Kulunut seminaariviikko oli aivan erinomainen. Siihen sisältyi myös odottamaton yllätys. Yllätys ei ollut mikään ennenkuulumaton tieto tai järkyttävä uutinen. Yllätys ei ollut myöskään bulevardikaavan hyllytys tai pisaran tyrmäys. Yllätys oli Laiturilla pidetyn paneelin kuulijoiden ikä. Olin nimittäin pitkästä aikaa tilaisuudessa, jossa kuuntelijoiden keski-ikä oli karkean arvion mukaan hieman yli 20 vuotta. Panelistien keski-ikä oli täysin samaa luokkaa kuulijoiden iän kanssa. Yksi 81-vuotias ei pystynyt keski-ikää jallittamaan. Eikä kaksikaan, sillä ilmestyihän Laiturille ystäväni Arto Salmela, ansioitunut joka paikan seminaariluuta. Yleisön keski-ikä pysytteli meistä kahdesta huolimatta lähellä 20 vuotta. Muita tilaisuuden ikäjääriä olivat paneeliin osallistunut Anni Sinnemäki ja lisää kaupunkia tahtova Mikko Särelä. Taitavat molemmat olla siinä vähän päälle 40 nurkilla.
Leikkauspiste
Seminaarin käyttövoimana oli nuorten kansalaisaktiivisuus. Seminaari oli englanninkielinen, sisällöltään: "How can and do citizens participate in the building of their city?" Seminaaritiedotteessa kysyttiin: ”Mitä tapahtuu kansalaisyhteiskunnan ja kaupunkisuunnittelun leikkauspisteessä silloin, kun suunnittelu ja todellisuus eivät kohtaa? Mielenkiintoinen kysymys! Joskin vaikeaselkoinen! Missä tuo leikkauspiste oikeastaan majailee ja missä tuo suunnittelun ja todelliosuuden kohtaaminen saattaisi tapahtua?
IN TRANSIT –projektin tarkoituksena on edistää yhteistuotantoa sekä oman kotikaupungin kehittämistä ja luoda verkostoja Ruotsin, Norjan, Suomen, Tanskan, Englannin, Skotlannin, Irlannin ja Hollannin kansalaisaktivistien kesken. Eri maiden projekteja ja yhteisiä tapaamisia seurataan blogissa www.goethe.de/intransit.
Vanhakantaisen kuulijan mielenkiintoa herättävät nuo erilaiset yhteisöt. Ovatko ne jotenkin etabloituneita vai ovatko ne talonvaltaaja-anarkisteja? Mikä on xxx-liikkeen suhde xxx-asukasyhdistykseen? Miksi ne eivät ole yksi ja sama? No, pitipä tehdä itselle pikaekskursio näiden poppoiden nettisivuille. Onneksi Liisalla on FaceBook, siellähän nämä nuorten ideoimat yhteisöt toimivat ja ilosanomaansa julistavat.
Yhteismaasanoo: ”Olemme erikoistuneet yhteisölliseen kaupunkikulttuuriin paitsi käytännössä, myös teoriassa. Käymme luennoimassa ja pitämässä esityksiä sekä työpajoja yhteisöllisestä tekemisestä sekä sosiaalisen median hyödyntämisestä.” Vielä Yhteismaa sanoo: ”Erikoisalojamme ovat kansanliikkeet, sosiaalinen media, yhteisöllinen palvelumuotoilu, yhteisömanagerointi, sisältömarkkinointi sekä se, miten sinä voit käyttää näitä hyödyksesi.” Jännittävää! Vaikuttaa jonkinlaiselta bisneksenteolta tuo managerointi yms. markkinointi. Tustustu: http://yhteismaa.fi/?portfolio=373
Yhteismaan vauhdikasta kuvastoa. Kyllähän tuossa joukossa vanhakin viihtyisi.
Arabianrannan Toukolan ja Vanhankaupungin kulttuuri- ja kaupunginosayhdistys Artovavaikuttaa hyvinkin aktiiviselta. Heillä on filmifestivaaleja, luontoa, liikuntaa, mehiläisenhoitoa, ja paljon muuta. He ovat kehittäneet ArtovaMallin, joka selvittää: ”Kuinka itseohjautuvat ja omaehtoiset projektit toimivat? Mikä tekee niistä onnistuneita – lopputulos vai nautinto tekemisestä? Kuinka katkeruus ja uupuminen muutetaan nautinnoksi?” Tuo oli kiva kysymys – lopputulos vai nautinto tekemisestä? Arabianrantalaisilla näyttää olevan myös monipuolinen paikallislehti ”Kuohu”.
Arabianrannan, Toukolan ja Vanhankaupungin paikallislehti kertoo järjestäytyneestä aktivismista. Kunhan ettette vain niin paljon etabloidu, että muututte yimbyista nimbyiksi.
Oranssipuolestaan kysyy: ”Kenellä on oikeus kaupunkiin ja kenen ehdoilla kaupunkia rakennetaan? Mitä kaupunkilaiset voivat itse tehdä? Miten nuoret voivat itse toimia? Onko kaupungissa tilaa myös vaihtoehtoiselle toiminnalle?” Me varmaan muistamme Oranssin talonvaltausliikkeenä. Olipa minullakin sukulaispoikia valtaajien joukossa. Anni Sinnemäki pääsi myös seminaarissa kehaisemaan, että juuri hän keksi nimen ”oranssi”. Nyt Oranssi näyttää etabloituneelta. Heillä on vuonna 2014 perustettu kulttuurikeskus Suvilahdessa. Oranssilla on myös asuntoyhtiö, joka tarjoaa ”kohtuuhintaista, ympäristön huomioonottavaa sekä yhteisöllistä asumista”.
Oranssin värikästä tapahtumamainintaa: http://www.oranssi.net/
Kallio-liikkeen nuorta aktiviteettia edusti seminaarissa Laura Kontiola. Kallio-liike haluaa näyttää asukasyhdistyksenä etabloituneelle Kallio seuralle kaapin paikan. Kallio-liikkeen FB-sivuilla sanotaan Kalliossa asuvan äänekkäitä nimbyjä: ”Siis niitä tyyppejä, jotka eivät haluaisi oikeastaan mitään eivätkä ketään lähiympäristöönsä. Nimby valittaa leipäjonoista, terasseilta kantautuvasta metelistä, vastaanottokeskuksista, baareista, kodittomien asuntoloista, kaupunkifestivaaleista, graffiteista ja neulanvaihtopisteistä. Häiriöistä. Kalliossa.” Kallio-liike on toista maata: ”Kalliossa ja sen liepeillä asuu, työskentelee ja viihtyy valtava määrä ihmisiä, meitä, jotka itse asiassa pidämme baareista, terasseista ja kaupunkifestivaaleista - eikä meitä häiritse leipäjonot, vastaanottokeskukset, graffitit tai kodittomien asuntolat niiden lomassa. Oletko sinä yksi meistä?”
Mummoenergian väitettiin pyyhkineen pöytää Kallio-liikkeellä! Vanhuksia ärsyttää some-painotteisuus. Hauskaa, että tällaista keskustelua syntyy. Siinä me vanhatkin saamme oman paikkamme. Tutki Kallio-liikettä: https://www.facebook.com/kallioliike/
”Den övergripande visionen med Mitt127 är: Främja ungdomarnas delaktighet Att öka kultur och idrottsutbudet i skärholmen Att öka stoltheten och tryggheten hos de boende i stadsdelen.”
Kansainvälinen yhtestyö kiinnostaa, siitä voi oppia. Muistan nuoruusvuosien opintomatkat läntiseen naapuriin. Tukholman lähiöt kiinnostivat kompaktikaupungin kannattajaa. Oli saatava lisää kaupunkia! Eräs kiintoisa kohde oli Skärholmen. Nyt Skärholmen on yksi Tukholman monikulttuurisin lähiö. Siellä asuvista 90 % on taustaltaan maanhanmuuttajia. Siellä toimii yhteisöllisyyttä kehittävä Mitt127.
Kannelmäki-liikesai innoituksensa Kallio-liikkeestä. Nettisivuilta löydän vanhan hyvän työtoverini Kimmo Röngän tarinaa Kannelmäki-liikkeen perustamisesta: ”Olemme Töölön ja Kallion maalaisserkku. Kannelmäki on sekä stadia että landea, koska tämä on Helsingin reuna-aluetta. Kannelmäki tarvitsee oman liikkeen, jotta suuren kaupunginosan asukkaiden taidot ja ideat saadaan yhteiseen käyttöön”. Kannelmäessä on jo virinnyt useita erilaisia tapahtumia, kuten siivouspäiviä, puistokirpputoreja ja ravintolapäiviä. Näin kertoi Kannelmäki-liikkeen virkeä edustaja Maija Fast.
Minä ja Kannelmäki
Minulle Kannelmäki on lähilähiö. Aikanaan hiihtelin Kannelmäen metsissä Martinlaakson radan linjausta tutkimassa. Sittemmin vietin siellä erään pyöräilyiltapäivän - vuosi tai pari sitten. Siellä tapahtui hauskaa. Kuuntelin siellä konserttia. Kirjoitin siitä blogin http://penttimurole.blogspot.fi/2013/05/1990-luku-muotia-ja-suunnittelua.htmlMutta sinä kesäisenä päivänä pyöräillessä Kannelmäen tunnelma oli juuri jotain sellaista kuin voisi noiden nuorten toivovan? Silloin ainakin viihtyivät nuoret sekä vanhat. Siis laitanpa sen jutun pätkän tähän:
Pohjois-Haagasta ja Kannelmäestä syntyi kohtuullisesti vaihtelevaa kaupunkia. Esko Kahrin dominokorttelit kiehtovat mittakaavallaan. Erityisen kokoava on Kannelmäen tori, jonka laidalla seisoo Pekka Salmisen Kanneltalo. Tori on kalteva ja epämääräinen, mutta kuitenkin uusien toriaukioiden parhaimmistoa. Pyöräilen kohti Kannelmäen toria. Näen aseman, se on melkoisen murheellista nähtävää. Talo tuntuu hajoavan paikalleen. Soitanto pysäyttää minut torin laidalla, R-kioskin edessä. Tai ei soitanto vaan rockabillyblues-konsertti. Torin aurinkoisella laidalla, metallipenkeillä, roskapyttyjen välissä on konserttilava. Esiintyjien karisma hurmaa. Toinen nuorempi t-paidassa ja kauhtuneissa clamdigger-polvihousuissa on varsinainen maestro. Hän vetää mahtavan She’s A Go-Er:in ”Well, I think that I should tell you she’s a go-er, and when she goes she won’t come back no more, There ain’t nothing like it when you’ve got her all alone, And there’s not anything that can replace her when she’s gone.” Toinen vanhempi on hienostunut, perfektionisti. Hän on pukeutunut tummansinisiin farkkuihin ja pitkähihaiseen punaiseen paitaan. Hän vetää Elvistä. Hän toistaa jatkuvasti samaa pätkää. Jokaisella kerralla siinä on oma intonaationsa. Outoa, mieshän on perfektionisti. Miten tuo irtoaa? Maestro käy pummaamassa tupakan tyylikkäältä herralta. Herra hätistelee vaimonsa ostoksille. Ilmeinen fani. Maestro saapuu penkille levein askelin, itsetunto uhkuu. Jalat hieman horjuvat. Kaunis mustalaisnainen kulkee ohi. Hän ei vilkaisekaan soittajiin. Joku heittää jalankulkusillalta perfektionistia perunalla. ”Tapan sen, kuka se oli?” Maestro aloittaa. Perfektionisti penää perunanheittäjää, mutta rauhoittuu. Mustalaisnainen tulee takaisin. Korut kiiltelevät. Lantio keinuu. Maestro: ”The Twentieth Century is Almost Over”. Nuoret istuvat kukka-altaan reunalla. Tyttöjä ja poikia. Spurgu tulee paikalle. Hänellä on vain kaksi euroa. Torimyyjä on poistumassa. Mies saa pussillisen perunoita. Hän on lähdössä tapaamaan uutta internetistä kohtaamaansa naisystävää. Pullot kilisevät. Vanha nainen jähmettyy kuuntelemaan. Maestro lopettaa. Nuoret taputtavat.
Johny Cash YouTube
Aina viisastuu – neljäs sektori
Juuri opin, että nykyaikainen kaupunkiaktivismi, juuri tämän seminaarin nuorisoaktivismi, kulkeekin nimellä ”neljäs sektori”. Helsingin yliopiston sosiaalitieteiden laitos suorittaa tutkimusta kansalaisvaikuttamisesta. Neljäs sektori, someryhmät, ruokaosuuskunnat, ravintolapäivät, kaupunkiliikkeet ja naapuriavun muodot, niiden uskotaan sivuuttavan kolmannen sektorin, eli asukasyhdistystoiminnan järjestömuotoisena.
Tutkimusta johtaa dosentti Pasi Mäenpää. ”Tutkimusta motivoi tulevaisuudenvisio siitä, miten kaupunkilaisten omaehtoinen toiminta ja itseorganisoituminen ottavat vähitellen edustuksellisen demokratian, virkamiestyön ja asiantuntijavallan tehtäviä ja asemaa yhteiskunnassa.”
Tämä kuva on napattu dosentti Pasi Mäenpään luentoaineistosta. Hän johtaa tutkimusta neljännen sektorin kaupunkiaktivismista. Tutustu: www.facebook.com/groups/kaupunkiaktivismi
Pojasta polvi pahenee
Onpa jännittävää! sanoo ihminen, joka ei ole koskaan osallistunut oman kotialueensa asukasyhdistystoimintaan. Minkä kyvyn Pakila-seura on minussa menettänytkään? Isäni oli sentään Pakinkylän palopäällikkö ja Sähköosuuskunnan puheenjohtaja. Pojasta polvi pahenee.
Vapaapalokunta-aate oli aikanaan asukastoimintaa parhaimmillaan – ja on vieläkin. Isäni oli Pakinkylän VPK:n päällikkö. Tässä kuvassa hän on ylpeänä joukkonsa edessä Palokunnanmäellä. Nykyään kutsuvat paikkaa Patterinmäeksi. Mutta onpa hieno punainen palokunnantalokin kuivaustorneineen korvautunut rivitaloilla. Uudempi palokunnantalo Pakilantien varrella näyttää varastolta tai autoverstaalta – sääli. Palokunnantalo ja kirkko ovat monen tuppukylän arvorakennuksia ja kylän kaunistuksia, Pakilassa on vain kirkko.
