Jaipurin raaja
Olen vielä sairaalassa. Nyt kotiin pääsy uhkaa. Niin, siis todellakin tätä viimeistellessäni olenkin jo kotona. Mutta kun ajattelin kirjoittaa sairaaloista, niin kauan kun olen sairaalassa, olin vielä sairaalassa, joten menköön tämäkin sen ajattelun tiliin. Pyörittelen mielessäni Algeriaan tehtyjen yliopistollisten keskussairaaloiden suunnitelmia - nehän jäivät suunnitelmiksi. Vakavammin pyörii mielessä Sri Lankan Colomboon kehitysyhteistyön rahoilla tehty Colombon keskussairaalan laaja suunnittelutyö, rakentaminen ja henkilökunnan koulutusohjelma.
Silmät puoliummessa tätä miettiessäni kuulen kuiskauksen: "Pena". Avaan silmäni ja edessäni seisoo tyylikkään harmaantunut Kari Karanko, suurlähettiläs emeritus ja Colombon veteraani - Suomen suurlähetystön perustaja elokuussa 1980. Edustustohan sittemmin 17 vuoden päästä lakkautettiin. Sattuipa hyvä ajoitus minun blogini kannalta, Kari kutsumatta, yllättäen paikalla.
Kun kerron puoliunissani miettineeni Colombon aikoja, hän kertoo tarinan "Jaipurin raajasta". Hän oli Colombossa sairaalasuunnittelun alkuvaiheissa. Colombon keskussairaalan ortopedisen osaston ajantasaistaminen ja rakentaminen otettiin yhdeksi Suomen ensimmäisistä kehityshankkeista. Sri Lankassa oli valtaisa määrä ihmisiä, jotka kaipasivat jalkaproteesia. Suomalaisen proteesin hinnaksi olisi tullut 5000 markkaa, kun Intiasta Jaipurista oli saatavissa "Jaipurin raajoja" viidellä kympillä. Jaipurin yliopiston ortopedisairaalan työpajan edustaja, Dr. Mehta, vai oliko joku muu pienempi kiho, kutsuttiin Suomeen, esittelemään heidän lähes ilmaista tuotettaan. Hän saapui UM:n järjestämään kokoukseen Helsingissä. Paikalla oli runsaasti kehitysyhteistyön väkeä - naisenemmistö oli huomattava. Äkkiä, kesken kokousta, intialaistohtori kääri punttinsa ja nosti tekoraajansa kahvikuppien ja pullalautasten sekaan. Syntyi kauhistunut hämmennys. Se oli aito "Jaipurin raaja". Hän kehotti läsnäolijoita tutkimaan tyngän erinomaista kuntoa, nilkan ja polven oivallista mekanismia ja muita tekojalan hienouksia. Kukaan ei rohjennut. Semmoinen tarina.
Jaipur Foot on tunnettu tuotemerkki. Valmistuspaikka on Intiassa Rajasthanin osavaltiossa. Proteeseja asennetaan nykyisin noin 20000 kappaletta vuodessa. Kaikkiaan niitä on asennettu puolitoista miljoonaa kappaletta. “Too often the NGO sector relies solely on sentiment. We need to marry sentiment with science.” Näin sanoo Dr. Mehta, non-profit yrityksen sielu ja toimitusjohtaja. Tämä kaikille hyvään uskoville kansalaisjärjestöille tiedoksi.
Kertojana oli siis ystäväni Kari Karanko. Hauskan jutun innoittamana ryhdyin etsimään netistä tuotetta: "Jaipur Foot". Proteesin kehitti alkuun vuonna 1968 Ram Chander Sharma. Tuolloin proteeseja asennettiin noin 50 kappaletta vuodessa. Sittemmin syntyi vuonna 1975 Dr. Mehtan johdolla organisaatio nimeltä BMVSS ja proteeseja asennetaan lähemmäksi 20000 vuodessa. Intian valtio takaa ilmaisen proteesin kaikille tarvitsijoille. Proteesin valmistus maksaa 45 USD. Huippunykyaikaiset tietokoneohjatut proteesit lännessä saattavat maksaa kymmeniä tuhansia dollareita.
Kehitysyhteistyön helmiä
Kari Karanko jatkaa: ”Colombon keskussairaalan suunnittelu ja rakentamisen valvonta sekä henkilökunnan kouluttaminen on yksi suomalaisen kehitysyhteistyön helmiä. Satunnainen kävijä kohtaa sairaalassa vielä tänäkin päivänä asialleen vihkiytyneitä ja erinomaisesti koulutettuja lääkäreitä ja hoitajia, joiden kiitollisuus Suomea kohtaan on suorastaan hämmentävää. Osaamisen vienti suunnittelun ja valvonnan sekä pitkäaikaisen henkilöstön kouluttamisen alueella on ollut vahvuutemme kehitysyhteistyössä. Sitä tarvitaan edelleen.”
Suomalaisten myötävaikutuksella tehtiin koulutustoimintaa. Se sai kiitollisen vastaanoton. Syntyi helmeä.
Mutta sitä on aivan liian vähän. Olen ehdottomasti kahdenvälisen kehitysyhteistyön kannattaja. Silloin myös me opimme ja syntyy myös sitä kehitysyhteistyössä vihattua ”vientivetoista toimintaa”. Suomen ja Sri Lankan kauppavaihdossa vuonna 2013 tuonti Sri Lankasta Suomeen oli yhteensä 17,3 miljoonaa euroa ja vienti Suomesta Sri Lankaan 5,7 miljoonaa euroa. (Suomen tullin tilastot). Suomen päävientituotteita Sri Lankaan ovat kemianteollisuuden tuotteet, farmasiatuotteet, koneet ja moottorit sekä paperi- ja pahvituotteet. Sri Lankasta tuodaan Suomeen pääosin elintarvikkeita, kuten kahvia, teetä, kaakaota, mausteita ja kalatuotteita, sekä valmistettuja tavaroita kuten vaatteita, kumi- ja sähkötuotteita sekä moottoriajoneuvoja. Toivoisi, että viennin joukossa olisi jäänteitä meidän sairaalaprojektistamme. Ehkä siellä on jotain farmasiatuotteita? Se ei riitä!
Vientikonsultin unelmaprojekti
Sri Lankan Colombon keskussairaalan saneeraus, uudisrakentaminen ja opetustoiminnan kehittäminen oli vientikonsultin unelmaprojekti. Ulkoministeriön kehitysyhteistyöosastolla oli 80-luvun alussa kehitettynä Master Plan -konsepti sairaalan toteuttamiseksi. Tekijöinä olivat Mikael Paatela ja Finnconsult Oy. Tarjouskierros hankkeen jatkokehittelystä tuli vuonna 1984. Tarjousta väännettiin suurin toivein. Tarjouksen teossa oli mukana meitä Sri Lankassa edustanut DI Mauri Ilva. Hänellä oli johdossaan myös kehitysyhteistyönä tehty seutusuunnitteluprojekti Sri Lankan Kalutarassa. Mauri oli vanha tuttavamme tie- ja vesirakennushallituksen liikennesuunnitteluprojekteista. Hän oli naimisissa Naisasiain ja opetussairaaloiden ministeriön kansliapäällikön sisaren kanssa. Kansliapäällikkö oli nimeltään Daya Samarasinghe. Alikonsulttina oli Dayan serkku arkkitehti Surath Wickramasinghe. Lankalaiset tulivat Suomeen haastattelemaan konsulttiehdokkaita. Arkkitehti Seppo Aho oli jo valittu projektikoordinaattoriksi. Hän oli mukana arviointihaastattelussa. Meidän Devecon - tiimissämme arkkitehteina olivat Arkkitehtitoimisto Kari Virta ja CJN Oy, Ekono vastasi insinöörisuunnittelusta. LT-Konsultit Oy:n hommana oli huonetilaohjelma, toiminnallinen suunnittelu, hankintaohjelmat ja projektinjohto. Jussi Annanpalo toimi koko hankkeen projektipäällikkönä. Lääketieteellisenä asiantuntijana oli tohtori Viljo Rissanen Kuopion yliopistollisesta keskussairaalasta. Jussi Annanpalon tärkeänä apulaisena oli ylihoitaja Annika Pohto. Joukkuetta vahvisti vielä diakonissalaitoksen Mediconsult. Luonnosvaiheessa Heikki Hoppania ja Tapio Tuomari piirsivät arkkitehtuuri-ideat. Luonnosvaihe tehtiin Suomessa. Työpiirustukset tehtiin sitten Surathin toimistossa Sri Lankassa. Tähän sisältyi kustannussäästöidea, mutta tärkeimpänä technology transfer-idea. Vaikeuksiakin oli. Suunnittelumeininki Sri Lankassa ei ollut samaa kuin Suomessa!
Colombon keskussairaalan uudisrakennus kaikessa komeudessaan. Kirjoitin edellisessä blogissani valepilarista, joka on rikos. Olin pannut tuon tekstin Jussi Pallasmaan suuhun. Tuossa se on! Colombon sairaalan nurkalla näkyy koko rakennuksen korkuinen pilari. Se on valepilari. Se roikkuu, eikä ole lainkaan tuettu maahan. Näin rakennesuunnittelija sen ratkaisi!
Tilaaja ja urakoitsija oikeudessa
Deveconille kuului myös rakentamisen valvontavastuu. Päävalvojana oli kurssitoverini DI Rauno Kontturi, Olkiluodon voimalaitosrakentaja. Kontturilla oli jo aiempaa kokemusta Devecon Oy:n leivistä. Hän oli valvojana Saudi-Arabian Jeddan suuressa asuntoprojektissa. Urakoitsijaksi valittu Lemminkäinen otti kovan linjan. Muodissa oli ”claim management”. Toimittiin FIDIC:in manuaalien mukaan. Ensimmäisten viikkojen aikana Kontturin toimisto täyttyi urakoitsijan kirjeistä. Suhteet tulehtuivat, yhteistyö suomalaisten kesken ei toiminut. Osaltaan urakoitsija syytti paikallisia levottomuuksia. Tamilisotaa käytiin pohjoisessa ja etelässä käytiin taistelua Singhaleesin maolaisryhmän kanssa. Maolaiset sitten tuhottiin kovalla kädellä. Homma viivästyi ja Lemminkäinen vaati korvauksia. Tilanne ei ollut aivan helppo, Colombon keskussairaalaa rakennettiin keskellä sisällissotaa. Lemminkäisen projektipäällikkö Ari Niemi muisteli RIL:in uusimmassa vientikirjassa: ”Aamulenkillä tuli ruumiita vastaan ja työmaan vieressä räjähteli, kun lähellä oli poliisiasema”. (Rakentajat maailmalla, vientirakentamisen vuosikymmenet, Mikko Laakso & Seppo Tamminen, RIL, 2014). Seurauksena pitkällinen oikeudenkäynti - ulkoministeriö vastaan suomalainen urakoitsija. Ystäväni Matti Mantere Lemminkäiseltä sanoi saman kirjan mukaan: ”Lemminkäisen tarkoitus ei ollut olla hankala, mutta meidän oli pidettävä puolemme.” Oikeudenkäynnissä ulkoministeriö joutui maksamaan lisähintaa urakoitsijalle. Lisähinta taisi loppujen lopuksi olla runsaat kaksi miljoonaa euroa. Eihän se loppujen lopuksi mikään kammottava katastrofi ollut projektissa, jonka hinta taisi nousta kahteenkymmeneen miljoonaan euroon, siltä osin kuin Lemminkäinen oli mukana. Ei ainakaan kun vertaa nykyisiin tutuksi tulleisiin projektiylityksiin. Kokonaisuudessaan keskussairaalan projekti hankintoineen, opetuksineen, kaikkineen oli noin 30 M€, siitä Suomen osuus 25 M€. Konsultti toimi näissä riita- ja oikeusjupakoissa todistajana. Käsittämätön kuvio - suomalainenko? Ja juuri kun olimme projektin alkaessa julistaneet ravintola Kosmoksessa Lemminkäisen poikien kanssa pyhää yhteistyötä! Siis ei tuo lisähinta sinänsä, vaan että se piti ratkaista oikeudessa ja vihdoin hovioikeudessa. Rahaa paloi jo yksin hanakasti asiaan tarttuneelle juristikunnalle. Mitkä olivatkaan oikeudenkäyntikulut?
Colombon sairaalan Resident Engineer Rauno Kontturi, kurssitoverini, tepastelemassa työmaalla Deveconin silloisen toimitusjohtajan Per Donnerin kanssa. Pohdiskelivat varmaan urakoitsijan metkuja?
Potilaskanta oli kookosveitsellä käsiteltyä
Ensiapuklinikan potilaskanta erosi suomalaisen sairaalan potilaista. Siellä he olivat verta ja visvaa valuvia. Huonejärjestely piti muuttaa. Suomessa potilaat tulevat sairaalaan esikäsiteltyinä, Sri Lankassa kookosveitsellä ”käsitellyt” potilaat ovat erilaisia kuin Suomen puukonhaavapotilaat. Sairaalan toiminnallisuutta osoittaa, että siinä pystyttiin hoitamaan suuren pommikatastrofin uhrit, satoja potilaita tunnissa useiden tuntien ajan. Potilaiden ohjaus ja infektiokontrolli toimivat mainiosti. Se oli suomalaisten osaamista - kunhan ensin opittiin.
Suomalainen suunnittelu ja rakentaminen keskittyivät trauma- ja ortopediayksikköön. Sairaalassa suoritettiin merkittävää koulutus ja opetusyhteistyötä. Riidan aiheeksi nousi Lemminkäisen projekti kuvan vasemmassa laidassa.
Vanhat normit paremmat kuin uudet?
Mukana olleiden ylpeyden aihe on se, että sairaala toimii, henkilökunta on paikalla, rakennus toimii. Suomalaisten suunnittelu oli hyvää, sairaalassa on luonnollinen ilmastointi. Myöhemmin tehty saudien rahoittama ja intialaisten suunnittelema sairaalan osa tehtiin ”nykyaikaisilla” normeilla. Kaikki oli koneellista. Tämä sairaala kuluttaa viisinkertaisen määrän energiaa suomalaisten suunnittelemaan sairaalaan verrattuna.
Ihmisillä palava into oppia
Annika Pohto kertoo: ”Tässä projektissa oli hyvää sen pitkäkestoisuus. Voitiin lisätä tietoa ihmisille, joilla oli palava into oppia ja jatkaa kehittämistä. Opetuksessa oli eroja suomalaiseen käytäntöön. Sri Lankan kulttuuriin ei sovellu luennointi. Opetus pitää tehdä kädestä pitäen. Tulee opettaa oikea käden työ. Hygienian hoitotavat ovat osa tätä kätten työtä. Esimerkiksi hiuksia ei aiemmin pesty, koska paikallisen käsityksen mukaan sairaana ei saa pestä päätä. Kastumisen pelättiin estävän parantumista. Tämä käsitys muuttui. Suihkutkin auttoivat asiaa. Myös työt oli aiemmin jaettu niin, että vain tamilit siivosivat vessoja. Tähänkin saatiin suuri muutos suomalaisten koulutuksella. Ei saanut olla luokiteltua työtä. Käytännöt levisivät opetussairaalasta muihin sairaaloihin. Esimerkiksi suomalaisen tiimin kehittämät traumaohjeet levisivät kautta maan. Suomalaiset, ja sitten heidän oppinsa ammentaneet paikalliset, luennoivat opetussairaalalle kuuluvista tehtävistä muissa sairaalaoppilaitoksissa. Sri Lankan keskussairaalan suunnittelussa mukana olleiden suurin ilon ja ylpeyden aihe on toiminnan onnistunut jatkuvuus ja pitkäjänteinen kehittäminen. Ihmiset näitä asioita tekevät. Heillä on nimet. Maistelepa näitä nimiä: Hector Werasinghe, Lucian Jaya, Oliver Fernando, Joe Fernando, Susiri Werasekera, Upul Banagala ja Siriseeli Perera. Nimet eivät sano sinulle mitään, mutta he vievät viestiä.”
Sri Lankan kulttuuriin ei sovellu luennointi. Tämä pätee kehittyvissä kulttuureissa laajemminkin. Opetus pitää tehdä kädestä pitäen. Tulee opettaa oikea käden työ. Ilmeistä päätellen oppi on mennyt perille.
Kehitysyhteistyö hylkää Sri Lankan
Nyt sairaala-alan projektit ovat loppuneet. Suomi teki järjettömän päätöksen lopettaessaan Colombon sairaalan rahoituksen. Sri Lanka ”suljettiin” ja lähetystö lopetettiin. Taisi olla vuosi 1997. Päätös oli tietysti poliittinen – ei haluttu tukea sisällissotaa käyvää maata. Mutta oliko myös sairaala sodassa? Sairaalat auttavat hyviksiä ja pahiksia. Suomalaisten hyvin alkanut korkeatasoisten sairaaloiden kehittäminen taantui muutoinkin. Ilmeisesti keskussairaalat tai opetussairaalat ovat kehitysyhteistyön mielestä rahaa imeviä monstereita. Nykyisen käsityksen mukaan pitäisi keskittyä vain perusterveydenhoitoon. Terveydenhuollossa tarvitaan kuitenkin koko skaala toimintoja. Se on prosessi ja kokonaisuus. Opetussairaalat ovat tämän kokonaisuuden olennainen fundamentti. Yksinomaisissa puskaterveydenhuoltohankkeissa on vaikea nähdä tuloksia. "Talo tarvitsee kivijalan, mutta se tarvitsee myös savupiipun", näin sanoo Annika Pohto, meidän Colombon sankarittaremme. Kokonaisuuteen kuuluvat opetussairaalat, erikoistuneet sairaalat, perussairaalat, terveyskeskukset, lääkärinvastaanotot ja lääkkeiden jakelu. Vain yhden sektorin tukeminen vääristää kokonaisuutta. Tätäkö olemme tekemässä, vääristämässä kokonaisuutta?
Olen vielä sairaalassa. Nyt kotiin pääsy uhkaa. Niin, siis todellakin tätä viimeistellessäni olenkin jo kotona. Mutta kun ajattelin kirjoittaa sairaaloista, niin kauan kun olen sairaalassa, olin vielä sairaalassa, joten menköön tämäkin sen ajattelun tiliin. Pyörittelen mielessäni Algeriaan tehtyjen yliopistollisten keskussairaaloiden suunnitelmia – nehän jäivät suunnitelmiksi. Vakavammin pyörii mielessä Sri Lankan Colomboon kehitysyhteistyön rahoilla tehty Colombon keskussairaalan laaja suunnittelutyö, rakentaminen ja henkilökunnan koulutusohjelma.
Silmät puoliummessa tätä miettiessäni kuulen kuiskauksen: ”Pena”. Avaan silmäni ja edessäni seisoo tyylikkään harmaantunut Kari Karanko, suurlähettiläs emeritus ja Colombon veteraani – Suomen suurlähetystön perustaja elokuussa 1980. Edustustohan sittemmin 17 vuoden päästä lakkautettiin. Sattuipa hyvä ajoitus minun blogini kannalta, Kari kutsumatta, yllättäen paikalla.
Kun kerron puoliunissani miettineeni Colombon aikoja, hän kertoo tarinan ”Jaipurin raajasta”. Hän oli Colombossa sairaalasuunnittelun alkuvaiheissa. Colombon keskussairaalan ortopedisen osaston ajantasaistaminen ja rakentaminen otettiin yhdeksi Suomen ensimmäisistä kehityshankkeista. Sri Lankassa oli valtaisa määrä ihmisiä, jotka kaipasivat jalkaproteesia. Suomalaisen proteesin hinnaksi olisi tullut 5000 markkaa, kun Intiasta Jaipurista oli saatavissa ”Jaipurin raajoja” viidellä kympillä. Jaipurin yliopiston ortopedisairaalan työpajan edustaja, Dr. Mehta, vai oliko joku muu pienempi kiho, kutsuttiin Suomeen, esittelemään heidän lähes ilmaista tuotettaan. Hän saapui UM:n järjestämään kokoukseen Helsingissä. Paikalla oli runsaasti kehitysyhteistyön väkeä – naisenemmistö oli huomattava. Äkkiä, kesken kokousta, intialaistohtori kääri punttinsa ja nosti tekoraajansa kahvikuppien ja pullalautasten sekaan. Syntyi kauhistunut hämmennys. Se oli aito ”Jaipurin raaja”. Hän kehotti läsnäolijoita tutkimaan tyngän erinomaista kuntoa, nilkan ja polven oivallista mekanismia ja muita tekojalan hienouksia. Kukaan ei rohjennut. Semmoinen tarina.
Jaipur Foot on tunnettu tuotemerkki. Valmistuspaikka on Intiassa Rajasthanin osavaltiossa. Proteeseja asennetaan nykyisin noin 20000 kappaletta vuodessa. Kaikkiaan niitä on asennettu puolitoista miljoonaa kappaletta. “Too often the NGO sector relies solely on sentiment. We need to marry sentiment with science.” Näin sanoo Dr. Mehta, non-profit yrityksen sielu ja toimitusjohtaja. Tämä kaikille hyvään uskoville kansalaisjärjestöille tiedoksi.
Kertojana oli siis ystäväni Kari Karanko. Hauskan jutun innoittamana ryhdyin etsimään netistä tuotetta: ”Jaipur Foot”. Proteesin kehitti alkuun vuonna 1968 Ram Chander Sharma. Tuolloin proteeseja asennettiin noin 50 kappaletta vuodessa. Sittemmin syntyi vuonna 1975 Dr. Mehtan johdolla organisaatio nimeltä BMVSS ja proteeseja asennetaan lähemmäksi 20000 vuodessa. Intian valtio takaa ilmaisen proteesin kaikille tarvitsijoille. Proteesin valmistus maksaa 45 USD. Huippunykyaikaiset tietokoneohjatut proteesit lännessä saattavat maksaa kymmeniä tuhansia dollareita.
Kehitysyhteistyön helmiä
Kari Karanko jatkaa: ”Colombon keskussairaalan suunnittelu ja rakentamisen valvonta sekä henkilökunnan kouluttaminen on yksi suomalaisen kehitysyhteistyön helmiä. Satunnainen kävijä kohtaa sairaalassa vielä tänäkin päivänä asialleen vihkiytyneitä ja erinomaisesti koulutettuja lääkäreitä ja hoitajia, joiden kiitollisuus Suomea kohtaan on suorastaan hämmentävää. Osaamisen vienti suunnittelun ja valvonnan sekä pitkäaikaisen henkilöstön kouluttamisen alueella on ollut vahvuutemme kehitysyhteistyössä. Sitä tarvitaan edelleen.”
Suomalaisten myötävaikutuksella tehtiin koulutustoimintaa. Se sai kiitollisen vastaanoton. Syntyi helmeä.
Mutta sitä on aivan liian vähän. Olen ehdottomasti kahdenvälisen kehitysyhteistyön kannattaja. Silloin myös me opimme ja syntyy myös sitä kehitysyhteistyössä vihattua ”vientivetoista toimintaa”. Suomen ja Sri Lankan kauppavaihdossa vuonna 2013 tuonti Sri Lankasta Suomeen oli yhteensä 17,3 miljoonaa euroa ja vienti Suomesta Sri Lankaan 5,7 miljoonaa euroa. (Suomen tullin tilastot). Suomen päävientituotteita Sri Lankaan ovat kemianteollisuuden tuotteet, farmasiatuotteet, koneet ja moottorit sekä paperi- ja pahvituotteet. Sri Lankasta tuodaan Suomeen pääosin elintarvikkeita, kuten kahvia, teetä, kaakaota, mausteita ja kalatuotteita, sekä valmistettuja tavaroita kuten vaatteita, kumi- ja sähkötuotteita sekä moottoriajoneuvoja. Toivoisi, että viennin joukossa olisi jäänteitä meidän sairaalaprojektistamme. Ehkä siellä on jotain farmasiatuotteita? Se ei riitä!
Vientikonsultin unelmaprojekti
Sri Lankan Colombon keskussairaalan saneeraus, uudisrakentaminen ja opetustoiminnan kehittäminen oli vientikonsultin unelmaprojekti. Ulkoministeriön kehitysyhteistyöosastolla oli 80-luvun alussa kehitettynä Master Plan -konsepti sairaalan toteuttamiseksi. Tekijöinä olivat Mikael Paatela ja Finnconsult Oy. Tarjouskierros hankkeen jatkokehittelystä tuli vuonna 1984. Tarjousta väännettiin suurin toivein. Tarjouksen teossa oli mukana meitä Sri Lankassa edustanut DI Mauri Ilva. Hänellä oli johdossaan myös kehitysyhteistyönä tehty seutusuunnitteluprojekti Sri Lankan Kalutarassa. Mauri oli vanha tuttavamme tie- ja vesirakennushallituksen liikennesuunnitteluprojekteista. Hän oli naimisissa Naisasiain ja opetussairaaloiden ministeriön kansliapäällikön sisaren kanssa. Kansliapäällikkö oli nimeltään Daya Samarasinghe. Alikonsulttina oli Dayan serkku arkkitehti Surath Wickramasinghe. Lankalaiset tulivat Suomeen haastattelemaan konsulttiehdokkaita. Arkkitehti Seppo Aho oli jo valittu projektikoordinaattoriksi. Hän oli mukana arviointihaastattelussa. Meidän Devecon – tiimissämme arkkitehteina olivat Arkkitehtitoimisto Kari Virta ja CJN Oy, Ekono vastasi insinöörisuunnittelusta. LT-Konsultit Oy:n hommana oli huonetilaohjelma, toiminnallinen suunnittelu, hankintaohjelmat ja projektinjohto. Jussi Annanpalo toimi koko hankkeen projektipäällikkönä. Lääketieteellisenä asiantuntijana oli tohtori Viljo Rissanen Kuopion yliopistollisesta keskussairaalasta. Jussi Annanpalon tärkeänä apulaisena oli ylihoitaja Annika Pohto. Joukkuetta vahvisti vielä diakonissalaitoksen Mediconsult. Luonnosvaiheessa Heikki Hoppania ja Tapio Tuomari piirsivät arkkitehtuuri-ideat. Luonnosvaihe tehtiin Suomessa. Työpiirustukset tehtiin sitten Surathin toimistossa Sri Lankassa. Tähän sisältyi kustannussäästöidea, mutta tärkeimpänä technology transfer-idea. Vaikeuksiakin oli. Suunnittelumeininki Sri Lankassa ei ollut samaa kuin Suomessa!
Colombon keskussairaalan uudisrakennus kaikessa komeudessaan. Kirjoitin edellisessä blogissani valepilarista, joka on rikos. Olin pannut tuon tekstin Jussi Pallasmaan suuhun. Tuossa se on! Colombon sairaalan nurkalla näkyy koko rakennuksen korkuinen pilari. Se on valepilari. Se roikkuu, eikä ole lainkaan tuettu maahan. Näin rakennesuunnittelija sen ratkaisi!
Tilaaja ja urakoitsija oikeudessa
Deveconille kuului myös rakentamisen valvontavastuu. Päävalvojana oli kurssitoverini DI Rauno Kontturi, Olkiluodon voimalaitosrakentaja. Kontturilla oli jo aiempaa kokemusta Devecon Oy:n leivistä. Hän oli valvojana Saudi-Arabian Jeddan suuressa asuntoprojektissa. Urakoitsijaksi valittu Lemminkäinen otti kovan linjan. Muodissa oli ”claim management”. Toimittiin FIDIC:in manuaalien mukaan. Ensimmäisten viikkojen aikana Kontturin toimisto täyttyi urakoitsijan kirjeistä. Suhteet tulehtuivat, yhteistyö suomalaisten kesken ei toiminut. Osaltaan urakoitsija syytti paikallisia levottomuuksia. Tamilisotaa käytiin pohjoisessa ja etelässä käytiin taistelua Singhaleesin maolaisryhmän kanssa. Maolaiset sitten tuhottiin kovalla kädellä. Homma viivästyi ja Lemminkäinen vaati korvauksia. Tilanne ei ollut aivan helppo, Colombon keskussairaalaa rakennettiin keskellä sisällissotaa. Lemminkäisen projektipäällikkö Ari Niemi muisteli RIL:in uusimmassa vientikirjassa: ”Aamulenkillä tuli ruumiita vastaan ja työmaan vieressä räjähteli, kun lähellä oli poliisiasema”. (Rakentajat maailmalla, vientirakentamisen vuosikymmenet, Mikko Laakso & Seppo Tamminen, RIL, 2014). Seurauksena pitkällinen oikeudenkäynti – ulkoministeriö vastaan suomalainen urakoitsija. Ystäväni Matti Mantere Lemminkäiseltä sanoi saman kirjan mukaan: ”Lemminkäisen tarkoitus ei ollut olla hankala, mutta meidän oli pidettävä puolemme.” Oikeudenkäynnissä ulkoministeriö joutui maksamaan lisähintaa urakoitsijalle. Lisähinta taisi loppujen lopuksi olla runsaat kaksi miljoonaa euroa. Eihän se loppujen lopuksi mikään kammottava katastrofi ollut projektissa, jonka hinta taisi nousta kahteenkymmeneen miljoonaan euroon, siltä osin kuin Lemminkäinen oli mukana. Ei ainakaan kun vertaa nykyisiin tutuksi tulleisiin projektiylityksiin. Kokonaisuudessaan keskussairaalan projekti hankintoineen, opetuksineen, kaikkineen oli noin 30 M€, siitä Suomen osuus 25 M€. Konsultti toimi näissä riita- ja oikeusjupakoissa todistajana. Käsittämätön kuvio – suomalainenko? Ja juuri kun olimme projektin alkaessa julistaneet ravintola Kosmoksessa Lemminkäisen poikien kanssa pyhää yhteistyötä! Siis ei tuo lisähinta sinänsä, vaan että se piti ratkaista oikeudessa ja vihdoin hovioikeudessa. Rahaa paloi jo yksin hanakasti asiaan tarttuneelle juristikunnalle. Mitkä olivatkaan oikeudenkäyntikulut?
Colombon sairaalan Resident Engineer Rauno Kontturi, kurssitoverini, tepastelemassa työmaalla Deveconin silloisen toimitusjohtajan Per Donnerin kanssa. Pohdiskelivat varmaan urakoitsijan metkuja?
Potilaskanta oli kookosveitsellä käsiteltyä
Ensiapuklinikan potilaskanta erosi suomalaisen sairaalan potilaista. Siellä he olivat verta ja visvaa valuvia. Huonejärjestely piti muuttaa. Suomessa potilaat tulevat sairaalaan esikäsiteltyinä, Sri Lankassa kookosveitsellä ”käsitellyt” potilaat ovat erilaisia kuin Suomen puukonhaavapotilaat. Sairaalan toiminnallisuutta osoittaa, että siinä pystyttiin hoitamaan suuren pommikatastrofin uhrit, satoja potilaita tunnissa useiden tuntien ajan. Potilaiden ohjaus ja infektiokontrolli toimivat mainiosti. Se oli suomalaisten osaamista – kunhan ensin opittiin.
Suomalainen suunnittelu ja rakentaminen keskittyivät trauma- ja ortopediayksikköön. Sairaalassa suoritettiin merkittävää koulutus ja opetusyhteistyötä. Riidan aiheeksi nousi Lemminkäisen projekti kuvan vasemmassa laidassa.
Vanhat normit paremmat kuin uudet?
Mukana olleiden ylpeyden aihe on se, että sairaala toimii, henkilökunta on paikalla, rakennus toimii. Suomalaisten suunnittelu oli hyvää, sairaalassa on luonnollinen ilmastointi. Myöhemmin tehty saudien rahoittama ja intialaisten suunnittelema sairaalan osa tehtiin ”nykyaikaisilla” normeilla. Kaikki oli koneellista. Tämä sairaala kuluttaa viisinkertaisen määrän energiaa suomalaisten suunnittelemaan sairaalaan verrattuna.
Vesitorni suunniteltiin ja rakennettiin osana kehitysyhteistyöprojektia. Se on kaunis.
Ihmisillä palava into oppia
Annika Pohto kertoo: ”Tässä projektissa oli hyvää sen pitkäkestoisuus. Voitiin lisätä tietoa ihmisille, joilla oli palava into oppia ja jatkaa kehittämistä. Opetuksessa oli eroja suomalaiseen käytäntöön. Sri Lankan kulttuuriin ei sovellu luennointi. Opetus pitää tehdä kädestä pitäen. Tulee opettaa oikea käden työ. Hygienian hoitotavat ovat osa tätä kätten työtä. Esimerkiksi hiuksia ei aiemmin pesty, koska paikallisen käsityksen mukaan sairaana ei saa pestä päätä. Kastumisen pelättiin estävän parantumista. Tämä käsitys muuttui. Suihkutkin auttoivat asiaa. Myös työt oli aiemmin jaettu niin, että vain tamilit siivosivat vessoja. Tähänkin saatiin suuri muutos suomalaisten koulutuksella. Ei saanut olla luokiteltua työtä. Käytännöt levisivät opetussairaalasta muihin sairaaloihin. Esimerkiksi suomalaisen tiimin kehittämät traumaohjeet levisivät kautta maan. Suomalaiset, ja sitten heidän oppinsa ammentaneet paikalliset, luennoivat opetussairaalalle kuuluvista tehtävistä muissa sairaalaoppilaitoksissa. Sri Lankan keskussairaalan suunnittelussa mukana olleiden suurin ilon ja ylpeyden aihe on toiminnan onnistunut jatkuvuus ja pitkäjänteinen kehittäminen. Ihmiset näitä asioita tekevät. Heillä on nimet. Maistelepa näitä nimiä: Hector Werasinghe, Lucian Jaya, Oliver Fernando, Joe Fernando, Susiri Werasekera, Upul Banagala ja Siriseeli Perera. Nimet eivät sano sinulle mitään, mutta he vievät viestiä.”
Sri Lankan kulttuuriin ei sovellu luennointi. Tämä pätee kehittyvissä kulttuureissa laajemminkin. Opetus pitää tehdä kädestä pitäen. Tulee opettaa oikea käden työ. Ilmeistä päätellen oppi on mennyt perille.
Kehitysyhteistyö hylkää Sri Lankan
Nyt sairaala-alan projektit ovat loppuneet. Suomi teki järjettömän päätöksen lopettaessaan Colombon sairaalan rahoituksen. Sri Lanka ”suljettiin” ja lähetystö lopetettiin. Taisi olla vuosi 1997. Päätös oli tietysti poliittinen – ei haluttu tukea sisällissotaa käyvää maata. Mutta oliko myös sairaala sodassa? Sairaalat auttavat hyviksiä ja pahiksia. Suomalaisten hyvin alkanut korkeatasoisten sairaaloiden kehittäminen taantui muutoinkin. Ilmeisesti keskussairaalat tai opetussairaalat ovat kehitysyhteistyön mielestä rahaa imeviä monstereita. Nykyisen käsityksen mukaan pitäisi keskittyä vain perusterveydenhoitoon. Terveydenhuollossa tarvitaan kuitenkin koko skaala toimintoja. Se on prosessi ja kokonaisuus. Opetussairaalat ovat tämän kokonaisuuden olennainen fundamentti. Yksinomaisissa puskaterveydenhuoltohankkeissa on vaikea nähdä tuloksia. ”Talo tarvitsee kivijalan, mutta se tarvitsee myös savupiipun”, näin sanoo Annika Pohto, meidän Colombon sankarittaremme. Kokonaisuuteen kuuluvat opetussairaalat, erikoistuneet sairaalat, perussairaalat, terveyskeskukset, lääkärinvastaanotot ja lääkkeiden jakelu. Vain yhden sektorin tukeminen vääristää kokonaisuutta. Tätäkö olemme tekemässä, vääristämässä kokonaisuutta?
