Pettymys vanhan koulutalon tilasta lienee sallittua. Kotitalo ja koulutalo ovat ihmisen sielunmaailmaan porautuneita ympäristöjä. Onnellinen se, joka voi kokea noita rakennuksia muistojen ja hengen lisäksi aineena, esineinä, tuoksuna ja värinä. Minä olen kotiympäristöni ja talojen suhteen sellainen onnellinen. Kävelen samoilla lattialaudoilla, joilla opin kävelemään. Katselen ulos saman ikkunalasin läpi, jonka katseeni on lävistänyt jo 80 vuotta sitten. Ulos lähtiessäni nojailen samoihin koivunrunkoihin, joita olen katsellut syntymästäni saakka. Hieman ovat rungot jykevöityneet vuosien mittaan, mutta niin on nojailijakin. Osa on jo kaatunut. Nojailija onneksi vielä puolipystyssä.
Onnellinen minä, kun saan nojailla niihin puihin joiden juurella jo vuonna 1937 kruisailtiin sisaren kanssa isoisän tekemällä polkuautolla. Haluaisin myös kävellä konserttiin vanhan kouluni ihanaan juhlasaliin, tulla väliajalla aulaan tuntemaan itseni yleväksi ja kokea kaartuvien ja kiiltävien korkkimattoraitojen imun luokkasiivissä.
Kouluni remontti on saatu päätökseen. Kirjoitin tämän prosessin alkuvaiheesta blogissani: http://penttimurole.blogspot.fi/2013/01/vanha-syk-kohtalon-kasissa-jalleen_9.html
Vetoomus Nervanderinkatu 13 saneeraajille Helsingissä 28.11.2012
Me luokkatoverit teimme tällaisen vetoomuksen, silloin kun vielä jotain oli tehtävissä:
Me luokkatoverit teimme tällaisen vetoomuksen, silloin kun vielä jotain oli tehtävissä:
”Arvoisat päättäjät, virkamiehet, rakennuttajat, arkkitehdit ja insinöörit, te jotka uudistatte vanhaa kouluamme Nervanderinkadulla. Me, SYK:n vuoden 1953 ylioppilasluokka, juuri välirauhan aikana koulumme aloittaneet, haluamme esittää tämän vetoomuksen teille, rakkaan koulurakennuksemme muokkaajille.
Sukupolvet syntyvät, elävät ja poistuvat. Kaupungit ja rakennukset ovat osa kiertokulkua. Muurit ja niissä olevat aukot ovat kuitenkin ihmistä pitkäikäisempiä. Ne ovat osa perintöämme. Aineellisena perintönä ne saattavat kertoa arkkitehtuurista ja menneiden aikojen käsityötaidosta. Aineettomana perintönä ne palauttavat mieleemme menneen arvokkaita hetkiä, ihmisiä, tuoksuja, ääniä ja materian kosketusta. Suomalaisen Yhteiskoulun koulurakennus Nervanderinkadulla on luonut kehykset meidän aineettomalle perinnöllemme – olihan se opinahjomme 11 vuotta. Haluaisimme vahvistaa aineettomuutta, mahdollisuudella kokea jotain siitä vanhasta, joka meidät ympäröi elämämme nuoruusvuosina. Olemme hyvinkin tietoisia, ettei meille voida antaa samaa mahdollisuutta tuntea, katsoa ja koskettaa, kuin on eräillä naapurikoulujemme entisillä oppilailla. Heidän koulutalonsa eivät joutuneet kulttuurihistoriallisen tuhon kohteeksi – niin kuin meidän koulullemme kävi. Mutta nyt näemme pienen valon pilkahduksen. Koulumme vapautuu Museoviraston käytöstä ja sitä uudistetaan. Nyt on tilaisuutemme anoa ja vaatia.”
Kuin vesi pitkin hanhen selkää
No, mehän anoimme ja vaadimme, mutta vesi meni pitkin hanhen selkää. Tässähän tapahtui samalla tavalla kuin vuorovaikutuksessa yleensä: kaikki on pelkkää yksipuolista informointia, päätökset on jo aikaa sitten tehty. Vuorovaikutusyhteisöä kannattaisi säästää turhalta vaivannäöltä.
Halusin vielä lisätä muistin virkistämiseksi nämä kuvat juhlasalista, uruista ja aulasta. Nämä siis kaikki tuhottua nykyisyyttä. Kuvat ovat peräisin Minkun, Anna-Liisa Sohlbergin kirjasta ”SYK - elämäni koulu”, Otava 1976. (Kirja on muuten huippuhieno, kannattaa kaivaa pölyiseltä hyllyltä ja lukea). Urkuja muuten soittelee Minkun tytär Arja Sohlberg.
Nyt seuraa rakennuttajien leipätekstiä, näin siis muka tehtiin:
Rakennus peruskorjattiin vanhaa kunnioittaen
Peruskorjauksen yhteydessä palautettiin useita 1970-luvulla muutettuja tiloja alkuperäiseen muotoonsa. Entisiin luokkahuonekerroksiin palautettiin alkuperäinen, valoisaan sivukäytävään perustuva tilaratkaisu. Entisen juhlasaliaulan alkuperäistä olemusta on tavoiteltu avoimilla lasiseinillä ja kiiltomaalattujen pilareiden näkyvällä esiin ottamisella. Lisäksi sisääntuloaulaa suurennettiin ja pääportaikkoa sekä porraskäytäviä palautettiin alkuperäisasuunsa.
Nyt oli tilaisuus vierailla täydessä käytössä olevassa rakennuksessa. Oli erittäin ilahduttavaa nähdä nuorten iloisten ihmisten jälleen kansoittavan tuota rakennusta. Nuo seinät olivat joutuneet odottamaan nuorten ääniä jo yli 50 vuotta. Rakennuksen ajautuminen Sibelius-Akatemian käyttöön oli suuri onni. Oli toivoa että Museoviraston tylyn tuhoava kausi rakennuksen uudistajana (tuhoajana) ja käyttäjänä sai nyt ansaitsemansa lopun. Näin meille kerrottiin ja näin uskoimme. Iloisten käyttäjien osalta onneksi näin tapahtui. Muuten Sibelius-Akatemia jäi paljosta paitsi. Talosta oli tyystin hävitetty sen vanha henki. Olen varma, että siinä hengessä olisi ollut musiikinteon rakennuspuita.
SYK:n ovi johti mummulaan. Isoisäni oli koulun vahtimestari. Vanhoina aikoina hänellä oli lempinimi ”mursu” – viiksiensä ansiosta. Mummuni oli taas keittolan emäntä. Hän kulki nimellä ”tätä-Lahtinen”. Vierailun aluksi menin koskettelemaan tuota tuttua ovenkahvaa. Siinä se oli koko ovi aitona ja entisenä. Ajan patinoimana. Koskettelin tuota tuhansien painallusten hivelemää ovenkahvaa. Se oli ihanaa. Olen kulkenut tuosta ovesta ainakin 15000 kertaa ja aina koskettanut tuota kahvaa. Kaikki oli kuten ennen. Vierailu alkoi ihanan positiivisissa merkeissä.
Mutta talo?
Siitä lupailtiin paljon. Kaarevat sivukäytävät luvattiin avata, juhlasalin aulassa haluttiin tuoda vanha pilaristo esiin ja lasiseinällä avata läpinäkyvyys ikkunaseinälle, sisääntuloaulassa hehkutettiin vanhan mallisilla valaisimilla, jumppasalista poistettaisiin välipohja – mitä kaikkea! Juhlasalia ei luvattu takaisin, ei edes varautumisena. Talosta ei ole paljoa sanottavaa. Se on varmaan teknisesti mainio. Vesi ja ilma kulkevat, rakenteet kestävät ja erilaiset tilat soveltuvat Sibelius-akatemian toimintaan. No, siinähän oli kaikki, eihän talolta voi muuta odottaa! Eikö? Kaiken tämän toivottomuuden jälkeen pari valokuvaa ja pari pientä kommenttia.
Näin kerrottiin: ”Kun juhlasalia ei palauteta, ei juhla-aulaakaan katsota tarvittavan. Aulan pilarit palautetaan kuitenkin näkyviin. Aulan kadunvarsiosa jaetaan opetustiloiksi lasiseinin, jolloin luonnon-valo ja muistuma alkuperäisestä tilasta hiukan palautuu.” Tulos: se näkyy kuvassa, ei kaipaa sanoja, masentavaa.
Hissillä matkustivat vain opettajat. Erityisesti ”Minkku”, koulumme johtajatar, oli aktiivinen hissin käyttäjä. Vaksin reviiriin kuuluvana sain joskus haltuuni hissin avaimet ja voimme kavereiden kanssa tehdä eksperimenttejä kuten hissin katolla matkustaminen. Se sama vipu ja kumirulla oven pielessä olivat vieläkin tallella. En kuitenkaan ryhtynyt uusiin testeihin. Hissin on Heikki H. Herlin lahjoittanut koululle. Heikki H pääsi SYK:sta ylioppilaaksi vuonna 1919 ja toimi koulun valmistumisaikaan Kone Oy:n toimitusjohtajana.
Valokuva otettiin vuonna 1953, ylioppilaaksitulovuonna, koulun komeassa portaikossa. Toinen valokuva on vain testikuva. Onko kysymyksessä sama mies? Miksi muuten portaikosta on poistettu niklattu keskikaide? Sitä pitkin oli hyvä liukua – kielletty huvi sekin. Sitä paitsi kiiltelevä kaide oli tärkeä osa portaiden arkkitehtonista dynamiikkaa. Jos Edu Kairamo sen sanoisi: Veronica!
Veronica unohtui?
Tähän näkymään palaan unissani. Se on portaiden yläpää 5 kerroksessa. Vieressä avautuivat luonnontieteiden kokoelmat. Takana 9 luokat. Kuvasta ei synny oikeata vaikutelmaa. Tuo kaikki kehyksenä näkyvä, sen tulisi hohtaa valkoista. Myös kattopuutarha on poissa. Mutta, silloin ennen, valkoisen hohteessa, tänne asti kun pääsi, oli lähellä taivasta. Tämä kohta on kuin ennen. Kiitos siitä arkkitehdit!
Ja vielä viimeisenä uskomattomana floppina on ns. sisääntuloaulan toteutus. Aula sulkeutuu täysin pihan suuntaan. Valtavan hieno visuaalinen yhteys sisäänkäynnistä pihaan rajoittuvan kaarevaan seinän ikkunarivistöön, se on rajattu lasiseinällä, josta ei kuitenkaan näe läpi. Hieno uutuus on toisaalta näköyhteys porrashuoneen läpi pihan alle rakennettuun uuteen ravintolaan. Väen täyttämä ravintola oli kiehtova näky. Pieni anteeksiannon hetki, mutta jälleen, mistä ihmeestä ovat ilmestyneet nuo kammottavat valaisimet kaikille talon käyttäjille tuttujen vihreiden pilareiden ympärille. Kammottavat muovilaatikot on ripustettu kattoon tukivaijereilla. Muistuttavatko nuo valaisimet jostain funkiksen ihanteista. Kaukana siitä! Muistuttavatko ne Väinö Vähäkallion designista? No ei sitten hetkeäkään. Vai olenko väärässä? Korjatkaa, te viisaat asiantuntijat ja arkkitehdit, jotka olette olleet aivan vaiti. Kaiken voi selittää! Ja jos ei voi selittää voi ainakin selitellä!
