkin menneisyyden jatke. Tässä kuvassa näkyy violetilla vuoden 1960 yleiskaava ja sinisellä Ilaskiven mietinnön 1989 maankäyttömahdollisuudet. Kaikki uudet alueet ovat raideliikenteen vaikutuspiirissä. Raide-Jokerista ei kuitenkaan vielä näkynyt edes heikkoa signaalia.
Tässä kuvassa olemme nykypäivässä ja keskellä yleiskaavavisiota ja kansalaisliikettä - joka haluaa lisää kantakaupunkia Helsinkiin. Kuvassa on keskeisessä asemassa Raide-Jokeri sekä mahtavat bulevardit - Helsingin oma innovaatio ja maailmansensaatio. Onko? No, kyllä kai siltä voi jotain odottaa kun se on lähtöisin suorastaan Ilaskivestä. Nimby ja Yimby hiovat aseitaan. Elämme mielenkiintoisia aikoja. Kohta alkaa kalistelu.
Esitelmä kääntyy kohti loppuaan. Lopuksi tärkeimmät. Tässä kuvassa näkyvät vihreällä Stadin raitsikkalinjat ja keltaisella värillä Raide-Jokeri. Siniset möykyt ovat bulevardikaupunginosia. (Sana ”möykky” on selvästi asenteellinen!) Esitin Raide-Jokerin liittämistä Helsingin verkkoon siten, että rakennetaan 10-linjan tai 4-linjan jatke Vihdintien ympyrään sekä 1-linjan jatke Oulunkylään. Näin saataisiin rengaslinja joka ajaisi itään ja länteen pitkin Jokeria ja tekisi Jokerista helsinkiläisten oman raitsikkalinjan. Rintani sykähti kun Lehmuskosken Ville piti ajatusta harkinnan arvoisena ja kun vielä yksi jokerin ”founding father” Niilo Järviluoma jälkirupattelussa antoi tukensa.
Esitelmä lähestyy loppuaan. Ollaan viimeistä edellisessä pointissa. On kysymys pakolaisista. Olen kirjoittanut asiasta useammankin blogin, mutta rakentajien parissa keskustelu on vähäistä. Onko asia niin vähäpätöinen. Kuvassa on keltaisella värillä merkitty 10000 pakolaisen ja heidän perheenyhdistämisensä minimitarve todella alhaisella asumistasonormilla. Tolppa tarkoittaisi että Suomessa olisi nyt vuoden 2015 tilanteessa rakennettava asuntopinta-alaa pakolaisille jopa 500000 k-m2. Se on 36 % maamme kerrostalotuotannosta. Uskotaan myös pakolaisten pyrkivän pääkaupunkiseudulle. Koko Uudenmaan nykyinen uusien asuntokuntien muodostus on 10000 asuntokuntaa vuodessa. Pakolaiset muodostavat koko maassa 8000-10000 uutta asuntokuntaa. Kuinka suuri osa tulee Uudellemaalle? Sitä kyselin. Muuten kirjoittelin ja laskeskelinkin vähän:
Luulisi tuon verkostokaupungin purevan paremmin tulevaan sosiaaliseen muutokseen kuin robottiautot tai pelillistäminen. Niitähän on innokkaasti tulevaisuusihmisten toimesta esitetty yhteiskunnan sosiaalisten ongelmien ratkaisijana.
Olisiko tämä nyt ketterää vai sinnikästä?
