Ajattelemme pakolaisista ja turvapaikanhakijoista tilastonumeroina. Meidän ajattelussamme kaikki muistuttaa hieman poroerotusta. Mutta sieltäpä ne ovat tulossa poromailta. Ja asettumassa porojen seuraan – jos virolaisia olisi uskominen. Emme varsinaisesti pidä heitä isinä, äiteinä, lapsina tai nuorukaisina. Emme voi ajatella heitä tuntevina ihmisinä. Emme ajattele heidän olevan hädässä. Eiväthän he selvästikään ole hädässä. He eivät näe nälkää, he eivät ole vammautuneita, heillä tuntuisi olevan jopa rahaa, heidän älypuhelimensa ovat viimeistä huutoa, he valittavat makuupaikasta jumppasalin lattialla - yhdessä sadan muun kanssa, eivät ymmärrä yhteisöllisyyttä haasteena, he sanovat heille hyvää hyvyyttä tarjottua puuroa koiranruoaksi, he uhkaavat palata kotiin. Minä, pässinpää, joka en ymmärrä penkkiurheilun autuutta, vertailen pakolaiskatraan koostumusta jalkapallofaneihin tai lätkäfaneihin – siis anteeksi nyt ystävät – vain demografisesti. Pääosa väestä on nuoria miehiä, vain vähän naisia, mutta aktiivisia sellaisia, ei mummoja, rajoitetusti lapsia, eikä juurikaan sylilapsia. Erotuksena penkkifaneilla ja pakolaisilla on se että pakolaiset joutuvat itse kentälle ja vielä pelinappuloiksi.
On siinä melkoisen outo suurperhe. Neljä aikuista miestä, joista vain yksi on keski-ikäinen, muut runsaasti parikymppisiä, kaksi aikuista naista ja yksi tyttövauva, vielä kolme poikaa, joista kaksi jo miehistyneitä teinejä. Miehiä on siis itse asiassa kuusi ja naisia kaksi, pikkulapsia kaksi. Meniköhän arvaus oikein?
Vertailu futisfaneihin on siinä mielessä mielenkiintoista, että saamme selkeyttä mittakaavaan pakolaisten määrän suhteen. Aionhan nyt ihmetellä uusien pakolaisten asunnontarpeen suhdetta kantaväestön asunnontarpeeseen, josta tarpeesta kasvuseuduilla, kuten Helsingissä, jo siitäkin suuri osa on maahanmuuttajien aiheuttamaa. Aion myös ihmetellä niitä keinoja, joita viisaat ovat Euroopassa keksineet nykyisen kansanvaelluksen asuttamisen suhteen. Tämä blogi onkin vasta ensimmäinen osa tästä pohdinnasta, joten lukemista riittää.
Helsingin olympiastadion valmistui ”maailman kauneimpana” stadionina – totta!- yläkuvan muotoon vuonna 1938 Yrjö Lindegrenin ja Toivo Jäntin suunnittelemana. Stadionilla oli 24000 paikkaa. Sinne juuri ja juuri mahtuisi se tämänvuotinen porukka, jolle suomalaiset nyt ajattelevat antaa turvapaikan ja perheenyhdistämisen. Tuon suuruinen katsojajoukko kun purkautuu Suomen kamaralle, sehän ei tunnu missään. Alakuvassa on olympiastadion olympialaisten aikaan. Silloin oli katsomotilaa 70000 hengelle. Sinne mahtuisi jo kahden vuoden tulijaporukka hurraamaan.
Ruotsin pakolaismäärälle ei ole kuin yksi stadion maailmassa. Se on Pyongyang, Pohjois-Korean 릉라도5월1일 경기장 stadion. Paikkamäärä on 150000. Irakilaisilla on Basrassa suuri stadion. Sinne mahtuu 65000 henkeä. Se on sama määrä kuin irakilaisia on tänä vuonna tullut Eurooppaan. He siis mahtuisivat kaikki sinne. Vertailu on hieman ilkeä, sillä stadionit ovat historian kuluessa osoittautuneet kohtalokkaiksi pakolaisille. Minäkin otin aikoinaan töihin Raoul Erazon, Chilen pakolaisen, joka selvisi hengissä Santiagon stadionilta. Toivoisi että firmat nytkin hanakasti tarttuisivat tilaisuuteen ja etsisivät käsiinsä hyviä ihmisiä – vaikkapa insinöörejä. Niitä on tuossa 30000 ihmisen joukossa takuuvarmasti. Kirsi, tartupa tilaisuuteen.
Ruotsi ja Suomi – rakkaat naapurit vertailussa
Turvapaikan-hakijoiden kertymä Ruotsissa on aivan eri luokkaa kun Suomessa. Vuoden 2015 marraskuun loppuun mennessä Ruotsista on turvapaikkaa hakenut hieman vajaa 150000 henkeä, kun Suomen vastaava luku on runsas 30000 henkeä. Suomessa lokakuu ja marraskuu osoittivat laskevaa suuntaa, Ruotsissa lokakuu oli hurjaa nousua, mutta marraskuussa tasaantui. Tulijoiden kansallisuuksien puolesta Ruotsi ja Suomi eroavat, sillä Ruotsiin tulijoista valtaosa 35 % oli Syyriasta, kun Suomeen tulijoista irakilaiset olivat suurin ryhmä 61 %. Afgaanit olivat molemmissa maissa toiseksi suurin ryhmä, Ruotsissa 20 % ja Suomessa 15 %.
Näissä kahdessa grafiikassa on vertailtu erilaisia asioita. Ensinnäkin havaitaan vasemman-puoleisesta kuvasta, että Ruotsin pakolaisten jakauma on juuri samalla tavalla outo ja haasteellinen kuin minkä me olemme Suomessakin havainneet. Aikuisten naisten osuus on vain 17 %, perheiden kanssa saapuneita lapsia on 21 % koko porukasta ja yksin saapuneita lapsia (alaikäisiä) on 22 %. Suomen kuukausittaisissa saapumistilastoissa näkyvät kansallisuudet. Irakilaisia on kaikista saapuneista vuonna 2015 marraskuun loppuun mennessä 61 %. Somalien osuus on vain 8 %. Nyt voivat somalien vihaajat huokaista helpotuksesta. Afgaanit ovat suorittaneet kovan loppukirin sillä heidän osuutensa marraskuussa oli 46 % kaikista saapuneista.
Paljonko tilaa tarvitaan?
Niin, kai se on kaikille selvää, ettei pakolaisten otos mitenkään edusta normaalia yhteiskuntarakennetta.. Jos nyt vielä palataan tuohon alussa esitettyyn pakolaisväen jakaumaan, voidaan todeta, että tämä teoreettinen porukka tarvitsee vähintään neljä, todennäköisesti viisi, erillistä asumisyksikköä. Sekin edellyttää että parit kaverukset asuvat yhdessä.
Leikitään nyt tuolla 10 hengen otoksella. Perheiden yhdistäminen nostaisi halukkaiden tulijoiden määrän kaksin- tai kolminkertaiseksi. Asuntoja tarvittaisiin tälle teoreettiselle kymmenen hyväksytyn turvapaikan saajan ryhmälle 7-8 kappaletta – siis sen jälleen kun perheiden yhdistäminen on tuonut maahan viitisentoista ihmistä lisää. Asuntojen täytyisi olla erikokoisia ja mieluiten joustavasti laajennettavia / jaettavia. Heitetään nyt, että kymmenen hyväksytyn turvapaikan saajan porukalle tarvittaisiin yksi 20 neliön yksiö, kaksi 40 neliön kaksioita, kolme 60 neliön kolmiota ja kaksi 90 neliön neliötä. Siis yhteensä pyöreästi 500 neliötä eli noin 20 neliötä per asukas. Asukkaita siis olisi tuon perheidenyhdistämisen jälkeen 25 kymmentä hyväksyttyä hakijaa kohti. Jos nyt kuluvalta vuodelta on pikkuisen päälle 300000 hakijaa, tietäisi tämä ehkä 10000 hyväksyttyä ja 15000 heidän perheitään, yhdistämisen jälkeen 25000 uutta suomalaista ja 10000 uutta asuntoa ja puoli miljoonaa uutta tai vanhaa kerrosneliömetriä heidän käyttöönsä. Siis vähintään. Hauska juttu muuten, luku on sama kuin Helsingin kaupungin laskettu uudisrakentamistarve vuodessa. Huomattakoon vielä ettei pelkkä asuntojen tarjonta tai rakentaminen riitä. Tarvitaan myös palvelurakentamista ja työpaikkarakentamista. Sitähän tarvitaan yleensä vähintään 30 % asuntorakentamisen päälle. Eli siis pakolaisten asuttamisen (heikkotasoisen) kokonaistilantarve valtakunnassa vuoden 2015 uusille pakolaisille olisi noin 650000 kerrosneliömetriä.
Paljonko tuotantoa olisi lisättävä pakolaisten vuoksi?
Suomessa valmistuu vuosittain noin 30000 asuntoa. 90-luvun alun laman ja 10-luvun lopun laman aikana tuotanto putosi 20000 tasolle. Kovimmillaan oli asuntotuotanto 60-luvun maaltamuuton aikaan. Silloin Suomessa rakennettiin 70000 asuntoa vuodessa. Nyt kysymme mille tasolle asuntotuotanto tulisi nostaa että kaupungistumisen lisäksi voimme hoitaa myös maahanmuuttajat. Sitä kysymystä aion tässä blogissani haikailla. Haikailla siksi, etten ole onnistunut saamaan näköpiiriini valmista strategiaa tai ohjelmaa. Lausun kyllä kiitokseni Suomen Rakennusinsinööriliitolle marraskuussa pidetystä RIL Summit -seminaarista. Se oli oikea-aikainen tapahtuma havaita, ettei keinoja ole vielä edes kunnolla pohdittu.
Tilastokeskuksen luvut asuntokuntien lisäyksestä vuosittain koko maassa osoittavat tasoksi 25000 uutta asuntokuntaa vuodessa. Lisäyksestä 75 % tapahtuu pääkaupunki-seudulla tai Uudellamaalla. Pakolaisten vastaanotto saattaa synnyttää 10000 uutta asuntokuntaa vuodessa. Nykyistä kasvusuhdetta käyttäen voisi kuvitella PKS:n ja Uudenmaan osuudeksi pakolaisasunnoista 7500 asuntoa vuodessa. Huh! Sehän tuplaisi Uudenmaan yhteenlasketun osuuden. Sanokaa mikä meni laskelmassa pieleen?
Nyt katsotaan mitä se on suhteessa vakiintuneeseen rakentamiseen. Suomessa on rakennettu tällä vuosikymmenellä noin 30000 asuntoa vuodessa, joista puolet on ollut kerrostaloasuntoja. Pinta-alassa asuntorakentaminen on ollut noin 4 miljoonaa kerrosneliömetriä, joista kerrostalojen osuus runsas 1 miljoona kerrosneliömetriä. Nyt siis laskelmani osoittaa pakolaisille tarvittavan vuodessa 0,5 miljoonaa kerrosneliömetriä. Eihän heille kai pientaloasumista aiota vuokrataloina tarjota. Väliaikaisasumista ja konttiasumista – mitä lienee. Sitä joudutaan tarjoamaan. Joka tapauksessa tämän luokkaa vuosi 2015 asumistilan tarve vastaa lisäystä koko Suomen rakennusvolyymiin 15 % ja koko Suomen kerrostalotuotantoon 36 %. Hirvittääkö? Ja tämä kaikki on tarjottava valtion piikkiin. Vasta pikku hiljaa vuokranmaksurahaa kertyy muualta kuin sossun kautta. Tilannetta muuttaa myös alueellinen jakautuminen. On todennäköistä, että kaupunkiseudut joutuvat suuremman taakan eteen kuin maaseutu. Erityisesti pääkaupunkiseutua on pidetty kovasti haluttuna.
Tilastokeskuksen mukaan Suomessa rakennetaan noin nelisen miljoonaa asuntokerros-neliömetriä vuodessa. Kerrostalojen osuus on 1,3 milj. k-m2. Pakolaisten asuttamisen minimivaatimus perheiden yhdistäminen mukaan luettuna ja olettaen joka kolmannen turvapaikkahakemuksen tulevan hyväksytyksi olisi 0,5 milj. asunto k-m2 vuosittain – jos 2015 tahti jatkuu. Se merkitsee 40 % lisäystä nykyiseen kerrostalotuotantoon.
”Kaupunkisuunnittelua on kiire katsoa uudesta lähestymiskulmasta”
Rakennuslehden Auri Häkkinen kirjoittaa elokuussa kolumnin. Auri kirjoittaa mm. näin: ”Haastattelin viime viikolla pääkaupunkiseudun uudet apulaiskaupunginjohtajat Olli Isotalon, Anni Sinnemäen ja Hannu Penttilän. Kysyin heiltä, miten luodaan monikulttuurista kaupunkia.” Hän toteaa vastausten olleen vielä varovaisia. Aurin teksti jatkuu: ”Vastauksissa tuli esille esimerkiksi sosiaalisen homogeenisuuden välttäminen asuntotuotannon keinoin eli monipuolisesta asuntotuotannosta huolehtiminen, asumispolun rakentaminen vuokra-asunnoista asumisoikeusasuntoihin, maahanmuuttajavaltuustojen luominen, erilaisten asumistottumuksien kartoittaminen, kantasuomalaiset ja maahanmuuttajat jaottelevasta ajattelutavasta luopuminen, hyvien ja viihtyisien kaupunginosien rakentaminen kaikille täällä asuville ja hyvien peruskoulujen tarjoaminen kaikille.” Jos he tuon sanoivat, niin minusta viisaasti puhuivat.
Vielä Auri: ”Kaupunkisuunnittelussa on nyt niin paljon muuttuvia tekijöitä, että kaavoituksen valtikkaa tiukassa otteessaan pitävien kaavoittajien pitäisi päästää valtikasta hetkeksi irti ja ottaa siitä uusi ote. Nyt rakennusten arkkitehtuuriin, kaupunkikuvaan ja autopaikkojen järjestämiseen keskittyminen ja muiden vanhojen lähtöoletuksien käyttö ei enää riitä. Kaupunkisuunnittelua on kiire katsoa uudesta lähestymiskulmasta.” Juuri niin!
