Jorma Ollila kirjoitti vuodenvaihteen jälkeen Hesarin vieraskynässä: ”Pitää analysoida, mitä nousuun pääsy nykyoloissa vaatii, laatia suunnitelma ja toteuttaa sitä määrätietoisesti.” Hän sanoi hallitusohjelma olevan ”aivan kelvollinen analyysi ja suunnitelma, vaikka kaikesta ohjelmaan kirjoitetusta en samaa mieltä olekaan”.  Hän ehdotti: ”Palkanmuodostukseen on luotava vientisektorin tarpeista lähtevä malli, joka sallii aidon paikallisen joustavuuden. Sääntelyä on yksinkertaistettava, ennustettavuutta parannettava ja työn verotusta kevennettävä. Julkista palvelutuotantoa on tehostettava sekä panostusta osaamiseen ja tutkimukseen lisättävä.” Hän näki ongelmana koulutus- ja tutkimusrahoituksen suuren leikkauksen. ”En voi luvata yhtään työpaikkaa, vaikka hallitus saisi kilpailukykypakettinsa toteutettua, palkanmuodostus muuttuisi joustavammaksi, työn verotus kevenisi ja tutkimusrahoitusta lisättäisiin tuntuvasti.” Näin hän sanoi, ei voinut luvat mitään. Milläkö mandaatilla? Se ei selvinnyt. Hän totesi työpaikkoja koskevat päätökset tehtävän yrityksissä. Hän kuitenkin uskoi olosuhteiden uskottavan muutoksen laukaisevan melkoisen määrän investointeja. ”Ja kun työllisyys kohenee, yritykset alkavat taas kilpailla työntekijöistä paremmilla palkoilla ja muilla työehdoilla.”

Ikävää, jollain tavalla en ikään kuin usko häntä – vaikka haluaisinkin. Usko meni kun hän teki Kyllöselle tiemaksuprojektin. Uskon tuollaiseen projektiin, mutta en hänen tapaansa toteuttaa se laitekauppaprojektina enemmänkin kuin liikenteensäätelyprojektina. En myöskään usko investointien laukeavan jollain pienillä veronkevennyksillä. Uskon investointien laukeavan jos suomalaiset niin tahtovat. Nyt on monella tekijämiehellä ja tekijänaisella tärkeämpää huolehtia sijoituksista ja lastensa perinnöstä maailman pörsseissä. Ei Suomen hyvinvoinnista – vaan sen sijaan omasta hyvinvoinnistaan. Ja siitäkin voi huolehtia Portugalin lämmössä. Miksei myöskin Ruotsin veroparatiisissa. (Vaikka tosiasiassa tuon perintöveron voisi kyllä pyyhkäistä pois, siitä on enemmän haittaa kuin hyötyä).

Pietari Kalmin ja Wiadeliuksen väitöskirjan teon aikaan Suomessa oli 700000 asukasta. Työpaikoista lähes 80 % oli maataloudessa ja 20 % erilaisessa palvelussa ja kaupassa. Manufaktuurin osuus oli alle 5 %. Tilanne säilyi lähes muuttumattomana 20-luvulle saakka – 150 vuotta. Teollinen vallankumous ei näyttänyt purreen Suomeen ennen kuin varsinaisesti vasta sotien jälkeen. 1920-luvulla maan itsenäistyttyä maa- ja metsätalouden osuus työvoimasta oli 70 %. Manufaktuurin osuus oli noussut yli 10 %. Vuonna 1960, jälleenrakennuskauden päättyessä, maatalouden ja metsän osuus oli pudonnut 36 %:in ja teollisuus noussut huippuunsa noin 33 %:in. Nyt ollaan sitten maa- ja metsätalouden osalta luvussa 4 %. Teollisuus on surkea 14 %.

Jorma Ollila ei kuitenkaan ollut menettänyt täysin uskoansa. Hän kirjoitti osittain epätoiveikkaasti: ”Suomella on yhä monia vahvuuksia. Parasta on osaaminen ja nuorissa herännyt aivan uudenlainen yrittäjyyskulttuuri. Olemme nuorillemme velkaa sen, että teemme nyt rohkeita päätöksiä. Vakiintuneiden yritysten johtajien on syytä ottaa oppia startup-polven riskinottohalusta ja optimismista. Poliittisten päättäjien ja etujärjestöjohtajien on poistettava jarrut tältä riskinotolta. Kyseessä on pudotuspeli, jossa olemme pahasti tappiolla. Sitä ei voiteta riitelemällä tai pikkusievillä näpäyksillä. Tarvitaan läpilyöntejä.”

Pietari Kalmin ja oppipojan reseptit vuodelta 1760
Helppoa ei ole ymmärtää. Kelataan aikakoneessa takaperin. Onneksi sain joululahjaksi kaksi divarista löytynyttä kirjasta vuodelta 1973. Ne ovat Markkinointi-instituutin joululahjakirjoja ystävilleen. Kirjani välilehdellä lukee ”Professori Aimo Aaltoselle Jouluna 1973”. Kuka on professori Aimo Aaltonen? Hän on Turusta syntyään oleva taloustieteilijä, joka toimi Helsingin kauppakorkeakoulussa ja Markkinointi-instituutissa. Hän on myös sotaveteraani Uhtualta ja Ihantalasta. Aimo Aaltosen isä oli SDP:n kansanedustaja, ”Pussisen poika”, ministeri sotien jälkeiseltä ajalta ja kansaneläkelaitoksen johtaja. Hänet sitten kuitenkin potkittiin virastaan salaojaputkijutun takia. Siinä pari ministeriä tuomittiin ja neljä ministeriä erotettiin, joukossa Aleksi Aaltonen. Aleksi kuitenkin vapautettiin syytteistä. Oli muuten hyvä idea tehdä puisia salaojaputkia, mutta valtionavussa mentiin rötöstelyn puolelle ja homma kaatui.

Vastaako Gustav Friederich Wialeniuksen väitöskirja meidän kysymyksiimme? Kuvassa on väitöskirjan jälkipainoksen kannet vuodelta 1973. Väitöskirjan alkuperäisversiot painettiin vuosina 1759 ja 1760. Suomessa oli tuolloin 700000 asukasta ja Turussa 8000 asukasta. Mikä paikka Turku oli tuolloin? Turkuun perustettiin 1750-luvulla Yliopiston apteekki. Noina vuosina Turussa avattiin myös ensimmäinen yleinen lasaretti. Suomessa toimitettiin isojako vuonna 1759.  Ehkä tärkein tapahtuma oli kuitenkin kun Pommerin sodasta kotiin palanneet toivat Suomeen perunan. Sitä varmaan Kalm ja Wialenius maistelivat epäilevinä.

Suomi nousuun manufaktuureilla
Ei siis suinkaan ollut tarkoitus kirjoitella 40- tai 50-lukujen rötösherrajutuista, oli sen sijaan tarkoitus tarkastella vuonna 1760 laaditun väitöskirjan konsepteja Suomen talouden nostamiseksi. Väitöskirjan laati Gustav Friederich Wialenius. Työtä valvoi kuuluisa herra Pehr (Pietari) Kalm. Hänen arvoansa osoittaa Viikin kampuksella oleva Pietari Kalmin katu. Tukholmassa on Kalmgatan ja Turussa Kalminkuja sekä vielä Pietari Kalmin puisto. Kalmista tehtiin Suomessa myös postimerkki vuonna 1979 -eli kaksisataa vuotta hänen kuolemansa jälkeen.

Pehr (Pietari) Kalm, (1716-1779) oli kasvitieteilijä, tutkimusmatkailija ja pappi. Kalm teki tutkimusmatkan Pohjois-Amerikkaan. Hän kävi mm. Niagaran putouksilla. Hän oli Turun akatemian ensimmäinen talousopin professori ja akatemian rehtori. Hän valvoi G.F. Wialeniuksen väitöskirjan vuonna 1760.

Väitöskirjan tekijä aloittaa ylevästi
”Jaloin Jumalan näkyvistä Luontokappaleista, Ihminen, oli alun perin luotu täydellisesti hyväksi, ja hän sai myös ilman suurta vaivaa sen, minkä hän tarvitsi, mutta sen jälkeen kun synti tuli Maailmaan, määrättiin hänelle, että hänen tuli Kasvot hiessä hankkia itselleen elämän tarpeet; Jumala ei siis ole jättänyt Lahjojaan tarjolle laiskoille ja huolimattomille ihmisille, vaan kaikkeen ihmisten on käytettävä ahkeruutta ja uutteruutta; sen mukaan syntyy onnellisuutta ja hyvinvointia.”

Wialenius, ”satacundensis”, jatkaa esipuhettaan: ”Luonto on suonut kaikenlaisia suuria etuja, ei yksinomaan ihmisten välttämättömään tarpeeseen, vaan myös yltäkylläisesti, muillekin annettavaksi, mikä erittäin suuresti saadaan lukea Talouden paremman ja huonomman hoidon ansioksi, mistä välttämättä seuraa, että hyvä, uuttera ja tarkoin harkittu Taloudenpito on Jumalan pelon ja hänen siunauksensa jälkeen, Kansakunnan voiman ja hyvinvoinnin tärkeimpiä Peruspylväitä; minkä totuuden jokapäiväinen Kokemus samoinkuin terve Järkikin moninkertaisesti vahvistavat. Sillä jos tarkastelemme maata, jolle Luonto on antanut kaikenlaisia Ihmistä hyödyttäviä Etuja, paitsi järkevää Taloudenpitoa, niin on se miltei kuin erämaa, missä kaikki on ikään kuin Kesannolla.

Lisää asukkaita (niitä oli tuolloin 700000)
Mitä hyötyä Suopea Lukija! olisi Maalle, jos sillä olisi runsaita Kulta-, Hopea- ja Rautakaivoksia, kun ne jätettäisiin piiloon Maan poveen järkevien Talousmiesten puutteessa, jotka osaisivat menetellä oikein niiden suhteen? toden totta ei mitään, siispä nähdään, että mitä ihanin Maa, ilman tarkoin harkittua Taloudenpitoa on mitä viheliäisin, jolle välttämättä tarvitaan, mikäli se aikoo päästä mihinkään täydelliseen nousuun, muun muassa, runsaslukuinen määrä Asukkaita, koska hyvä Talous käsittää monia, miltei lukemattomia Talouden ja Elinkeinon haaroja; ja mitä enemmän niitä on, sitä useammilla Asukkailla Maa voi kerskailla ja sen mukaisesti se on voimakkaampi ja rikkaampi, mutta jotta  Valtakunta voisi elättää suuren määrän Alamaisia , niin vaaditaan siihen monien elinkeinojen joukosta, erityisesti Tehtaita.

Ihminen on muunlaatuinen, kuin järjetön Eläin, sillä hän tarvitsee välttämättä, ei ainoastaan katon, elääkseen sen alla, vaan enemmänkin erilaisia Vaatteita ylleen, aina tarpeen ja Maan Ilmaston vaatimusten mukaan; sekä monenlaisia muita mukavuuksia, kun sen sijaan järjettömät eläimet syntyvät tähän Maailmaan, varustettuina pian hyvin niin vaattein kuin he konsanaan voivat toivoa itselleen; sillä kuka voisi vaatettaa ja ruokkia niitä niin kuin kaikkitietävä Taivaan Herra ja kaiken Luoja.

Ensimmäisen höyrykoneen ideoi Edward Somerset, Worchesterin markiisi, vuonna 1655. Denis Papin teki toiminnallisen mallin vuonna 1712. Thomas Newcomen (1664-1729) rakensi toimivan prototyypin vesipumpusta vuonna 1712. James Watt (1736-1819) sitten ratkaisi koneen ongelmat, hän kehitti höyrykondensaattorin, mikä teki koneen taloudelliseksi hyötysuhteeltaan. Lisäksi hän muutti edestakaisen liikkeen pyöriväksi. Nämä keksinnöt hän teki vuonna 1765. Sittemmin Watt ja Boulton perustivat yhteisen firman 1780-kuvulla ja kaupallista menestystä syntyi yhteistyön tuloksena. Wialeniuksen väitöskirjan aikaan höyrykonetta ei siis varsinaisesti vielä oltu keksitty. Se oli vasta Wattin hilseen alla.

Vain puolittain ihmisiä
Se joka haluaa vain luoda jotenkin tarkkailevat Silmänsä Maihin, missä Käsiteollisuudet ja Tehtaat ovat lamassa ja rappiolla, huomaa heti ilman vaivaa, miten suuruudessa kurjuudessa ja surkeudessa Asukkaat siellä viettävät aikaansa, niin että miltei tuntuu, kuin he olisivat vain puolittain Ihmisiä, koska heidän Elämänsä ei ole suuresti parempaa ja erilaista kuin järjettömien Eläinten. Grönlantilaiset, Samojedit, osa Tataareja, monet Intiaanit Pohjois-Amerikassa, Hottentotit, uuden Hollannin Villit Etelä Navan suunnalla, ja monet muut Kansat, ovat meille tästä esimerkkinä.

Konkreettisia ohjeita
Wialenius esittää työssään erinäisiä ohjeita tai uskomuksiaan manufaktuurin autuudesta reilusti ennen teollisen vallankumouksen alkua:

”Sittenkun edellisissä pykälissä on todistettu, mitä suuria etuja Manufaktuurit tuottavat Yhteiskunnalle, siihen nähden että niistä saamme vaatteita verhoksemme, kuin myös, että ne eivät yksinomaan saa uskomattomia summia pysymään Valtakunnassa, vaan myös tuovat rahaa; niin seuraa tässä pykälässä käsiteltäväksi ei suinkaan vähäisin etu, joka on että Ne lisäävät huomattavasti Maan Asukkaitten lukumäärää, mikä on varmasti kaikkein tarpeellisimpia asioita Valtakunnalle.”
Lueteltuaan manufaktuurin ja erityisesti laiva- ja tekstiiliteollisuuden etuja eri valtioille ja kaupungeille ja todettuaan erityisesti sotavoimien ylläpidon tulevan mahdolliseksi manfaktuurien tuomien tulojen kautta, Wialenius käsittelee köyhyyden torjuntaa ja työn tarjontaa.

”Kuten minä edellisessä olen lyhyesti väittänyt ja todistanut, että Tehtaat lisäävät sanomattomasti Väkilukua; niin haluan tässä pykälässä mahdollisimman lyhyesti julkituoda, että nämä antavat Leivän monille köyhille, sairaille, vanhuksille, pienille lapsille, jotka näin tulevat yhdyskunnan hyödyllisiksi Jäseniksi.

Hiilikaivostyö ei nyt näytä kovin sopivalta väitöskirjan tekijän mainitsemille ”vähemmän hyödyllisille henkilöille”.

Aika aikaa kutakin
”On sangen monia käsiteollisuuksia, jotka eivät vaadi enempää vahvuutta ja ruumiinvoimia kysyvää työtä, kuin minkä nuoret pojat ja tytöt, vanhukset ja raajarikkoiset, jopa jonkin verran sairaatkin henkilöt pystyvät mukavasti tekemään, kuten valmistelutöissä, Silkin tuotannossa, kaikenlaisessa kudonnassa, ym. Monin paikoin Ulkomailla hyvin järjestetyissä Kaupungeissa näkee, että lapset jo 4. tai 5. vuoden iässä voivat ansaita itselleen vaatteita ja ruokaa omien kättensä työllä, tiedän tuskin mitään ammattia, missä tuollaiset nuoret lapset, vanhukset ja rujot, sairaat, kerjäläiset ja vastaavanlaiset muuten vähemmän hyödylliset henkilöt, voisivat olla Valtakunnalle niin suureksi hyödyksi ja avuksi kuin käsiteollisuudessa.”

Vuoden 1763 lain mukaan vaivaishoitoon oikeutettuja olivat:
1. vanhuudenheikot, kroonisesti sairaat ja vammaiset, jotka eivät itse kyenneet hankkimaan elatustaan ja joilla ei ollut heitä hoitamaan kykeneviä omaisia,
2. mielisairaat ja parantumattomia tarttuvia tauteja sairastavat sekä
3. köyhät, hoitoa tarvitsevat lapset.

Wiadelius viittaa Turun Tiedeakatemian Asiakirjoihin vuodelta 1745. Siellä sanotaan näin: ”Kun toimettomien köyhien runsaus on rutto Maassa ja Valtakunnassa kerjäläisiäkään ei yhteiskunnassa voi pitää muuna kuin vuotavina haavoina ja rakkoina luonnollisessa ruumiissa; sillä kun he voivat palvella yhteiskuntaa tavalla olkoon se mikä tahansa, ja heitä ei panna toimimaan, niin on heidän laiskuutensa sangen vaikea taakka, vaiva ja lisä Poliittisessa kokonaisuudessa, jolle ne aiheuttavat suurta vaivaa ja vahinkoa, ikään kuin haluttaisiin sitoa jotain kuollutta elävään ruumiiseen.

Kutomotyö oli väitöskirjan tekijän mielestä erittäin sopivaa jopa 4-5 -vuotiaille lapsille, raajarikkoisille ja vanhuksille. Se oli myös sopivaa kerjäläisten työllistämiseksi. Manufaktuurityö oli uusi yhteiskunnallinen mahdollisuus.

Wialenius uskoo manufaktuurien lisäävän väestöä ja tuovan lisää työvoimaa myös maatalouteen ja vuorityöhön. Hänen teesinsä kuuluu: ”Manufaktuurit edistävät uskomattomasti Maanviljelyksen, Vuori-työn ja Kaupan kehitystä ja kasvua. ”Tarvitaan Maa-Taloudessa kaikenlaisia työvälineitä: sekä Pelto- että Niittyviljelyyn, rakennuksiin, ja moneen muuhun mitkä kaikki kuuluvat Manufaktuurien alaan.” Wialenius ottaa esiin korkealle jalostettujen käsityötuotteiden ”kilohinnan”. Hän kirjoittaa Housuntasku-Kellosta, joissa yksi naula maksaa jalostettuna 81920 Taaleria. Raudan jalostus, Laivat ja Tehdasvalmisteiset tavarat ovat edellytyksiä kaupan menestykselle.

”Manufaktuurit tekevät luonnostaan köyhän ja kamalan Maan hyvinvoivaksi, ja päinvastoin aiheuttaa niiden laiminlyönti, että itsessään rikkain maa on kurja ja jää kurjaksi. Meidän rakas Isän-maamme kelpaa esimerkiksi tästä, joka, vaikka luonto on suomut sille sangen monia etuja, etenkin mitä Rautaan tulee, on kuitenkin menneinä aikoina, jolloin ei ollut lainkaan Tehtaita, ollut melko surkea. Wialenius sanoo, että aina ”Kuningas Kustaa Eerikinpoikaan asti Ruotsi on antanut Hansa-kaupungeille Raaka-Kuparinsa ja Harkko-Rautansa, puhumattakaan itse Malmista, ja ottanut takaisin jalostettuna Kuparia ja Rautaa, eikä ole oltu sen parempia kuin Ulkomaalaisten Kaivos-renkejä.”

Lopuksi vielä Wialenius toteaa, että Manufaktuurit vaikuttavat erittäin paljon Opintojen menestykseen ja lisääntymiseen. Ne vaikuttavat hänen mukaansa eniten Kasvitieteen, Matematiikan ja Mineralogian kasvuun.

Wialenius ei nähnyt Turkua enää aivan tämän näköisenä. Kuva esittää tilannetta vuodelta 1814. Hän kuoli 57-vuotiaana vuonna 1796. Hänen opettajan Pietari Kalm oli kuollut jo vuonna 1778.

Lopputoivomuksenaan Wialenius esittää, ”että jokainen uskollinen alamainen kaikin tavoin huolehtisi Tehtaitten jatkuvasta kasvusta ja kunnossapitämisestä, ja haluan vain vielä sanoa, että Manufaktuurit tekevät Maan ja Kansa voimakkaaksi, hyvinvoivaksi, rikkaaksi, sekä saavat aikaan enemmän, kuin parhaatkaan Kulta- ja Hopea-Kaivokset.”


Tähän lopputoivomukseen on kiva yhtyä! Moniin muihinkin mietteisiin, kunhan vain käytetään sopivaa aikasuodatinta.
Pentti Murole
pentti.murole@wsp.com
Jatka keskustelua #kuntalehti @kuntalehti Twitterissä tai Facebookissa.