1960-luku oli suuren idealismin aikaa. Se oli käännekohta. Alvar Aalto sanoi keskustasuunnitelmastaan näin: ”Autoilla keskustaan saapuville avautuisi mahtava kaupunkimaisema, jossa julkisivut kuvastuisivat veteen Venetsian palatsien tavoin. Kolmionmuotoinen tori muodostaisi vastaanottavan sylin, eduskuntatalo ja rautatieasema näkyisivät taustalla. ”Tuo lausunto oli ennen käännepistettä. Pentti Murole sanoi asuntotuotannosta ja liikenteestä näin: ” Tulevaisuudessa asuntojen teollinen rakentaminen tulee mullistamaan myös liikennetarpeet perusteellisesti. Silloin kun voimme saada tekoaineista valmistettuja asuntoja suoraan liukuhihnalta ja voimme kuljettaa ne helikopterilla eri puolille kaupunkia sijoitettuihin runkorakennelmiin, ovat myös nykyisenkaltaiset liikenneongelmat ratkaistu.” Ystävämme Jussi Pallasmaa julisti luennollaan: ”Jos arkkitehti tekee valepilarin, arkkitehti tekee rikoksen.” Nämä kaksi kuuluivat käännepisteen jälkeiseen tilaan.
Tapahtumien vyöry kohtasi meitä 60-luvulla
Ehkä maailmaamme vaikuttavista keksinnöistä merkittävin oli ehkäisypilleri. Lapset ryhtyivät syntymään suunnitelman mukaan. Viisikymmenluvulla solmituista avioliitoista päättyi eroon noin 10 %. Ehkäisypillerin jälkeisinä vuosikymmeninä eroon on päättynyt 45-50 % avioliitoista. Syntyi myös avoliittokulttuuri. Moraalikäsitykset muuttuivat. Vuosikymmen toi mukaan rockin, feminismin, LSD:n, hippiaatteen, muovin invaasion ja autoilun. Beatles ja Bob Dylan valloittivat. Mukana kuviossa olivat myös Erkki Junkkarinen ja komisario Palmu. Televisiossa ”Jatkoaika” viihdytti kansaa. 60-luvulla OP-muoti kiinnosti nuoria opiskelijoita, minihameet tulivat katukuvaan. Lenita Airisto suoritti haastattelututkimuksia asian suhteen, silloin Liana Kaarina todisti, ettei nainen kiihotu minihameessa enempää kuin pitkässäkään hameessa. Tuo todistus oli minulle suuri pettymys. No, älkää hermostuko, tuohan oli 60-lukua, nythän me olemme tyystin muuttuneet!
Jatkoaika-ohjelmassa vuonna 1967 Lenita Airisto haastatteli Matti Kurjensaarta minihameista. Hän sanoi: ”Katson niitä mielelläni. Epäilyttävän mielelläni. Minua kiinnostavat erityisesti liikkuvat osat.”
Sankariarkkitehdit hyllylle!
Elettiin sankariarkkitehtuurin ajan hyllyttämisen aikaa. Nuoret halusivat uudistaa maailman. Suunnittelun tulisi perustua tieteelliseen vuorovaikutukseen. Kaupunkien suunnittelussa ja talojen suunnittelussa oli luovuttava ”muodonannosta” ensisijaisena suunnitteluperiaatteena. Yhteiskuntatieteilijöiden, luonnontieteilijöiden, fyysikkojen, psykologien, liikenneinsinöörien, teollisten muotoilijoiden, rakennesuunnittelijoiden ja lvi-insinöörien yhteistyönä oli löydettävä uusi fokus. Se muuttaisi tuotannon ja sopeuttaisi sen maaltamuuton alla nopeasti urbanisoituvan Suomen tarpeisiin. Kaiken kaikkiaan sankariarkkitehtuurista oli päästävä eroon – ja nopeasti.
Sopankeittoa sairaalassa
Mattikoo kommentoidessaan minun edellistä blogiani kertoi olleensa 50-luvulla mukana Paatelan Larkaksen remmissä ja suunnitelleensa Kuopion sairaalan ruumiskuljetuksia ja siinä ohessa likaisia ja puhtaita käytäviä. Mattikoon kommentista edelliseen CRP 180 blogiini sain innoituksen hieman muistella erästä omakohtaista prosessia suomalaisessa sairaalasuunnittelussa. Kysymys on silloisen KYKS:in 60-lukulaisesta suunnittelusta. Siitähän tuli huippuunsa mielenkiintoinen prosessi ja sopankeitto. Sopankeittoko? Sopankeitto tuppaa syntymään silloin kun vanhat ja koetut suunnittelun paradigmat pannaan uuteen järjestykseen. Muuten nyt meillä on menossa samanlainen aika. Laitoin tämän blogin loppuun eräitä viime vuonna suoritetun TEKES-analyysin tuloksia. Ajatuksista löytyy paralelliteettejä tuohon Kuopion aikaan.
Kuopiossa haluttiin päästä eroon sankariarkkitehtuurista. Rakennustoimikunta halusi suunnittelijaksi ryhmän, joka toimii yhteisellä projektinjohdolla. Ei arkkitehtivetoisena, vaan monipuolisena asiantuntijanaryhmänä. Lääkinnällisen suunnittelun asiantuntemusta suunnitteluryhmässä pidettiin välttämättömänä. Toiminnan suunnittelu kulki kaiken edellä. Se oli ajan henkeä.
”Ison” kuningasajatus
Tekniikan lisensiaatti, arkkitehti Reijo ”Iso” Lahtinen oli aluksi Kuopion sairaalan valmistelutoimikunnan jäsen ja sittemmin rakennustoimikunnan jäsen. Hän edusti korkeakoulua. Valmistelutoimikunnassa olivat mukana sairaalan johtava ylilääkäri ja korkeakoulun rehtori Olli Castrén sekä kaupunginjohtaja Eino Luukkonen. Rakennustoimikunnan puheenjohtajana oli Eino Luukkonen, häntä seurasi Matti Ryhänen, Iisalmen aivotrusti ja vielä kaikkien tuntema Lasse Lehtinen varapuheenjohtajana. Jäseninä oli ihastuttavia savolaismiehiä. Mukana kokouksissa oli myös Martti Savolainen, hän oli KYKS:in liittovaltuuston puheenjohtaja. Martti oli maanviljelijä Sonkajärveltä. Hänen lehmiensä maukasta ternimaitoa syötiin nautinnolla usean Kuopion käynnin tuliaisina.
Reijo Lahtisen mielestä uudenlainen suunnittelijavalinta oli seurausta siitä, että Suomen sairaala-arkkitehdit tekivät arkkitehtonisesti vaatimatonta jälkeä ja siksi sairaalasuunnittelijoiden piiriä oli hänen mielestään laajennettava. Kuopion työn arkkitehdiksi valittiin Arkkitehtitoimisto Kari Virta. Toimisto oli voittanut Oulun yliopiston päärakennuksen arkkitehtikilpailun helmikuussa 1968. Kari Virtaan luotettiin uuden ajan arkkitehtina, neuvottelevana, kuuntelevana, toimintaa tutkivana, ja kaiken lisäksi hän edusti huippuarkkitehtuuria. Tosin sairaalakokemus puuttui, mutta senhän korvasi uudenlainen yhteisvastuullinen projektiorganisaatio. Lääkintöhallituksen pääjohtaja Niilo Pesonen kannatti ratkaisua. Myös rakennushallituksen pääjohtaja Heikki Sysimetsä oli myötämielinen - vaikka taisikin katua tekoaan myöhemmin juteltuaan kaverinsa Jaakko Paatelan kanssa. Valmisteluvaiheessa, vanhan sairaalan suunnitelleet Paatelat saivat tietää suunnittelijan vaihtamisesta ja ryhtyivät lobbaamaan. Olihan tuohon aikaan tekijänoikeus paremmassa kunniassa kuin nykyään. Rakennustoimikunnassa äänestettiin. Valmistelevan toimikunnan ehdotus Kari Virran valinnasta hävisi äänestyksen. Kaupunginjohtaja Luukkonen poltti päreensä, hän nousi ylös ja ilmoitti jättävänsä rakennustoimikunnan puheenjohtajuuden. Syntyi yleinen hämminki. Saatiin aikaan jatkokokous ja juoniteltiin. Kompromissina helsinkiläinen rakennesuunnittelija vaihdettiin kuopiolaiseen. Ratkaisu oli löydetty. Kari Virta ja Heikki Hoppania tekivät alkaneessa työssä arkkitehtuurin suuret ratkaisut. Asetelma oli lähtökohdiltaan vaikea. Miten liittää suuri laajennusosa ja varsinkin uudet toimenpideosastot vanhan sairaalamassan kylkeen? Miten syntyvät sisäiset yhteydet optimaalisella tavalla? Miten Jaakko Paatelan piirtämälle päärakennukselle annetaan oikeutettu olemassaolo? Miten vaiheittain rakentaminen toteutetaan?
Tästä lähdettiin. Jaakko Paatelan 50-luvun sairaala tarvitsi laajennuksen Yliopisto-opetus tuli osaksi sairaalan toimintaa.
Tilastandardit kiistan keskiössä
Ja vielä jokerikysymys: millä tilastandardeilla sairaala toteutetaan? Tästä jokerikysymyksestä syntyikin suunnittelun ensimmäinen taistelutanner. Ylihoitaja, toimitusjohtaja, Irja Lindqvist-Vaenerberg, Vuoden nainen 1988, pyrki suunnitteluryhmän voimahahmoksi ja mestariksi. Hän oli sitä mieltä, että konsulttiryhmän johtoryhmässä hän oli ainoa, jolla oli housut jalassa. Muita jäseniä olivat arkkitehti Kari Virta, lvi-insinööri Antti Oksanen, sähköinsinööri Tauno Nissinen, rakenneinsinööri Matti Nylund ja minä itse – me housuttomat! Irja ihaili ruotsalaista sairaalasuunnittelua. Erityisesti Huddingen yliopistollinen keskussairaala Tukholmasta oli hänen pursuavan ihastuksensa kohde. Syntyi riita brutto- ja nettoalan suhteesta. Huddingen normiluvut ylittivät rakennushallituksen normit reippaasti. Mittailtiin toteutuneita sairaaloita ja etsittiin totuutta. Oulussa kerroin oli 2. Kurssitoverini Alpo Väänänen rakennushallituksesta oli riidan aktiivinen osapuoli. Hän halusi kertoimeksi 1,5. Suunnittelun kustannukset paisuivat. Rakennustoimistossa projektipäällikkö Antero Nykänen oli ahdingossa. Marja Seppänen johtavana ylihoitajana seurasi asioita tiukasti, mutta joustavasti – luottamuksella. Sivarina rakennustoimistossa työskennellyt Tuomo Siitonen katsoi menoa silmät viiruina. Rakennustoimikunta oli pälkähässä. Suunnittelijat lobbailivat tahoillaan. Sairaalan lääkärit Olli Castrén, Otto Nyyssönen, Viljo Rissanen, Sakari Aukea ja Tapani Pyörälä sovittelivat. Jussi Annanpalo kehitteli toiminnallista mallia yhdessä arkkitehtien ja sairaalahenkilökunnan kanssa. Jussin ideoima ”pentagon-malli” valittiin laajennuksen pohjaksi. Uudet osat rakennettiin kehänä vanhan päärakennuksen ympärille.
Eipä päästy arkkitehtuuriperinnön listoille
Minulle tuo aika oli mahtavaa. Mahtavaksi sen tekivät suhteet savolaisiin poliitikkoihin. Kaikki oli jotenkin niin erilaista, niin iloista, niin luottavaista. Kuopio oli Suomen Pariisi. Ihanat savolaismiehet olivat mahtavia kokouskumppaneita. Ihanat savolaisnaiset olivat miellyttäviä tanssipartnereita. Ei mitään Helsingin nirsoilua. Asiatkin sujuvat, kun ihmiset suhtautuvat. Sairaala seisoo paikallaan, elää elämänsä jatkuvasti uusiutuvia vaiheita. Bruttoalan ja nettoalan suhde ei sitä estä. Etsin innokkaasti Kari Virran sairaalaa, ja meidän kaikkien yhteistä sairaalaa, Kuopion arkkitehtuuriperinnön listoilta. Sairaalaa ei kuitenkaan esiinny Kuopion kulttuuriympäristöstrategian kohdealueena. Ei syntynyt rakennuskulttuuria. Valitettavaa. Terveyttä syntyi. Loistavaa.
Näillä fasaadeilla ja näillä detaljeilla emme päässeet Kuopion arkkitehtuuri-perinnön listoille. Miten surullista. Olihan tuo ajan henkeä – ilman sankaruutta.
KYS – Puijon sairaalan tilanne nyt. Keskellä näkyy Jaakko Paatelan levymäinen tornirakennus vuodelta 1959. Ympärillä kiertää Kari Virran ”pentagon” vuodelta 1984. Oikealla ovat QVIM Arkkitehdit Oy:n pyöreä pysäköintitalo vuodelta 2011 ja Pekka Lukkaroisen juuri käyttöönotettava 30000 k-m2 Kaarisairaala. Taas tässä nimetään vain arkkitehteja! No keitä sitten?
Lopuksi vielä tilannepäivitys
Kaivoin nettiä ja yrityksenä löytää ns. virallista totuutta Suomen sairaalasuunnittelun nykytilasta. Sieltäpä tupsahti TEKES:in rahoittama selvitys nimeltä: Sairaalatoimijoiden kartoitus – TEKES Loppuraportti 12/06/2014. Tekes kartoitti sairaalatoimijoita viime vuonna. ”Sairaalasuunnittelun keskeinen ongelma Suomessa on suunnittelutradition ja osaamisen häviäminen”. Näin sanoi raportti. ”Projektien suunnittelu- tai johtamiskokemusta ei ole peruskoulutetuilta arkkitehdeilla tai sairaaloiden lääkäri-/hoitajakunnalla.” Ja vielä tämäkin: ”Muutamaa yritystä lukuun ottamatta useimmat eivät ole onnistuneet rakentamaan merkittävää kansainvälistä liiketoimintaa”. Ja sitten: ”Haasteet eivät viennissä ole niinkään teknisessä osaamisessa vaan suhteissa, myynnissä ja organisatorisissa seikoissa.” Raportti kysyy: ”Miten suomalaista osaamista tulisi kehittää jotta varmistamme itsellemme asiakaslähtöisen, modernein toiminnallisuuksin varustetun ja kustannustehokkaan sairaalainfrastruktuurin samalla kun tuemme ja kehitämme suomalaisten yritysten innovaatiotoimintaa ja kansainvälistymisen mahdollisuuksia?” Raportti vastaa: ”Painopiste siirtyy yhä selkeämmin toiminnalliseen suunnitteluun. Sairaala ei ole ensisijaisesti rakennus vaan osa terveydenhuollon palvelujärjestelmää. Tästä syystä myös sairaalan suunnittelu on aloitettava palveluiden, toiminnallisten kokonaisuuksien ja prosessien suunnittelusta. Tilat tukevat toimintaa.” Mielenkiintoista, tuohan oli juuri se Kuopion yliopistollisen keskussairaalan kehittämisidea. Toiminnallinen suunnittelu edellä, arkkitehdit vain piirtävät kuoret toiminnalle! Kommenttini on, että se ei nyt mene noin. Osatoimintoja summaamalla ei synny kokonaisuuden hahmotelmaa. Täytyy olla kokonaishahmotus, iso kuva, niin kuin nykyään sanotaan. Siihen hahmotukseen voi sitten sovittaa palikoita. Senhän nyt lapsikin tietää näin legoaikana.
Niin se vaan on, että raporteista huolimatta designia ei voi tunkea perästäpäin suunnittelun prosessiin.
