Koin jälleen mielenkiintoisia hetkiä Suomen Rakennusinsinööriliiton senioreiden järjestämässä tilaisuudessa. Kysymyksessä oli perinteinen torstailounas Suomalaisella Klubilla. Äänessä oli emeritussuurlähettiläs Pertti Torstila. Aiheena oli Suomen Punainen Risti ja erityisesti yhdistyksen järjestämä pakolaisapu. Torstila on tunnettu mies jo kaukaisilta ajoilta. Jotenkin mielessä ailahtelee sellainenkin kuva, että hän oli myös pidetty henkilö ulkoministeriön tunnepohjaisessa työympäristössä. Suorastaan uudistaja. Tällaista ailahteli mielessä. Fiktiota.
Kansainvälinen Punainen Risti perustettiin vuonna 1863 ja Punaisen puolikuun ja Punaisen Ristin yhteisö vuonna 1919. Vapaaehtoisia työntekijöitä on kymmeniä miljoonia. Suomen Punainen Risti toimii Suomessa ja ulkomailla. Yhdistyksellä on 500 paikallisyhdistystä ja 40000 vapaaehtoista. SPR vastaa suurimmasta osasta Suomen pakolaisten vastaanottokeskusten toiminnasta. Kotisivuilta voi ilmoittautua vapaaehtoiseksi, jäseneksi tai lahjoittajaksi. Klikkaa tuosta: https://www.punainenristi.fi/
Ministerit asialla
Ulkoministeriö on kyllä monta kertaa yllättänyt erityisesti ministereillään. Kun olin aikanaan juuri toipunut Ilkka Kanervan, kaikkien turkulaisten yhteisen Iken, nimityksestä ulkoministeriksi (ulkoministerinä Matti Vanhasen II hallituksessa 2007-2008) - kaiken tekstiviestikohun keskeltä, joutuakseen sitten eroamaan yhä tihenevän tekstailun seurauksena, niin eikö mitä, toinen kohuttu, ikinuori Paavo Väyrynen, hänestä tuli Suomen kehitysyhteistyöministeri, ulkoministeriöön niinikään (ulkomaankauppa- ja kehitysyhteistyöministerinä 2007-2010) ja samaiseen Matti Vanhasen II hallitukseen. Paavo ei sortunut someen, sosiaaliseen metelöintiin. Hän oli jo Sorsan hallituksen aikaan, 30 vuotta aikaisemmin, lopettanut kaikenlaiset someilut.
Vanhasen II hallituksen ministerijoukkoa vuonna 2007. Ike näyttää tekstailevan.
Olin ymmällä silloin, miten Vanhanen noihin ministerinimityksiin sortui? Hän ei itse siinä vaiheessa ollut vielä elänyt ruusuisia hetkiään.
Kunnes kuuntelin ystäviä ja kylänmiehiä: Eräs konsulitehtävissä pienen ikänsä toiminut ystäväni kertoi ulkoministeriön hengen kerta kaikkiaan parantuneen ja työnilon lisääntyneen Ilkka Kanervan astuttua remmiin. Olikohan se tuo karisma, minkä mies mukanaan kantaa? Karisma vetää puoleensa, mutta se myös säteilee hyvää arvoa ympäristöönsä. Ministerin työ on enimmäkseen puhumista. Niin luulen. Sittenpä kaikkien turkulaisten kruunaamaton kuningas Ike osoitti uskomattoman taitavaa sanankäyttöä kommentoidessaan pronssisotilaan tapaisia naapurikansan koettelemuksia, puhumattakaan lausunnoistaan, jotka koskivat idän karhua ja karhun kaitsijoita. Yllättäen huomasin olevani tyytyväinen valintaan.
Kunnes kuuntelin ystäviä ja kylänmiehiä: Eräs konsulitehtävissä pienen ikänsä toiminut ystäväni kertoi ulkoministeriön hengen kerta kaikkiaan parantuneen ja työnilon lisääntyneen Ilkka Kanervan astuttua remmiin. Olikohan se tuo karisma, minkä mies mukanaan kantaa? Karisma vetää puoleensa, mutta se myös säteilee hyvää arvoa ympäristöönsä. Ministerin työ on enimmäkseen puhumista. Niin luulen. Sittenpä kaikkien turkulaisten kruunaamaton kuningas Ike osoitti uskomattoman taitavaa sanankäyttöä kommentoidessaan pronssisotilaan tapaisia naapurikansan koettelemuksia, puhumattakaan lausunnoistaan, jotka koskivat idän karhua ja karhun kaitsijoita. Yllättäen huomasin olevani tyytyväinen valintaan.
Ja, eikö mitä, toinen elämäntyönsä ulkoministeriön tehtävissä suorittanut ystäväni ryhtyi ylistämään Paavo Väyrystä. Hän sanoi Paavon tuoneen kehitysyhteistyöosastolle aivan uuden hengen ja menon. Sain sellaisen kuvan, että kysymyksessä oli jälleen johtamiseen kuuluva karisma, joka kirkasti valon kehitysyhteistyöosaston pölyttyneillä käytävillä. En usko, että ministeri Väyrynen, sen paremmin kuin ministeri Kanerva häikäisivät asiantuntemuksella. He häikäisivät näkemyksellä ja oikeilla sanoilla.
Googlesta löytyy kaikki tarvittava tieto. Sieltä löytyy myös kuvia hakusanalla ”charisma”. Ensimmäisen sivun karismaa edustavista kuvista puolikas on seksikkäitä väkäpukeisia naisia. Mukaan mahtuu kyllä mm. Reagan, Clinton, John F. Kennedy, Obama ja Steve Jobs. Mikä oli todistettava! Karisma onkin puoliksi seksiä.
Puhujapöntössä eilen Soini
Pertti Torstila aloitti tarinansa kertomalla olleensa samassa Suomalaisen Klubin puhujapöntössä jo edellisenä iltana. Pöntössä oli pitkään viihtynyt myös nykyinen ulkoministerimme Timo Soini. Onhan Soinilla karismaa. Klubiravintolan ilmassa suorastaan tunnisti Soinin edellisiltaisen läsnäolon. Se oli jäänyt ilmaan väreilemään. Torstila sanoi Soinin olleen puhetuulella. Olisin halunnut kuulla ja hieman paremmin ymmärtää. En nimittäin todellakaan ole päässyt selville Soinin puheista - siitä missä mennään. Hän on taitava poliittinen puhuja ja propagandisti. Mutta nyt kun pitäisi puhua asiaa, olla johtaja – loogista puhetta ei tulekaan. Se surettaa. Aivan kuin mies olisi saavuttanut päämääränsä ja sitten väsähtänyt – kärsivä. Sellaiseen ei luoteta ”sotapäällikkönä”. Joukkoja ei voi johtaa jo etukäteen hävinneenä. Muiden taakse ei voi mennä lymyilemään. On seisottava edessä.
Nyt Torstila
Meidän puhujamme Torstila on ulkoministeriön pitkän linjan miehiä. Hän aloitti Kyproksella Suomen YK-joukkojen tiedottajana 1960-luvulla. Suurlähettiläänä hän toimi viidessä maassa. Eläkkeelle hän jäi valtiosihteerinä, ulkoministeriön kansliapäällikön paikalta, vuonna 2014. Yhteiskunta-alan korkeakoulutetut ry valitsi Pertti Torstilan vuonna 2015 Vuoden yhteiskuntatieteilijäksi. Valtiotieteilijöiden jo 40-luvulla perustaman yhdistyksen perustavana jäsenenä oli mm. Ahti Karjalainen. Vuoden valtiotieteilijä/yhdyskuntatieteilijä tunnustuksia ovat saaneet mm. Erkki Liikanen, Jorma Ollila, Anu Kantola, Teija Tiilikainen, Antti Eskola, Suvi-Anne Siimes, Sixten Korkman ja Matti Rönkä.
Tunnustuksen saatuaan hän kuuluu sanoneen: ”Olen nähnyt sodan ja rauhan, kylmän ja kuuman hyvin läheltä. Olen tehtävissäni saanut puolustaa Suomen etuja Euroopan mullistuksissa. Joissakin asioissa on nyt palattu lähtöruutuun, eikä tämä ilahduta kansainvälisen liennytyksen sananviejää.”
Tuon tyyppinen tosiasia kyllä heijastuikin hänen puheistaan. Se pani ajatukset harhailemaan.
Pertti Torstila korosti Punaisen Ristin ja Punaisen Puolikuun asemaa nimenomaan humanitaarisena toimijana. Poliittisia kannanottoja ei hyväksytä. Ne estävät humanitaarisen toiminnan ja vievät kriisien eri osapuolten luottamuksen. Tämä kuva ei ole meidän tilaisuudestamme. Kuva on Punaisen Ristin Suomen toimintaa esittelevästä videosta osoitteessa: https://rednet.punainenristi.fi/tayttaelamaa
Eläkeläiset vapaaehtoistyöhön – hyvä pointti
Ennen liukumista näihin pakolaisasioihin on sanottava pari sanaa eläkeläisistä. Torstila – itsekin nyt eläkkeellä – mainitsi meille eläkeläisille ”Täyttä elämää eläkkeellä” -ohjelmasta. Hänen johtamansa Punainen Risti on mukana kyseisellä hankkeella Raha-automaattiyhdistyksen tukemassa ja Vanhustyön keskusliiton koordinoimassa Eloisa ikä –avustusohjelmassa.
RAY näyttää myöntäneen Vanhustyön keskusliitolle Eloisa-ikä ohjelman koordinointiin ensi vuonna noin puoli miljoona euroa vuodessa. Punainen Risti saa kaksisataatuhatta euroa. Muut sitten saavat niin paljon, että kaikkiaan hanke saisi 5 miljoonaa euroa vuonna 2016. Se on 1 prosentti Raha-automaattiyhdistyksen vuosittain kansalaisjärjestöille myöntämästä noin puolen miljardin euron potista. Kaiken kaikkiaan Eloisa - hanke on nelivuotinen ja kokonaisrahoitus siten noin 20 milj. euroa. Hyvä juttu! Mutta voi miten minua aina ottaa päähän kun katselen vaikkapa Käpylän Mustassa Pekassa pelaajille varattua Ray:n ”uhkapeliaukiota” - ja vielä täynnä väkeä repimässä yksikätisiä tai painelemassa nappeja. Nyt kuitenkin näemme, että rahat tukevat vaikkapa eläkeläisten ohjelmia. Hyvä! Koetetaan kestää! Joskin tuskallisesti.
Kokemusta arabikansoista – mitäs sitten?
Esitteen mukaan on tarjolla valmennusta. Valmennuksessa eläköityville tarjotaan työkaluja omien voimavarojen ja osaamisalueiden aktivoimiseen, sekä terveyden, mielen hyvinvoinnin ja toimintakyvyn ylläpitämiseen. Lisäksi valmennuksessa kerrotaan mahdollisuudesta löytää itseä kiinnostava, mielekäs ja yhteiskunnallisesti merkityksellinen elämänsisältö vapaaehtoistoiminnasta. Tässäpä pointti. Moni eläkeläinen, ehkä minäkin, haluaisivat mennä mukaan vapaaehtoistoimintaan, esimerkiksi maahanmuuton suhteen. Monilla on kokemusta noista ihmisistä – minullakin. Moni tietää paljon noiden maiden kulttuurista ja työnteosta – minäkin. Maahanmuuttajat ovat nuoria miehiä. He kyllä kaikkien nuorten tapaan uneksivat naisista, mutta he tarvitsevat vanhempaa miestä – isät ja isoisät jäivät kotimaahan. He tulevat maista, joissa nuori katsoo kunnioittavasti vanhaan. Minä olen vanha ja lisäksi mies. Voisinko antaa jollekulle töyhtöpääpartasuulle tukea? Haluaisinko? Laiskottaako? Kehtoittaako? Jos oppi ei riitä henkilökohtaisen terapian antamiseen, niin voisin vaikka kertoa valokuvin höystettyinä siitä kun heidän isoisiensä kanssa rakennettiin uutta ja parempaa isänmaata – heille, heidän maassaan. Heidän maassaan oli tulevaisuus. Nyt ei ole, mutta uuden tulevaisuuden tekeminen on heidän tehtävänsä. Me emme sitä kykene tekemään.
Ahlan wa sahlan – perhe kanssasi, minun vihreälle niitylleni.
Kotona vai kylässä?
Joskus siirtomaavallat uskoivat tekevänsä originaaleille uuden ja paremman tulevaisuuden. Hyväntahtoisesta yrityksestä huolimatta tulevaisuudenteko siirtomaavaltojen toimesta epäonnistui. Miksi? No, yksikertaisesti siksi, että kansan motivoimiseksi tarvitaan omat tytöt ja pojat. Ihmiset näyttävät elävän mielellään autoritaarisessa ja hierarkkisessa järjestelmässä, mutta vain omassa sellaisessaan. Luin juuri loppuun Andrei Hvostovin kirjan Sillamäestä. (Suomennos on hieno, sen teki Sanna Immanen). Sillamäe on paikka Itä-Virossa, lähellä Narvaa ja Venäjän rajaa. Kaupunki oli Stalinin rakentama ”New Town”. Kaupunki oli pyhitetty atomipommin valmistukseen. Se oli suljettu teollisuus- ja tiedekaupunki uraanikaivoksen äärellä. Väki oli pääosin venäläistä maahanmuuttajaa. Originaalit olivat alakynnessä. Viroa puhuvan koulupojan oli väistettävä herrakansan ikätovereitaan. Virolaisten oli yritettävä kotoutua siirtolaisiin. Virolaiset olivat pakosta kaksikielisiä. Siirtolaiset säilyttivät oman kielensä, ilman tarvetta tai motivaatiota kotoutua. He ajattelivat olevansa kotona – suuressa kansojen kohtalonyhteydessä. He olivat vapauttajia.
Sillamäe Virossa oli paikka, jossa originaalien oli pyrittävä kotoutumaan.
Kylässä – alkaa päälle
Nyt meillä on kysymys eri asiasta. Me olemme kotona ja he tulivat kylään. Eivät isänniksi, niin kuin ajattelivat Viron maahanmuuttajat. Kuitenkin. Mies haluaa olla isäntä omalla tontillaan. Suomalaiset kun aikanaan muuttivat rapakon taakse, he eivät halunneet kotoutua, vaan halusivat olla isäntiä omalla maallaan. He halusivat asua lähellä entisiä maanmiehiään. He eivät osanneet kieltä. He halusivat suomalaiset työtoverit ja oman suomalaisten tanssihaalin. He olivat kovan työmiehen maineessa, mutta liian alttiita ammattiyhdistysagitaattoreille. Siitä eivät työnantajat pitäneet. Sanomalehti kirjoittaa: ”Maaliskuussa 570 suomalaista ylitti rajan. Siirtolaisten sanotaan olevan loistavia laadultaan – ei ilmeisestikään köyhyyden ajamia, mutta pikemminkin sen stressin ajamia, jonka valtaapitävät aiheuttavat (tsaarin hallinto). Se on yksinkertaisesti valtakunnan varakkaan ja hyvin puetun nuorison lähtöä, rahat taskussaan, päättäväisesti etsien tulevaisuuttaan ja onneaan jostain muualta kuin jäädä nykyisen hallintovallan alaisuuteen.” (The Anaconda standard 1899). Teksti vaikuttaa aika tutulta.
The Sun –lehti vuodelta 1899. tammikuulta kirjoitti suomalaisten siirtolaisten tulosta Yhdysvaltoihin ja Kanadaan. Liverpoolilainen yritys oli tuomassa maahan 55000 suomalaista siirtolaista. Heidän tuloaan perusteltiin erityisesti kaivostyön ja maanviljelijöiden tarpeella. Sitten rauhoiteltiin rautatieläisten unioneja siitä, ettei suomalaisia oltu tarkoitettu rautateiden rakentamiseen. Tuossa vaiheessa, vuosisadan vaihteessa suomalaisten siirtolaisten määrä taisi olla noin 160000. Nykyisin suomalaisamerikkalaisia on noin 700000 henkeä ja suomalaiskanadalaisia noin 150000 henkeä.
Jäämme kysymään
Torstila aloitti esityksensä rennosti ja mukaansatempaavasti. Mutta sitten hän sanoi jotain joka herätti minut. Hän sanoi, ettei Suomi voi koskaan enää olla sellainen homogeeninen maa, kuin mihin me olemme historiamme aikana tottuneet. Tuo homogenius jäi mietityttämään. Onko Suomi ollut tähän asti kautta historian homogeeninen maa? Olin ajatellut heimosotien aikaa ja jatkuvaa vuosisataista vellontaa suunnassa itä-länsi ja pohjoinen-etelä. Miten oli viikinkien aikaan? Olimmeko yhtenä miehenä vastaan tai myötä? Rakastimmeko yhtenä miehenä ja naisena ruotsalaisia hallitsijoitamme? Miten siedimme kasakoiden läsnäolon? Onko elämä valtakunnassa aina tähän saakka ollut yhtenäistä ja homogeenista? Täytyisi varmaan kysyä Antero Vipuselta. Vaarana tosin on, että joutuu Väinämöisen tavoin Vipusen vatsaan. Mutta jos onnistuu saa Väinämöisen tavoin kuulla selityksen maailman synnystä ja kaiken alkusyystä. Väinämöiselle nimittäin selvisi tuolla vierailulla maailman ja ihmisen synty ja koko maailmankaikkeuden arvoitus. Mutta tulevaisuus, se ei selvinnyt. Ja sehän meitä nyt askarruttaa. Kysymme tulevaisuudestamme tai lastenlastemme tulevaisuudesta - vähitellen monikulttuuriseksi muuttuvassa maassa. Kysymme itseltämme väistämättömästä muutoksesta, niin kuin Pertti Torstila meille todistaa. Emme saa vastausta.
Väinämöinen sai Antero Vipuselta vastaukset kaiken syntyyn. Tulevaisuus ei tuossa selvinnyt. Ei se ole selvää meillekään.
