Olen pihalla
Tulevaisuuden aikamaisema lipuu ohitsemme. Se ympäröi meitä. Me olemme paikallamme. Katsomme liukuvaa moniulotteista kuvaa. Käsitys tulevaisuudesta muuttuu. Ennen sanoimme: Tulevaisuutta ei ole - me teemme sen. Nyt huomaamme voimattomuutemme. Taisimme olla väärässä. Onko Markku Pääskynen oikeassa? Hän kirjoitti: ”Syntymä ja kuolema, onnettomuus ja siunaus, voitto ja häpeä, pysyvyys ja rappio, ihmissuvun kohtalo, joka on kaikkivoipaisten kolmevuotiaan lapsen tasolla olevien jumalten käsissä. Mitään ei ole tekeillä, kaikki on jo tehty ja se vallitsee, taivaan ja maan, ihmisten ja jumalten neliyhteys, runouden ja vuosituhansien takaisen teknologian liitto sekin.” Robert Pirsic pohtii samaa asiaa kirjassaan ”Zen ja moottoripyörän huoltaminen”. Hän kysyy oliko Isaac Newtonin laki painovoimasta tunnettu jo ennen alkuräjähdystä vai astuiko se voimaan vasta vuonna 1687?
Otsikot eksyttävät
Nyt otsikot ovat täynnä SOTEA ja metropolia. Kaverini soittaa minulle ja sanoo selvittelevänsä metropoliasiaa ikään kuin viranomaisnäkökulmasta. Haluaa kuulla mielipiteitäni – olen kuulemma blogissani paljon tätä asiaa käsitellyt. Olenko? Ei siitä ainakaan kukaan ole innostunut keskustelemaan, koska kukaan ei ole kommentoinut. Olen puhunut taivaan tuuliin. Minun kuolematon ajatukseni on ollut tämä ”Etelä-Suomen tähti”. Sitä sopisi testata, nyt kun näistä metropoleista ei tunnu tulevan mitään edes pihtisynnytyksellä. Tänäänkin aion mennä yhteen tilaisuuteen, jossa metropolikaupunkiselvittäjät esittelevät toivottomalta tuntuvaa hankettaan. Huomenna olen siis huomattavasti viisaampi kuin nyt tätä kirjoittaessani. Saatan olla valaistunut. Niin, mikä se oli se ”Etelä-Suomen tähti”?
Kuvassa on sinisellä Uudenmaan liiton raja, valkoisella 14 kunnan ”metropolialueen” raja sekä värikkäinä alueina selvitysmies Yrjö Harvian vuonna 1945 esittämä metropolialue. Lisäksi kuvassa esiintyy minun jankuttamani verkostokaupungin ja samalla sosiaalisesti terveen kaupunkiyhteisön raja ”Penan sormet”. Sormialueella ja MAL - alueella yhteensä asuu nykyisin 1,8 milj. asukasta ja tilastokeskuksen ennusteen mukaan asukasluku on vuonna 2040 noin 2,2 milj. asukasta. Kysynkin, eikö olisi järkevää pyrkiä nyt MAL – sopimuksen päättyessä laajempaan ja sosiaalisesti kestävänpään alueyhteistyöhön. Kukaan ei vastaa! Kukaan ei kommentoi? Rakenteet taitavat olla jäätyneitä? Tai kysymys on tyhmä!
Kunnan itsenäisyyden puolustaminen on kunnanvaltuutettujen kansalaisvelvollisuus??..
Kun ei ymmärrä nykyisyyttä on hyvä tutkiskella historiaa. Niinpä nytkin kaivoin arkistoja löytääkseni viisasten kiven tai edes kiven muruja. Laitan niitä jonkinlaiseen aikajärjestykseen.
Suuri alueliitos 1945
Lokakuussa 1928 sisäasiainministeriö antoi Yrjö Harvian tehtäväksi selvittää Helsingin kaupungin ympäristön kunnallisen jaotuksen muuttamista. Työssä syntyi laaja mietintö, joka julkaistiin nimellä Helsingin esikaupunkiliitos, Helsinki 1936, Työväen kirjapaino. Teos käsitti kaksi nidettä, yhteensä lähes 500 sivua ja mittavan määrän karttaliitteitä. Helsingin ”suuri alueliitos” toteutettiin vuonna 1945, tämän mietinnön periaatteita noudattaen, sitä kuitenkaan tarkasti seuraamatta. Mietintö tehtiin ”ennen sotia”, Henki alueliitoksiin oli tuohon aikaan toinen kuin nyt. Helsingin maalaiskunnan kunnanvaltuusto esitti valtioneuvostolle tammikuussa 1920 seuraavan kirjelmän: "Koska eräät Helsingin maalaiskunnassa sijaitsevat huvilayhdyskunnat aiheuttavat vuodesta toiseen kunnalle kasvavia menoja, jotka vähitellen näyttävät saavan sellaiset mittasuhteet, että jollei tähän pian saada jotain muutosta, tämä tilanne tulee täydellisesti tuhoamaan maanviljelijäin muodostaman osan kuntaa, päätti valtuusto tehdä valtioneuvostolle esityksen, että ryhdyttäisiin pikaisiin toimenpiteisiin kunnassa sijaitsevien esikaupunkien liittämiseksi kaupunkiin, joka köyhällä työväestöllään kansoittaa nämä esikaupungit." Konkreettisen esityksen puuttuessa valtioneuvosto ei kuitenkaan ryhtynyt mihinkään toimiin asian hyväksi.
Selvitysmies Yrjö Harvian ehdottama Helsingin kaupungin ympäristön uusi kunnallinen jako: 1. Helsingin kaupunki, 2. Suur-Haapalahden kauppala, 3. Grankullan kauppala, 4. Espoon maalaiskunta, 5. Helsingin maalaiskunta, 6. Tikkurilan maalaiskunta.
Helsingin yleiskaava 1960
Vuoden 1960 yleiskaava kosketti naapurikuntia. Otaniemi ja Tapiola sekä Leppävaara ja Lintuvaara olivat osa Helsingin yleiskaavaa. Sipoon puolella yleiskaava ulottui Itäsalmeen ja Länsisalmeen. Hakunilaan ja Itä-Hakkilaan oli osoitettu asuinalueita. Rannikolla, itäpuolisin paikka, johon kaavalla puututtiin, oli Husö. Näyttää siis siltä, että Helsinki on ollut jo lähes ammoisina aikoina kiinnostunut naapurikuntiensa maankäytöstä ja onnistunut piirtämään kaavoja, jotka ovat sitten toteutuneet tai toteutumassa.
Vuonna 1967 tein jutun: ” Helsinki, Itämeren tytär.”
Kirjoitin vuonna 1967 Rakennustekniikka-lehteen artikkelin Helsinki, Itämeren tytär. Siihen aikaan suunnitteluideologiat etsivät kansainvälisyyttä. Tahdottiin oppia ja ymmärtää. Nähtiin ajan haasteet. Uusi tuntematon oli edessä. Eurooppalainen liikennesuunnittelu oli etsikkoaikansa alussa. Lähihistoriassa oli suuria ajatuksia ja suuria ajattelijoita. Keitä olivat ideologian isät tai äidit?
Tarkastelen nyt artikkelia ikään kuin peruutuspeilinä. Ollaan jo kaukana menossa, mutta vilkuillaan taakse. Artikkelissa viitataan Howardiin, Corbusieriin, Jane Jacobsiin ja Heikki von Hertzeniin. Viittauksia on vielä Wrightiin, Fulleriin ja Webberiin. Bauhausin opetusta ei myöskään unohdettu. Tietysti Louis Kahn ja kaupunkitilaa muokkaavat pysäköintisiilot kiihdyttivät ajatuksen kulkua. Marshall MacLuhan oli julkaissut kirjansa The Medium is the Massage: An Inventory of Effects (1967). Christopher Alexanderin Kaupunki ei ole puu, (Alexander 1966, ”A City is Not a Tree”), opetti meitä katekismuksen tavoin. Edmund Baconin julkaisema Design of Cities, (1967 Thames & Hudson) ravitsi liikennesuunnittelijan mielikuvitusta suurenmoisella tavalla. Ja tähtenä taivaalla pääosin Colin Buchananin taiteilema Traffic in Towns (1963, UK Department of Transport). Buckminster Fuller saapui Suomeen luennoimaan. Ajatuksemme harhailivat hänen geodeettisessa kuvussaan.
Jotenkin tuo 60-luvun tavoitekuva vaikuttaa tältä päivältä.
Ja miten on nyt? Viisikymmentä vuotta jatkunutta suuntaa yritetään kääntää. Etsitään jälleen sisäisen tiivistymisen mahdollisuutta. Maailma on myös uudessa muutoksessa: ilmaston muutos, asuntokuntakoon dramaattinen pieneneminen - Helsingissä puolet asuntokunnista on yhden ihmisen ”perheitä”, energian käyttö, ikääntyminen, monikulttuuristuminen, kantaväestön väistämätön väheneminen pitkällä tähtäyksellä - itse asiassa neljässä sadassa vuodessa kokonaan nollaan! Toisaalta usko metropolistumiseen. Seudun väkiluvun uskotaan kasvavan kahteen miljoonaan. Trendi uskoo 1.7 miljoonaan. Mihin uskoo NIMBY?
Ajan kuvaa ja ammattikuntien välistä juopaa kuvaa peruutuspeilissä näkyvä vaatimus työnjaosta ja koulutuksesta: ”Keskustatoimintojen sijoittumista suunnittelevien arkkitehtien ja insinöörien on vihdoinkin tunnustettava koulutuksen puutteensa kaupunkitaloudellisissa kysymyksissä ja luovuttava epärealistisesta, ideapohjaisesta ia huutokauppaluonteisesta mallinmuodostuksesta. Järkevää olisi käyttää yhteiskunnan ja kaupan järjestöjen varoja kustannustekijöihin pohjautuvien matemaattisten simulointimallien muodostamiseen ja näiden mallien pohjalta - kytkettynä kokonaisvaltaisiin kaupunkitalouden panos-tuotos-malleihin tapahtuvaan suunnittelutyöhön. Arkkitehtien ja rakennusinsinöörien luovutettua kaupunkitaloudelliset ongelmat ekonomeille ja muille koulutetuille taloustieteilijöille heille vapautuu aikaa fyysisen suunnittelun metodiikan kehittämiseen, ideoiden etsintään ja rakentamisen suunnitteluun ja ohjelmointiin siten, että kullekin keskustatoimintojen sijoittumisalueelle luodaan sen taloudellisten kehitysedellytysten sallima rakentamisen struktuuri, liikennejärjestelmä ja ympäristöllinen luonne.”
”Kaupungissa on tulevaisuus”, Risto Jarva ja kumppanit (1967)
Risto Jarva teki vuonna 1967 Pertti Maisalan käsikirjoittaman lyhytfilmin: Kaupungissa on tulevaisuus. Postipankki oli tuotannon tilaaja ja rahoittaja. Filmi hehkutti tulevaisuutta kaupungeissa: ”Virkeät ja eteenpäin pyrkivät ihmiset siirtyvät suurempien mahdollisuuksien luo, kaupunkiin ja yhä suurempiin kaupunkeihin. Eikä tämä rajoitu vain valtakuntien sisälle. Jotta parhain osa väestöstämme ei hakeutuisi muualle, meidän on pystyttävä luomaan Suomeen edes yksi todellinen suurkaupunki, Helsinki. ”
Filmin sanomaa kommentoitiin ammattipiireissä melko kriittisesti, Grand Old Man, Mörri, asemakaavaopin emeritusprofessori lausui: ”Uusi elokuva on saanut nykypäivän yleistyneen protestin luonteen, jota sävyttää innostuneiden nuorten tekijäin käsitys elämästä. Valitettavasti näkemys on jäänyt kovin yksipuoliseksi siinä kohden mitä kaupungin asukkaiden elinympäristöltä olisi vaadittava. Tietenkin kaupungin on pyrittävä tuottamaan tyydytystä eteenpäin ryntäävälle nuorisollekin, mutta myös kaupungin muita asukkaita on koetettava parhaimmin palvella heille sopeutuvalla elinympäristöllä, minkä ohella on muistettava kaupungin tehtävä valtakunnassa ja kansansa elämässä. Näissä suhteissa filmi antoi julistusta, jota ei voi pitää kypsänä, eikä tavoitteeksi ’kelpoitettavana’. Harkinnalta puuttui vakavuus, mitä elämä kuitenkin edellyttää.”
Jarvan hienon filmin ihanteet jäivät tuuleen
Helsingin Asuntokeskuskunta Hakan tiedotussihteeri Jorma Aaltonen ymmärsi yskän toisella lailla. Hän ajatteli Hakan bisneksiä ja kirjoitti komeasti ja yleispätevästikin: ”Tästä filmistä uhoaa sitä urbaania henkeä, joka puuttuu lähiöistämme. Filmin positiivisimmat asiat ovat mielestäni sen kaupunkiystävällisyys, kansainvälisyys ja Helsingin metropoliajatus. Me emme vielä tajua sitä, mikä merkitys Helsingillä on ainoana suurkaupunkinamme. Meidän on muistettava, että Helsinki on vasta pikkukaupunki suurten metropolien rinnalla ja vasta sikiöasteella kehityksessään. En usko, että väljyyttä voidaan kaupungeissa ylläpitää, mutta yksityiselämää voidaan suojata myös tiiviissä elämänympäristössä. Tiivis keskittyminen on kaupungille välttämätön. Toisaalta taas ulkoilualueet, meillä koko Lappi, tulevat tuomaan väljyyttä elämään.”
”Uusimaa 2010” ennusti räjähdysmäistä väestönkasvua (1967)
Uusimaa 2010 on Asuntosäätiön ja Heikki von Hertzenin teettämä raportti Uudenmaan tulevaisuudesta. Kirja julkaistiin vuonna 1967. Teos on tietysti Asuntosäätiön edunvalvontaa, mutta se on paljon muutakin mielenkiintoista. Uudenmaan väestömäärän kehitystä ennakoivat tutkimukset osoittivat väestömäärän tutkimusalueella kasvavan räjähdysmäisesti lähivuosikymmeninä. Niinpä vuoteen 2010 mennessä tutkimusalueella olisi n. 1 754 000 asukasta. Todellinen väestömäärä Uudellamaalla onkin sitten 1,5 miljoonaan asukasta. Väestön sijoitusta arvioitaessa Uusimaa 2010 oletti, että runsaat 300 000 ihmistä joudutaan sijoittamaan ”uusiin tai uudelleenjärjestettyihin yhdyskuntiin”. Yksi niistä eli Porkkala sijaitsi laajalti Asuntosäätiön omistamilla mailla.
Pekka Rytilä julkaisee ”Rytilät”-nimistä kolumnia Kuntatekniikka-lehdessä. Parhaimmin sattui, kun numerossa 2/2010 hän ryhtyi muistelemaan Uusimaa 2010-menneitä. Olihan hänellä ilmeinen syyllisyys itse mukana olleena. Pekka Rytilän, Lassi Iharvaaran ja Matti Taustin lisäksi tekijöinä oli mittava joukko asiantuntijoita. Mukana olivat mm. Eero Suvanto (satamasuunnittelu), Hannu Laitakari (vesienkäytön suunnittelu), Antti Tuura (väestötiede), Jussi Arvola (elinkeinotoiminta) ja Paavo Seppänen (sosiologia). Huippuasiantuntemusta siis oli.
Pekka filosofoi ”Luoja ei suonut eivätkä viskaalit sallineet Heikin (Hertzen) rakentaa lisää kaupunkeja. Itse asiassa tuli vastareaktiona lainmuutos, jolla moinen aloitteellisuus estettiin kuntien kaavoitusmonopolilla. Uudenmaan liitto, silloin seutukaavaliitto, oli erityisen äkeissään. Mutta yhdessä asiassa myös Otto Flodin oli samaa mieltä Hertzenin kanssa. ”Väestö virtaa etelään. Kilpikonnakin lähtee etelään, jos sen laskee maahan”, tiesi Flodin kertoa. Sinne upposi Heikin unelma Porkkalan merikaupungista. Porkkalan viimeinen suuri mahdollisuus meni satamasta päätettäessä. Helsinki tutki Pikkalanlahtea taktikointimielessä ja hankki sieltä jo maitakin. Mutta uusi suursatama ankkuroi Vuosaareen. Visiointikyky ei riittänyt toisten kuntien maille rakentamiseen ennen kuin vasta nyt Leppävaarassa.”
Rytilä lopettaa kolumninsa: ”Parhaiten Uusimaa 2010 onnistui kuntarakenteen hahmottamisessa. Nähtiin selvästi tarve kasvattaa kuntakokoa ja muodostaa vahvempia yksiköitä.” Raaseporin kaupungin hän ilokseen huomaa toteutuneen vieläpä juuri heidän esittämällään nimellä.
Uusimaa 2010 ehdotti metropolimallia
Tutkimuksessa esitetään Uudellemaalle 8 kihlakunnan hallintomallia ja ”metropolitanalueelle” 8 kaupungin mallia. Kihlakunnille keskitettäisiin tärkeimpiä paikallishallinnon tehtäviä kuten opetustoimi, terveydenhuolto, rakennus- ja kaavoitustoimi ja kunnallisverotus. Kihlakuntien muodostamisessa erityistä pohdintaa tuntui aiheuttavan Keravan, Järvenpään ja Tuusulan seutu sekä huomattava osa Nurmijärveä. Metropolitan-alueen väestöpaineen ei arvioitu kohdistuvan näille alueille. Erityisesti Keravan ja Järvenpään arveltiin kehittyvän melkoisen itsenäisesti - verrattuna esimerkiksi Espooseen ja Helsingin maalaiskuntaan. Näin siis ehdotettiin Tuusulan kihlakuntaa, jonka keskuspaikka olisi mitä ilmeisimmin Keravalla.
Helsingin metropolitan-aluetta ehdotettiin omaksi hallinnolliseksi yksiköksi. Siitä käytettiin nimitystä ”metropolitankunta”. Ehdotetun yksikköjaon uskottiin tukevan yhdyskunta- ja kaupunkimuodostusta, edistävän työpaikkaomavaraisuutta, keventävän kunnallisten virastojen rakentamispaineita Helsingin keskustassa ja edesauttavan asukkaiden mahdollisuuksia vaikuttaa asuinympäristönsä kehittämiseen.
Uudenmaan 8 kihlakunnan eli kuntien yhteistoimintaryhmän malli. 8 ”kihlakuntaa” eli kuntien välistä yhteistoimintaryhmää olisivat: Helsinki, 960 000 asukasta; Porvoo, 141 000 asukasta; Loviisa, 33 000 asukasta; Tuusula, 108 000 asukasta; Hyvinkää – Riihimäki, 180 000 asukasta; Porkkala, 172 000 asukasta; Raasepori, 64 000 asukasta ja Lohja-Karkkila, 102 000 asukasta.
Helsingin 8 kaupunkiyksikön malli. Helsingin metropolitan-alueeseen kuuluisivat pääkaupunkiseudun kunnat sekä osia Kirkkonummesta ja Sipoosta. Mallissa esitettiin seuraavaa kaupunkiyksikköjakoa: Helsinki, 370 000 asukasta; Tapiola, 70 000 asukasta; Leppävaara, 60 000 asukasta; Oulunkylä, 100 000 asukasta; Puotila, 105 000 asukasta; Helsinginjoki, 95 000 asukasta; Muurala, 70 000 asukasta ja Espoonlahti, 90 000 asukasta.
Uusimaa 2010 rakennemallissa oli seitsemän kaupunkiyksikköä: Helsinki, Järvenpää-Kerava, Riihimäki-Hyvinkää, Porvoo-Loviisa, Lohja-Karkkila, Porkkala ja Tammisaari-Karjaa. Kihlakuntamallissa kaupunkiyksikköjä oli kahdeksan: Helsinki, Porvoo, Loviisa, Tuusula, Riihimäki-Hyvinkää, Porkkala, Raasepori ja Lohja-Karkkila.
”Kenen Helsinki”, Ville ja Mikke asialla (1970)
Ville Helander ja Mikke Sundman ottivat tiukkaa kantaa kansainväliseen kilpailukykyyn kirjassaan ”Kenen Helsinki, xxxx, 1970. ”Ylipormestari Teuvo Auran uudenvuodenaattona 1969 HBL:ssä esittämä puheenvuoro Helsingin kehityksen perusteiksi saa tekijät äitymään. Erityisen ärsyttävä oli hänen vaatimuksensa kehittää Helsinki metropoliksi - kansainvälisen kilpailukyvyn nimissä: ”Jotta meillä olisi kaupankäynnissä mahdollisuuksia säilyttää asemamme Efta:n, EEC:n ja muiden kauppapoliittisten liittoutumien suhteen, tulee meillä olla suuria kilpailukykyisiä yksikköjä.” Tekijät tyrmäävät suuruuden mittakaavan. He pitävät kansantaloudellista kasvun perustetta virheellisenä. Heidän mukaansa yli 300 000-400 000 asukkaan kaupungeissa väkiluvun kasvun mukana yhteiskunnallisten sijoitusten rajatuottavuus vähenee ja sijoitusta kohti laskettava hyöty vähenee.
Nuoret filosofit Ville ja Mikke Kämpissä TV-haastattelussa vuonna 1970.
Ylipormestarin toinen peruste, kansainvälinen kilpailukyky, nähtiin laajemman kansainvälisen yhteiskuntakeskustelun kannalta. Keskustelun käsitteiksi todettiin: ympäristö – varainkäyttö – tuotanto – tuotannonomistus – kansainvälinen taloudellinen vallankäyttö – sotilaallinen vallankäyttö. Yhteiskunnan tavoitteenasettelun väitettiin säätelevän tuotannon omistusta, joka määrää tuotannon ja sen suuntautumisen ja vaikuttaa puolestaan ympäristötekijöihin. Kunnallisessa mittakaavassa tämän kaiken arveltiin johtavan siihen, että yhdyskuntarakentamisen kysymykset alistetaan taloudellisen vallan vaikutuspiiriin. Liikenne, julkiset tiedotusvälineet, opetus ja vapaa-aika alistetaan ”kansainvälisen kilpailun” vaatimuksille – suuryritysten etujen mukaisesti. Yhdyskuntasuunnittelusta tulee menetelmien kehittämistä yhdyskunnan fyysisen rakenteen sovittamiseksi suuryritysten tuotannon ja rakennemuutosten tarpeisiin.
Suomessa huonoina merkkeinä nähtiin tuotantolaitosten vaellus etelään, tyhjiöalueet pohjoisessa ja idässä sekä ihmisten eristäminen esikaupunkeihin. Työttömyyden sanottiin olevan saman ilmiön toinen muoto. Tapahtumaketjun väitettiin korostavan suomalaisen yhteiskunnan luokkarakennetta, jossa vastapuolina ovat taloudellisen vallan haltijat ja heidän yhteiskunnalliset välineensä – teknokraatit eli suunnittelijat, taloustieteilijät, juristit, insinöörit. Toisella puolella ovat työläiset – palkansaajat. Hieman lisää tuosta kirjasta löydät blogistani:
Uusi Helsinki 2050 Matti Väisäsen visiona (1989)
Helsingissä on yli miljoona asukasta. Heistä on runsaat 10 % siirtolaisia tai heidän jälkeläisiään. Helsingin alue on hieman laajentunut itään ja länteen. Valtion paikallishallinnon tehtävät on kokonaisuudessaan siirretty Helsingille. Tasavallan hallituksessa pääkaupunkiministerinä toimii viran puolesta ylipormestari.
Uudellemaalle on perustettu yhteinen seudullinen satamalaitos. Tallinnaan ja Leningradiin pääsee 1-2 tunnissa. Kansainvälinen lentokenttä on siirretty Hyvinkäälle. Helsinkiläiset asuvat pääosaltaan kerrostaloalueilla. Myös keski-eurooppalais -tyyppisiä pientaloalueita on rakennettu.
”Hallitse ja hajauta”- politiikan ytimenä olisi pääkaupunkiseutua koskeva erityislaki. Soveltamisalueena olisivat Helsingin, Espoon, Vantaan ja Kauniaisten kaupungit sekä osia Sipoosta ja Kirkkonummesta.
Seudullinen maapolitiikka ja maan lunastaminen asutustarkoituksiin olisi ykköskysymys. Seudulle perustettaisiin tonttirahasto. Sen kautta rahoitettaisiin maan hankintaa ja siirrettäisiin yhteiskunnan toimenpiteistä aiheutuvaa arvonnousua seudun liikenne-, kunnallistekniikka- yms. investointien rahoittamiseen. Julkisen hallinnon kehittämisessä kiinnitetään huomiota taloudellisen päätösvallan siirtämiseen aluetasolle. Väisäsen mukaan Ahvenanmaalla harjoitettu budjettikäytäntö sopisi hyvin toteuttamismalliksi pääkaupunkiseudun ja läänien osalta. Väisänen ehdottaa kunnallisen päätöksenteon hajauttamista nykyistä pienempiin yksiköihin. Pääkaupunkiseudulle tulisi perustaa 10-15 kaupunkia, jotka ovat kooltaan 30 000-70 000 asukasta. Seutuhallinnolla, eli ”Uudella Helsingillä”, olisi verotusoikeus. Uusilla peruskunnilla ei olisi verotusoikeutta. Korkeakoulupolitiikka on aina Väisäsen esitysten osana. Hän korostaa pääkaupunkiseudun ulkopuolisten kasvukeskusten merkitystä korkeakoulupolitiikka kehitettäessä. Toisaalta hän on huolestunut Helsingin yliopiston tila- ja resurssikysymyksistä.
Pekka Korpinen haastattelussa juuri valintansa jälkeen (1991)
Korpista haastateltiin vaalituloksen jälkeen hänen ollessaan Moskovassa visiitillä. Korpisen pyydettyyn pikavisioon Helsingin tulevaisuudesta kuului kaupungin asukasluvun nostaminen 700 000 asukkaaseen. Erityisen kiinnostunut hän oli Sörnäisten rannan ja Kalasataman kehittämisestä. Hän sanoi kaupungin kasvuun liittyvän aina kipuja - rikollisuutta ja ruuhkia, mutta toisaalta isompi kaupunki pystyisi tarjoamaan erikoistuneempia palveluja. Hän uskoi yhdentyvään Eurooppaan ja näki Helsingin sen kiinnostavana metropolina.
Hänen mielestään yritysten pääkonttorit tulisi saattaa viihtymään Helsingissä, näin myös yritysten omistus pysyisi paremmin suomalaisten käsissä. Töölönlahden rakentamisessa Korpinen kannatti ”korttelirakentamista”. ”Mikseivät kaikki rakennukset Finlandiatalolta rautatieasemalle voisi olla yhtenäistä korttelia? Miksi kaikkien rakennusten pitäisi kohota yksittäisinä monumentteina?” Korpinen ei ottanut tuolloin kantaa metropolihallintoon. Pekka Kettunen puhui ristiriitaisten tavoitteiden sovittamisesta (2004)
”Suunnittelussa pyritään yleensä sellaisiin tavoitteisiin, joita ei pystytä suunnittelulla aikaansaamaan. Ja elämä on sitä paitsi huomattavasti mielenkiintoisempaa kuin suunnittelu. Sanoisin, että suunnittelu on hajautunut yhteiskunnassa, ollaan monitoimijamallissa. Kunnallinen mahdollisuus ohjata kehitystä on vaikeutunut, vaikka kaavamonopoli kuuluukin kunnalle. Suunnittelun pitkäjännitteisyyden ja kvartaalikapitalismin lyhytjännitteisyyden yhteensovittaminen luo myös jännitteitä. Suuri toimijoiden määrä näyttää tuottavan ristiriitoja. Suunnitteluprosessi onkin leimautunut ristiriitaisten tavoitteiden sovitteluksi. Kaiken lisäksi yhteiskunnan arvomaailma heijastuu rakennettuun ympäristöön.
Täällä tuli vastaan hyvä ystäväni Osmo Soininvaara. Hän kirjoitti jossain kolumnissaan, että mukavat kaupungit menestyvät. Ympäristön laadusta, kaupunkisuunnittelusta ja arkkitehtuurista onkin tullut kilpailutekijä. Maailmantaloudessa sivistynyt pääoma – yhtiöt, jotka tarvitsevat hyvin koulutettua väkeä – arvostavat kaupunkeja, jotka ovat turvallisia ja mukavia – kaupunkeja, joissa perheillä on hyvä asua.
Suuret metropolit ovat menettäneet toimijoita pienille ja keskisuurille yliopistokaupungeille. Pekka Korpiselle totean, etten lue Helsinkiä globaalissa mittakaavassa suurkaupungiksi."
Suunnittelijan vuorovaikutustaidot ovat kuluneet. Kaupunkisuunnittelun tekijät ovat pirstoutuneet. Ammattikunnat ovat hajaantuneet. Ei ole selvää kenellä on vastuu. Pääkaupunkiseudulla näyttää olevan paljon kuntia, jotka eivät näytä ymmärtävän sitä, että heidän menestyksensä perustuu Helsingin naapuruuteen. Toivottavasti yhteinen hyvä löytyy. Itse olen leikillisesti sanonut, että olisi parempi jos Helsingin johto suunnittelisi Espoota ja Espoon johto Helsinkiä. Näin löytyisi yhteinen näkemys.”
GHV ja Metropoliseura (2007)
Helsingin kaupunkiseutu järjesti Pekka Korpisen johdolla kansainvälisen suunnittelukilpailun Suur-Helsingin kehittämiseksi. Kilpailu pidettiin ja voittajaksi selviytyi minun isäntäfirmani vaikka ifse jäin kyllä oman ehdotukseni kanssa keskiluokkaan. Helsingin Metropoliseura otti kantaa tuohon kilpailuun ja metropolikehitykseen vuonna 2007 julkaisemallaan lausunnolla. Siitäpä otteita seuraavassa.
Näin Metropoliseura:
"Ensi silmäyksellä Greater Helsinki Vision kilpailun palkituissa ehdotuksissa uusia avauksia oli melko vähän. Vertaamalla esimerkiksi kilpailuasiakirjoihin sisältyvää ”tehtävänantoa” ja ykköspalkinnon saanutta ratkaisua, tuntuu, ettei tavoitteena ollutta tämän vuosituhannen ”pro helsinki”-suunnitelmaa löydetty. Näitä kuvia katsellessa voi kukin miettiä kannattiko näiden kuvien välillä käytyyn kilpailuun käyttää suunnittelijoiden ja virkamiesten aikaa reilu vuosi ja siinä sivussa noin puoli miljoonaa euroa palkintoihin!
Tarkemmin katsottuna lukuisissa ehdotuksissa oli kuitenkin esitetty kasvun kääntämistä nykyisen rakenteen sisään ja lomaan varsin innovatiivisin oivalluksin, mutta juuri tuo kaikkein luonnollisin rakentamisen kehityssuunta on voimakkaasti neitseellisille alueille ja suuriin rakentamisvolyymeihin suuntautuneelle kaavoitus- ja rakennustuotantotoiminnalle se kaikkein vaikein, eikä siihen GHV:n jatkotyössäkään kyetty tarttumaan, vaan suunnittelu etenee uusien suurien aluevaltausten löytymisen toivossa.
Voittaneen "Emeraldin" perusplanssi noudattaa vakiintuneita rakenteita muutoin, paitsi laajan mereen rakentamisen suhteen.
Mielenkiintoista näissä kaikissa viimeaikaisissa kuntajärjestelyesityksissä on ollut, että välttämättömyyden perusteena on ollut nykymuotoisen kaavoituksen ja tuotantorakenteiden säilyttäminen. Niiden, jotka itse asiassa ovat juuri ne, jotka ovat epäonnistuneet tehtävässään tuottaa tyydyttävää kaupunkirakennetta, niin ekologisesti kuin sosiaalisestikin eheyttävämpään suuntaan. Kaupunkisuunnittelun kesto-ongelmaksi on nostettu seudullisen liikenteen, erityisesti joukkoliikenteen, suunnittelu sekä tonttipula. Kun tarkastelee esimerkiksi Helsingin seudun toteutunutta kaupunkirakennetta, näille väitteille ei löydä perusteita, vaan kysymyksessä on pikemminkin jonkinlainen tilantuotannon systeeminen virhetila, kuin varsinaisista fyysisistä rajoitteista johtuva ylitsepääsemätön suunnitteluongelma. Onkin yllättävää, ettei tämän päivän vallitsevan yhdyskuntarakenteen ongelmia ratkomaan pyrkivissä suunnitelmissa ja kuntien hallintorakenteiden uudistusesityksissä ole nostettu esiin yhtään uutta ajatusta siitä, miten mahdollisilla kuntaliitoksilla tai ylenpalttisilla hallintotasojen lisäyksillä varsinaisesti parannettaisiin tätä vallitsevaa mittakaavansa kadottanutta visiottomuuden tilaamme.
Asiat liian vaikeita VAIN asiantuntijavoimin hoidettaviksi
Rolf Paqvalin, Keravan kaupunginjohtaja 1985-2010, aktiivisesti GHV-kilpailun tuomaristossa mukana olleena, toteaa esitelmässään 8.9.2009: ”Jatkotyö on ollut mielenkiintoista ammattilaisille ja luo hyvää pohjaa jatkotyölle. Mutta yhteistä näkemystä yhdyskuntarakenteesta ei ole syntynyt, koska:
■ Asiat ovat vaikeita ja liian suuria vain asiantuntijavoimin ratkaistaviksi.
■ Kasvun taituttua lamaksi asiaa ei koeta niin tärkeäksi ja kiireelliseksi.
■ Poliittisen ja virkamiesjohdon aika menee laman hoitoon.
■ On löytynyt kanavia, joihin ratkaisut voidaan siirtää."
Punkt, slut ja stopp! Puuttuiko jotain? Johtajuutta!
”Missä kaikki johtajat piileksivät?” (2010)
Jussi-Pekka Alanen, entinen Helsingin apulaiskaupunginjohtaja ja kuntaliiton toimitusjohtaja tarttuu metropolikysymykseen HS:n vieraskynässä 3. heinäkuuta 2010. Hän aloittaa toteamalla neljä vuosikymmentä sitten pakkoliitosten pelossa luodun YTV:n tulleen tiensä päähän. Hän sanoo pysyvän epäluulon estäneen yhteistyötä: ”Helsingin seudun voimavarojen kokoaminen on yhä musta aukko.” Helsinki ja Vantaa tutkivat yhdistymistä, Espoo tekee kansainvälisen kilpailukyvyn tutkimusta, 14 kuntaa etsivät seutuhallinnon perusteita, hallintomalleja tutkitaan ministeriössä. Alanen sanoo toiminnan tapahtuvan ristiaallokossa. Väliraportit sisältävät hänen mukaansa paljon yleistietoa, mutta analyysi puuttuu. Hän ihmettelee miten jäsentymättömästä aineistosta voisi syntyä poliittinen tahto: ”Yhdessä tekemisen perinne ja kulttuuri puuttuvat”.
Metropoliuudistus tarvitsee Alasen mukaan vahvaa poliittista tahtoa ja johtoa. Hän kysyy: ”Missä kaikki johtajat piileksivät?” Alanen vaatii yhteistä päätöksentekojärjestelmää, kiinteitä rajoja ja selkeää lakisääteistä pohjaa. Hänen mukaansa metropolin tehtävät edellyttävät vaaleilla valittua valtuustoa ja verotusoikeutta. Hänen mukaansa metropolialue voidaan rajata, mutta sen ydintä ei voi pilkkoa: ”Maakunta- ja seutuhallinto eivät ole metropolin synonyymejä.”
Kepu oli tuolloin hallituspuolue. Saattaapa pian olla jälleen. Silti on mielenkiintoista lukea mitä Pekkarinen silloin lupasi. Ministeri Mauri Pekkarinen vastasi 20.4.2010 seudun yrittäjien kilpailukykyraportin synnyttämään Sanna Perkiön eduskuntakyselyyn mm. näin:
"Pääministeri Matti VanhasenII hallituksen ohjelmassa Helsingin metropolialueen erityisasemaan koko maan kehittämisen kannalta on kiinnitetty erityistä huomiota. Työ- ja elinkeinoministeriön johdolla on valmisteltu valtion ja Helsingin seudun kuntien välinen metropolialueen kilpailukyvyn vahvistamiseen tähtäävä aiesopimus, joka on allekirjoitettu keväällä 2010. Aiesopimuksen tavoitteena on vahvistaa Helsingin seudun kansainvälistä kilpailukykyä koko maan kansantalouden suotuisan kehittämisen ja hyvinvoinnin varmistamiseksi. Tällä hallituskaudella valtion puolelta rahoituksen suhteen merkittävimmät hankkeet seudun kilpailukyvyn vahvistamiseksi liittyvät Aalto-yliopiston perustamiseen sekä suuriin liikenneinvestointeihin, joista on sovittu erikseen.
Aiesopimuksessa valtio (TEM, OPM, LVM, YM ja UM), Helsingin seudun kunnat (pääkaupunkiseutu, Kuuma-kunnat, Neloset) ja Uudenmaan liitto lupautuivat kehittämään metropolialueen kilpailukykyä pehmeällä puolella. Kova puoli eli politiikka ja hallintouudistus ei tule esiin.
Liikennemiestä tietysti huvittaa myönteisesti, että kampuksien väliset joukkoliikenneyhteydet on mainittu edellisen hallituksen aiesopimuksen listassa ensimmäisenä kehityskohteena. Tulevatko takaisin seuraavassa? Mutta sanottakoon nyt, ettei tämä metropolihallinto mitään liikennettä ja maankäyttöä ole – kyllä se on paljoa muuta!
Paluu pelikentälle tapahtuu kunhan pääsen pois pihalta.
Tulevaisuuden aikamaisema lipuu ohitsemme. Se ympäröi meitä. Me olemme paikallamme. Katsomme liukuvaa moniulotteista kuvaa. Käsitys tulevaisuudesta muuttuu. Ennen sanoimme: Tulevaisuutta ei ole – me teemme sen. Nyt huomaamme voimattomuutemme. Taisimme olla väärässä. Onko Markku Pääskynen oikeassa? Hän kirjoitti: ”Syntymä ja kuolema, onnettomuus ja siunaus, voitto ja häpeä, pysyvyys ja rappio, ihmissuvun kohtalo, joka on kaikkivoipaisten kolmevuotiaan lapsen tasolla olevien jumalten käsissä. Mitään ei ole tekeillä, kaikki on jo tehty ja se vallitsee, taivaan ja maan, ihmisten ja jumalten neliyhteys, runouden ja vuosituhansien takaisen teknologian liitto sekin.” Robert Pirsic pohtii samaa asiaa kirjassaan ”Zen ja moottoripyörän huoltaminen”. Hän kysyy oliko Isaac Newtonin laki painovoimasta tunnettu jo ennen alkuräjähdystä vai astuiko se voimaan vasta vuonna 1687?
Katsoessani tuota liukuvaa moniulotteisuutta olen ehdottoman kyvytön antamaan vastauksia. Kun joku kysyy minulta Guggenheimista tai korkeasta rakentamisesta kaupungissani sanon itsekseni: ei ja ei. On helppoa sanoa ei, jos sanoo kyllä, joutuu perustelemaan. En tiedä perusteita. Perusteet ovat hävinneet. Nuoruus oli erilaista. Siihen kuului ehdottomuus. Nyt katson maailmaa täsmälleen yhtä viisaana kuin tuo Manhattanin pulu Juuson kuvaamana.
Otsikot eksyttävät
Nyt otsikot ovat täynnä SOTEA ja metropolia. Kaverini soittaa minulle ja sanoo selvittelevänsä metropoliasiaa ikään kuin viranomaisnäkökulmasta. Haluaa kuulla mielipiteitäni – olen kuulemma blogissani paljon tätä asiaa käsitellyt. Olenko? Ei siitä ainakaan kukaan ole innostunut keskustelemaan, koska kukaan ei ole kommentoinut. Olen puhunut taivaan tuuliin. Minun kuolematon ajatukseni on ollut tämä ”Etelä-Suomen tähti”. Sitä sopisi testata, nyt kun näistä metropoleista ei tunnu tulevan mitään edes pihtisynnytyksellä. Tänäänkin aion mennä yhteen tilaisuuteen, jossa metropolikaupunkiselvittäjät esittelevät toivottomalta tuntuvaa hankettaan. Huomenna olen siis huomattavasti viisaampi kuin nyt tätä kirjoittaessani. Saatan olla valaistunut. Niin, mikä se oli se ”Etelä-Suomen tähti”?
Kuvassa on sinisellä Uudenmaan liiton raja, valkoisella 14 kunnan ”metropolialueen” raja sekä värikkäinä alueina selvitysmies Yrjö Harvian vuonna 1945 esittämä metropolialue. Lisäksi kuvassa esiintyy minun jankuttamani verkostokaupungin ja samalla sosiaalisesti terveen kaupunkiyhteisön raja ”Penan sormet”. Sormialueella ja MAL – alueella yhteensä asuu nykyisin 1,8 milj. asukasta ja tilastokeskuksen ennusteen mukaan asukasluku on vuonna 2040 noin 2,2 milj. asukasta. Kysynkin, eikö olisi järkevää pyrkiä nyt MAL – sopimuksen päättyessä laajempaan ja sosiaalisesti kestävänpään alueyhteistyöhön. Kukaan ei vastaa! Kukaan ei kommentoi? Rakenteet taitavat olla jäätyneitä? Tai kysymys on tyhmä!
Kunnan itsenäisyyden puolustaminen on kunnanvaltuutettujen kansalaisvelvollisuus??..
Kun ei ymmärrä nykyisyyttä on hyvä tutkiskella historiaa. Niinpä nytkin kaivoin arkistoja löytääkseni viisasten kiven tai edes kiven muruja. Laitan niitä jonkinlaiseen aikajärjestykseen.
Suuri alueliitos 1945
Lokakuussa 1928 sisäasiainministeriö antoi Yrjö Harvian tehtäväksi selvittää Helsingin kaupungin ympäristön kunnallisen jaotuksen muuttamista. Työssä syntyi laaja mietintö, joka julkaistiin nimellä Helsingin esikaupunkiliitos, Helsinki 1936, Työväen kirjapaino. Teos käsitti kaksi nidettä, yhteensä lähes 500 sivua ja mittavan määrän karttaliitteitä. Helsingin ”suuri alueliitos” toteutettiin vuonna 1945, tämän mietinnön periaatteita noudattaen, sitä kuitenkaan tarkasti seuraamatta. Mietintö tehtiin ”ennen sotia”, Henki alueliitoksiin oli tuohon aikaan toinen kuin nyt. Helsingin maalaiskunnan kunnanvaltuusto esitti valtioneuvostolle tammikuussa 1920 seuraavan kirjelmän: ”Koska eräät Helsingin maalaiskunnassa sijaitsevat huvilayhdyskunnat aiheuttavat vuodesta toiseen kunnalle kasvavia menoja, jotka vähitellen näyttävät saavan sellaiset mittasuhteet, että jollei tähän pian saada jotain muutosta, tämä tilanne tulee täydellisesti tuhoamaan maanviljelijäin muodostaman osan kuntaa, päätti valtuusto tehdä valtioneuvostolle esityksen, että ryhdyttäisiin pikaisiin toimenpiteisiin kunnassa sijaitsevien esikaupunkien liittämiseksi kaupunkiin, joka köyhällä työväestöllään kansoittaa nämä esikaupungit.” Konkreettisen esityksen puuttuessa valtioneuvosto ei kuitenkaan ryhtynyt mihinkään toimiin asian hyväksi.
Selvitysmies Yrjö Harvian ehdottama Helsingin kaupungin ympäristön uusi kunnallinen jako: 1. Helsingin kaupunki, 2. Suur-Haapalahden kauppala, 3. Grankullan kauppala, 4. Espoon maalaiskunta, 5. Helsingin maalaiskunta, 6. Tikkurilan maalaiskunta.
Helsingin yleiskaava 1960
Vuoden 1960 yleiskaava kosketti naapurikuntia. Otaniemi ja Tapiola sekä Leppävaara ja Lintuvaara olivat osa Helsingin yleiskaavaa. Sipoon puolella yleiskaava ulottui Itäsalmeen ja Länsisalmeen. Hakunilaan ja Itä-Hakkilaan oli osoitettu asuinalueita. Rannikolla, itäpuolisin paikka, johon kaavalla puututtiin, oli Husö. Näyttää siis siltä, että Helsinki on ollut jo lähes ammoisina aikoina kiinnostunut naapurikuntiensa maankäytöstä ja onnistunut piirtämään kaavoja, jotka ovat sitten toteutuneet tai toteutumassa.
Sodanjälkeinen väestöbuumi pakotti Helsingin ”suureen alueliitokseen”. Vuoden 1946 alussa Helsingin kaupunkiin liitettiin Huopalahden, Oulunkylän ja Kulosaaren maalaiskunnat, Haagan kauppala sekä Lauttasaaren, Munkkiniemen, Pakinkylän eli Pakilan ja Degerön (Laajasalo) taajaväkiset yhdyskunnat. Viikki, Vartiokylä, Malmi, Tapanila, Pukinmäki ja Puistola olivat osa alueliitosta. Liitoksen seurauksena Helsinki sai 51 000 uutta asukasta ja kaupungin alue viisinkertaistui.
Vuonna 1967 tein jutun: ” Helsinki, Itämeren tytär.”
Kirjoitin vuonna 1967 Rakennustekniikka-lehteen artikkelin Helsinki, Itämeren tytär. Siihen aikaan suunnitteluideologiat etsivät kansainvälisyyttä. Tahdottiin oppia ja ymmärtää. Nähtiin ajan haasteet. Uusi tuntematon oli edessä. Eurooppalainen liikennesuunnittelu oli etsikkoaikansa alussa. Lähihistoriassa oli suuria ajatuksia ja suuria ajattelijoita. Keitä olivat ideologian isät tai äidit?
Tarkastelen nyt artikkelia ikään kuin peruutuspeilinä. Ollaan jo kaukana menossa, mutta vilkuillaan taakse. Artikkelissa viitataan Howardiin, Corbusieriin, Jane Jacobsiin ja Heikki von Hertzeniin. Viittauksia on vielä Wrightiin, Fulleriin ja Webberiin. Bauhausin opetusta ei myöskään unohdettu. Tietysti Louis Kahn ja kaupunkitilaa muokkaavat pysäköintisiilot kiihdyttivät ajatuksen kulkua. Marshall MacLuhan oli julkaissut kirjansa The Medium is the Massage: An Inventory of Effects (1967). Christopher Alexanderin Kaupunki ei ole puu, (Alexander 1966, ”A City is Not a Tree”), opetti meitä katekismuksen tavoin. Edmund Baconin julkaisema Design of Cities, (1967 Thames & Hudson) ravitsi liikennesuunnittelijan mielikuvitusta suurenmoisella tavalla. Ja tähtenä taivaalla pääosin Colin Buchananin taiteilema Traffic in Towns (1963, UK Department of Transport). Buckminster Fuller saapui Suomeen luennoimaan. Ajatuksemme harhailivat hänen geodeettisessa kuvussaan.
Jotenkin tuo 60-luvun tavoitekuva vaikuttaa tältä päivältä.
Ja miten on nyt? Viisikymmentä vuotta jatkunutta suuntaa yritetään kääntää. Etsitään jälleen sisäisen tiivistymisen mahdollisuutta. Maailma on myös uudessa muutoksessa: ilmaston muutos, asuntokuntakoon dramaattinen pieneneminen – Helsingissä puolet asuntokunnista on yhden ihmisen ”perheitä”, energian käyttö, ikääntyminen, monikulttuuristuminen, kantaväestön väistämätön väheneminen pitkällä tähtäyksellä – itse asiassa neljässä sadassa vuodessa kokonaan nollaan! Toisaalta usko metropolistumiseen. Seudun väkiluvun uskotaan kasvavan kahteen miljoonaan. Trendi uskoo 1.7 miljoonaan. Mihin uskoo NIMBY?
Ajan kuvaa ja ammattikuntien välistä juopaa kuvaa peruutuspeilissä näkyvä vaatimus työnjaosta ja koulutuksesta: ”Keskustatoimintojen sijoittumista suunnittelevien arkkitehtien ja insinöörien on vihdoinkin tunnustettava koulutuksen puutteensa kaupunkitaloudellisissa kysymyksissä ja luovuttava epärealistisesta, ideapohjaisesta ia huutokauppaluonteisesta mallinmuodostuksesta. Järkevää olisi käyttää yhteiskunnan ja kaupan järjestöjen varoja kustannustekijöihin pohjautuvien matemaattisten simulointimallien muodostamiseen ja näiden mallien pohjalta – kytkettynä kokonaisvaltaisiin kaupunkitalouden panos-tuotos-malleihin tapahtuvaan suunnittelutyöhön. Arkkitehtien ja rakennusinsinöörien luovutettua kaupunkitaloudelliset ongelmat ekonomeille ja muille koulutetuille taloustieteilijöille heille vapautuu aikaa fyysisen suunnittelun metodiikan kehittämiseen, ideoiden etsintään ja rakentamisen suunnitteluun ja ohjelmointiin siten, että kullekin keskustatoimintojen sijoittumisalueelle luodaan sen taloudellisten kehitysedellytysten sallima rakentamisen struktuuri, liikennejärjestelmä ja ympäristöllinen luonne.”
”Kaupungissa on tulevaisuus”, Risto Jarva ja kumppanit (1967)
Risto Jarva teki vuonna 1967 Pertti Maisalan käsikirjoittaman lyhytfilmin: Kaupungissa on tulevaisuus. Postipankki oli tuotannon tilaaja ja rahoittaja. Filmi hehkutti tulevaisuutta kaupungeissa: ”Virkeät ja eteenpäin pyrkivät ihmiset siirtyvät suurempien mahdollisuuksien luo, kaupunkiin ja yhä suurempiin kaupunkeihin. Eikä tämä rajoitu vain valtakuntien sisälle. Jotta parhain osa väestöstämme ei hakeutuisi muualle, meidän on pystyttävä luomaan Suomeen edes yksi todellinen suurkaupunki, Helsinki. ”
Filmin sanomaa kommentoitiin ammattipiireissä melko kriittisesti, Grand Old Man, Mörri, asemakaavaopin emeritusprofessori lausui: ”Uusi elokuva on saanut nykypäivän yleistyneen protestin luonteen, jota sävyttää innostuneiden nuorten tekijäin käsitys elämästä. Valitettavasti näkemys on jäänyt kovin yksipuoliseksi siinä kohden mitä kaupungin asukkaiden elinympäristöltä olisi vaadittava. Tietenkin kaupungin on pyrittävä tuottamaan tyydytystä eteenpäin ryntäävälle nuorisollekin, mutta myös kaupungin muita asukkaita on koetettava parhaimmin palvella heille sopeutuvalla elinympäristöllä, minkä ohella on muistettava kaupungin tehtävä valtakunnassa ja kansansa elämässä. Näissä suhteissa filmi antoi julistusta, jota ei voi pitää kypsänä, eikä tavoitteeksi ’kelpoitettavana’. Harkinnalta puuttui vakavuus, mitä elämä kuitenkin edellyttää.”
Jarvan hienon filmin ihanteet jäivät tuuleen
Helsingin Asuntokeskuskunta Hakan tiedotussihteeri Jorma Aaltonen ymmärsi yskän toisella lailla. Hän ajatteli Hakan bisneksiä ja kirjoitti komeasti ja yleispätevästikin: ”Tästä filmistä uhoaa sitä urbaania henkeä, joka puuttuu lähiöistämme. Filmin positiivisimmat asiat ovat mielestäni sen kaupunkiystävällisyys, kansainvälisyys ja Helsingin metropoliajatus. Me emme vielä tajua sitä, mikä merkitys Helsingillä on ainoana suurkaupunkinamme. Meidän on muistettava, että Helsinki on vasta pikkukaupunki suurten metropolien rinnalla ja vasta sikiöasteella kehityksessään. En usko, että väljyyttä voidaan kaupungeissa ylläpitää, mutta yksityiselämää voidaan suojata myös tiiviissä elämänympäristössä. Tiivis keskittyminen on kaupungille välttämätön. Toisaalta taas ulkoilualueet, meillä koko Lappi, tulevat tuomaan väljyyttä elämään.”
”Uusimaa 2010” ennusti räjähdysmäistä väestönkasvua (1967)
Uusimaa 2010 on Asuntosäätiön ja Heikki von Hertzenin teettämä raportti Uudenmaan tulevaisuudesta. Kirja julkaistiin vuonna 1967. Teos on tietysti Asuntosäätiön edunvalvontaa, mutta se on paljon muutakin mielenkiintoista. Uudenmaan väestömäärän kehitystä ennakoivat tutkimukset osoittivat väestömäärän tutkimusalueella kasvavan räjähdysmäisesti lähivuosikymmeninä. Niinpä vuoteen 2010 mennessä tutkimusalueella olisi n. 1 754 000 asukasta. Todellinen väestömäärä Uudellamaalla onkin sitten 1,5 miljoonaan asukasta. Väestön sijoitusta arvioitaessa Uusimaa 2010 oletti, että runsaat 300 000 ihmistä joudutaan sijoittamaan ”uusiin tai uudelleenjärjestettyihin yhdyskuntiin”. Yksi niistä eli Porkkala sijaitsi laajalti Asuntosäätiön omistamilla mailla.
Pekka Rytilä julkaisee ”Rytilät”-nimistä kolumnia Kuntatekniikka-lehdessä. Parhaimmin sattui, kun numerossa 2/2010 hän ryhtyi muistelemaan Uusimaa 2010-menneitä. Olihan hänellä ilmeinen syyllisyys itse mukana olleena. Pekka Rytilän, Lassi Iharvaaran ja Matti Taustin lisäksi tekijöinä oli mittava joukko asiantuntijoita. Mukana olivat mm. Eero Suvanto (satamasuunnittelu), Hannu Laitakari (vesienkäytön suunnittelu), Antti Tuura (väestötiede), Jussi Arvola (elinkeinotoiminta) ja Paavo Seppänen (sosiologia). Huippuasiantuntemusta siis oli.
Pekka filosofoi ”Luoja ei suonut eivätkä viskaalit sallineet Heikin (Hertzen) rakentaa lisää kaupunkeja. Itse asiassa tuli vastareaktiona lainmuutos, jolla moinen aloitteellisuus estettiin kuntien kaavoitusmonopolilla. Uudenmaan liitto, silloin seutukaavaliitto, oli erityisen äkeissään. Mutta yhdessä asiassa myös Otto Flodin oli samaa mieltä Hertzenin kanssa. ”Väestö virtaa etelään. Kilpikonnakin lähtee etelään, jos sen laskee maahan”, tiesi Flodin kertoa. Sinne upposi Heikin unelma Porkkalan merikaupungista. Porkkalan viimeinen suuri mahdollisuus meni satamasta päätettäessä. Helsinki tutki Pikkalanlahtea taktikointimielessä ja hankki sieltä jo maitakin. Mutta uusi suursatama ankkuroi Vuosaareen. Visiointikyky ei riittänyt toisten kuntien maille rakentamiseen ennen kuin vasta nyt Leppävaarassa.”
Rytilä lopettaa kolumninsa: ”Parhaiten Uusimaa 2010 onnistui kuntarakenteen hahmottamisessa. Nähtiin selvästi tarve kasvattaa kuntakokoa ja muodostaa vahvempia yksiköitä.” Raaseporin kaupungin hän ilokseen huomaa toteutuneen vieläpä juuri heidän esittämällään nimellä.
Uusimaa 2010 ehdotti metropolimallia
Tutkimuksessa esitetään Uudellemaalle 8 kihlakunnan hallintomallia ja ”metropolitanalueelle” 8 kaupungin mallia. Kihlakunnille keskitettäisiin tärkeimpiä paikallishallinnon tehtäviä kuten opetustoimi, terveydenhuolto, rakennus- ja kaavoitustoimi ja kunnallisverotus. Kihlakuntien muodostamisessa erityistä pohdintaa tuntui aiheuttavan Keravan, Järvenpään ja Tuusulan seutu sekä huomattava osa Nurmijärveä. Metropolitan-alueen väestöpaineen ei arvioitu kohdistuvan näille alueille. Erityisesti Keravan ja Järvenpään arveltiin kehittyvän melkoisen itsenäisesti – verrattuna esimerkiksi Espooseen ja Helsingin maalaiskuntaan. Näin siis ehdotettiin Tuusulan kihlakuntaa, jonka keskuspaikka olisi mitä ilmeisimmin Keravalla.
Helsingin metropolitan-aluetta ehdotettiin omaksi hallinnolliseksi yksiköksi. Siitä käytettiin nimitystä ”metropolitankunta”. Ehdotetun yksikköjaon uskottiin tukevan yhdyskunta- ja kaupunkimuodostusta, edistävän työpaikkaomavaraisuutta, keventävän kunnallisten virastojen rakentamispaineita Helsingin keskustassa ja edesauttavan asukkaiden mahdollisuuksia vaikuttaa asuinympäristönsä kehittämiseen.
Uudenmaan 8 kihlakunnan eli kuntien yhteistoimintaryhmän malli. 8 ”kihlakuntaa” eli kuntien välistä yhteistoimintaryhmää olisivat: Helsinki, 960 000 asukasta; Porvoo, 141 000 asukasta; Loviisa, 33 000 asukasta; Tuusula, 108 000 asukasta; Hyvinkää – Riihimäki, 180 000 asukasta; Porkkala, 172 000 asukasta; Raasepori, 64 000 asukasta ja Lohja-Karkkila, 102 000 asukasta.
Helsingin 8 kaupunkiyksikön malli. Helsingin metropolitan-alueeseen kuuluisivat pääkaupunkiseudun kunnat sekä osia Kirkkonummesta ja Sipoosta. Mallissa esitettiin seuraavaa kaupunkiyksikköjakoa: Helsinki, 370 000 asukasta; Tapiola, 70 000 asukasta; Leppävaara, 60 000 asukasta; Oulunkylä, 100 000 asukasta; Puotila, 105 000 asukasta; Helsinginjoki, 95 000 asukasta; Muurala, 70 000 asukasta ja Espoonlahti, 90 000 asukasta.
Uusimaa 2010 rakennemallissa oli seitsemän kaupunkiyksikköä: Helsinki, Järvenpää-Kerava, Riihimäki-Hyvinkää, Porvoo-Loviisa, Lohja-Karkkila, Porkkala ja Tammisaari-Karjaa. Kihlakuntamallissa kaupunkiyksikköjä oli kahdeksan: Helsinki, Porvoo, Loviisa, Tuusula, Riihimäki-Hyvinkää, Porkkala, Raasepori ja Lohja-Karkkila.
”Kenen Helsinki”, Ville ja Mikke asialla (1970)
Ville Helander ja Mikke Sundman ottivat tiukkaa kantaa kansainväliseen kilpailukykyyn kirjassaan ”Kenen Helsinki, xxxx, 1970. ”Ylipormestari Teuvo Auran uudenvuodenaattona 1969 HBL:ssä esittämä puheenvuoro Helsingin kehityksen perusteiksi saa tekijät äitymään. Erityisen ärsyttävä oli hänen vaatimuksensa kehittää Helsinki metropoliksi – kansainvälisen kilpailukyvyn nimissä: ”Jotta meillä olisi kaupankäynnissä mahdollisuuksia säilyttää asemamme Efta:n, EEC:n ja muiden kauppapoliittisten liittoutumien suhteen, tulee meillä olla suuria kilpailukykyisiä yksikköjä.” Tekijät tyrmäävät suuruuden mittakaavan. He pitävät kansantaloudellista kasvun perustetta virheellisenä. Heidän mukaansa yli 300 000-400 000 asukkaan kaupungeissa väkiluvun kasvun mukana yhteiskunnallisten sijoitusten rajatuottavuus vähenee ja sijoitusta kohti laskettava hyöty vähenee.
Nuoret filosofit Ville ja Mikke Kämpissä TV-haastattelussa vuonna 1970.
Ylipormestarin toinen peruste, kansainvälinen kilpailukyky, nähtiin laajemman kansainvälisen yhteiskuntakeskustelun kannalta. Keskustelun käsitteiksi todettiin: ympäristö – varainkäyttö – tuotanto – tuotannonomistus – kansainvälinen taloudellinen vallankäyttö – sotilaallinen vallankäyttö. Yhteiskunnan tavoitteenasettelun väitettiin säätelevän tuotannon omistusta, joka määrää tuotannon ja sen suuntautumisen ja vaikuttaa puolestaan ympäristötekijöihin. Kunnallisessa mittakaavassa tämän kaiken arveltiin johtavan siihen, että yhdyskuntarakentamisen kysymykset alistetaan taloudellisen vallan vaikutuspiiriin. Liikenne, julkiset tiedotusvälineet, opetus ja vapaa-aika alistetaan ”kansainvälisen kilpailun” vaatimuksille – suuryritysten etujen mukaisesti. Yhdyskuntasuunnittelusta tulee menetelmien kehittämistä yhdyskunnan fyysisen rakenteen sovittamiseksi suuryritysten tuotannon ja rakennemuutosten tarpeisiin.
Suomessa huonoina merkkeinä nähtiin tuotantolaitosten vaellus etelään, tyhjiöalueet pohjoisessa ja idässä sekä ihmisten eristäminen esikaupunkeihin. Työttömyyden sanottiin olevan saman ilmiön toinen muoto. Tapahtumaketjun väitettiin korostavan suomalaisen yhteiskunnan luokkarakennetta, jossa vastapuolina ovat taloudellisen vallan haltijat ja heidän yhteiskunnalliset välineensä – teknokraatit eli suunnittelijat, taloustieteilijät, juristit, insinöörit. Toisella puolella ovat työläiset – palkansaajat. Hieman lisää tuosta kirjasta löydät blogistani:
Uusi Helsinki 2050 Matti Väisäsen visiona (1989)
Helsingissä on yli miljoona asukasta. Heistä on runsaat 10 % siirtolaisia tai heidän jälkeläisiään. Helsingin alue on hieman laajentunut itään ja länteen. Valtion paikallishallinnon tehtävät on kokonaisuudessaan siirretty Helsingille. Tasavallan hallituksessa pääkaupunkiministerinä toimii viran puolesta ylipormestari.
Uudellemaalle on perustettu yhteinen seudullinen satamalaitos. Tallinnaan ja Leningradiin pääsee 1-2 tunnissa. Kansainvälinen lentokenttä on siirretty Hyvinkäälle. Helsinkiläiset asuvat pääosaltaan kerrostaloalueilla. Myös keski-eurooppalais -tyyppisiä pientaloalueita on rakennettu.
”Hallitse ja hajauta”- politiikan ytimenä olisi pääkaupunkiseutua koskeva erityislaki. Soveltamisalueena olisivat Helsingin, Espoon, Vantaan ja Kauniaisten kaupungit sekä osia Sipoosta ja Kirkkonummesta.
Seudullinen maapolitiikka ja maan lunastaminen asutustarkoituksiin olisi ykköskysymys. Seudulle perustettaisiin tonttirahasto. Sen kautta rahoitettaisiin maan hankintaa ja siirrettäisiin yhteiskunnan toimenpiteistä aiheutuvaa arvonnousua seudun liikenne-, kunnallistekniikka- yms. investointien rahoittamiseen. Julkisen hallinnon kehittämisessä kiinnitetään huomiota taloudellisen päätösvallan siirtämiseen aluetasolle. Väisäsen mukaan Ahvenanmaalla harjoitettu budjettikäytäntö sopisi hyvin toteuttamismalliksi pääkaupunkiseudun ja läänien osalta. Väisänen ehdottaa kunnallisen päätöksenteon hajauttamista nykyistä pienempiin yksiköihin. Pääkaupunkiseudulle tulisi perustaa 10-15 kaupunkia, jotka ovat kooltaan 30 000-70 000 asukasta. Seutuhallinnolla, eli ”Uudella Helsingillä”, olisi verotusoikeus. Uusilla peruskunnilla ei olisi verotusoikeutta. Korkeakoulupolitiikka on aina Väisäsen esitysten osana. Hän korostaa pääkaupunkiseudun ulkopuolisten kasvukeskusten merkitystä korkeakoulupolitiikka kehitettäessä. Toisaalta hän on huolestunut Helsingin yliopiston tila- ja resurssikysymyksistä.
Pekka Korpinen haastattelussa juuri valintansa jälkeen (1991)
Korpista haastateltiin vaalituloksen jälkeen hänen ollessaan Moskovassa visiitillä. Korpisen pyydettyyn pikavisioon Helsingin tulevaisuudesta kuului kaupungin asukasluvun nostaminen 700 000 asukkaaseen. Erityisen kiinnostunut hän oli Sörnäisten rannan ja Kalasataman kehittämisestä. Hän sanoi kaupungin kasvuun liittyvän aina kipuja – rikollisuutta ja ruuhkia, mutta toisaalta isompi kaupunki pystyisi tarjoamaan erikoistuneempia palveluja. Hän uskoi yhdentyvään Eurooppaan ja näki Helsingin sen kiinnostavana metropolina.
Hänen mielestään yritysten pääkonttorit tulisi saattaa viihtymään Helsingissä, näin myös yritysten omistus pysyisi paremmin suomalaisten käsissä. Töölönlahden rakentamisessa Korpinen kannatti ”korttelirakentamista”. ”Mikseivät kaikki rakennukset Finlandiatalolta rautatieasemalle voisi olla yhtenäistä korttelia? Miksi kaikkien rakennusten pitäisi kohota yksittäisinä monumentteina?” Korpinen ei ottanut tuolloin kantaa metropolihallintoon. Pekka Kettunen puhui ristiriitaisten tavoitteiden sovittamisesta (2004)
”Suunnittelussa pyritään yleensä sellaisiin tavoitteisiin, joita ei pystytä suunnittelulla aikaansaamaan. Ja elämä on sitä paitsi huomattavasti mielenkiintoisempaa kuin suunnittelu. Sanoisin, että suunnittelu on hajautunut yhteiskunnassa, ollaan monitoimijamallissa. Kunnallinen mahdollisuus ohjata kehitystä on vaikeutunut, vaikka kaavamonopoli kuuluukin kunnalle. Suunnittelun pitkäjännitteisyyden ja kvartaalikapitalismin lyhytjännitteisyyden yhteensovittaminen luo myös jännitteitä. Suuri toimijoiden määrä näyttää tuottavan ristiriitoja. Suunnitteluprosessi onkin leimautunut ristiriitaisten tavoitteiden sovitteluksi. Kaiken lisäksi yhteiskunnan arvomaailma heijastuu rakennettuun ympäristöön.
Täällä tuli vastaan hyvä ystäväni Osmo Soininvaara. Hän kirjoitti jossain kolumnissaan, että mukavat kaupungit menestyvät. Ympäristön laadusta, kaupunkisuunnittelusta ja arkkitehtuurista onkin tullut kilpailutekijä. Maailmantaloudessa sivistynyt pääoma – yhtiöt, jotka tarvitsevat hyvin koulutettua väkeä – arvostavat kaupunkeja, jotka ovat turvallisia ja mukavia – kaupunkeja, joissa perheillä on hyvä asua.
Suuret metropolit ovat menettäneet toimijoita pienille ja keskisuurille yliopistokaupungeille. Pekka Korpiselle totean, etten lue Helsinkiä globaalissa mittakaavassa suurkaupungiksi.”
Suunnittelu on riitelyn kenttä. Suunnittelun pyhyys ja arjen elämä eivät tunne toisiaan.
Suunnittelijan vuorovaikutustaidot ovat kuluneet. Kaupunkisuunnittelun tekijät ovat pirstoutuneet. Ammattikunnat ovat hajaantuneet. Ei ole selvää kenellä on vastuu. Pääkaupunkiseudulla näyttää olevan paljon kuntia, jotka eivät näytä ymmärtävän sitä, että heidän menestyksensä perustuu Helsingin naapuruuteen. Toivottavasti yhteinen hyvä löytyy. Itse olen leikillisesti sanonut, että olisi parempi jos Helsingin johto suunnittelisi Espoota ja Espoon johto Helsinkiä. Näin löytyisi yhteinen näkemys.”
GHV ja Metropoliseura (2007)
Helsingin kaupunkiseutu järjesti Pekka Korpisen johdolla kansainvälisen suunnittelukilpailun Suur-Helsingin kehittämiseksi. Kilpailu pidettiin ja voittajaksi selviytyi minun isäntäfirmani vaikka ifse jäin kyllä oman ehdotukseni kanssa keskiluokkaan. Helsingin Metropoliseura otti kantaa tuohon kilpailuun ja metropolikehitykseen vuonna 2007 julkaisemallaan lausunnolla. Siitäpä otteita seuraavassa.
Näin Metropoliseura:
”Ensi silmäyksellä Greater Helsinki Vision kilpailun palkituissa ehdotuksissa uusia avauksia oli melko vähän. Vertaamalla esimerkiksi kilpailuasiakirjoihin sisältyvää ”tehtävänantoa” ja ykköspalkinnon saanutta ratkaisua, tuntuu, ettei tavoitteena ollutta tämän vuosituhannen ”pro helsinki”-suunnitelmaa löydetty. Näitä kuvia katsellessa voi kukin miettiä kannattiko näiden kuvien välillä käytyyn kilpailuun käyttää suunnittelijoiden ja virkamiesten aikaa reilu vuosi ja siinä sivussa noin puoli miljoonaa euroa palkintoihin!
Tarkemmin katsottuna lukuisissa ehdotuksissa oli kuitenkin esitetty kasvun kääntämistä nykyisen rakenteen sisään ja lomaan varsin innovatiivisin oivalluksin, mutta juuri tuo kaikkein luonnollisin rakentamisen kehityssuunta on voimakkaasti neitseellisille alueille ja suuriin rakentamisvolyymeihin suuntautuneelle kaavoitus- ja rakennustuotantotoiminnalle se kaikkein vaikein, eikä siihen GHV:n jatkotyössäkään kyetty tarttumaan, vaan suunnittelu etenee uusien suurien aluevaltausten löytymisen toivossa.
Voittaneen ”Emeraldin” perusplanssi noudattaa vakiintuneita rakenteita muutoin, paitsi laajan mereen rakentamisen suhteen.
Mielenkiintoista näissä kaikissa viimeaikaisissa kuntajärjestelyesityksissä on ollut, että välttämättömyyden perusteena on ollut nykymuotoisen kaavoituksen ja tuotantorakenteiden säilyttäminen. Niiden, jotka itse asiassa ovat juuri ne, jotka ovat epäonnistuneet tehtävässään tuottaa tyydyttävää kaupunkirakennetta, niin ekologisesti kuin sosiaalisestikin eheyttävämpään suuntaan. Kaupunkisuunnittelun kesto-ongelmaksi on nostettu seudullisen liikenteen, erityisesti joukkoliikenteen, suunnittelu sekä tonttipula. Kun tarkastelee esimerkiksi Helsingin seudun toteutunutta kaupunkirakennetta, näille väitteille ei löydä perusteita, vaan kysymyksessä on pikemminkin jonkinlainen tilantuotannon systeeminen virhetila, kuin varsinaisista fyysisistä rajoitteista johtuva ylitsepääsemätön suunnitteluongelma. Onkin yllättävää, ettei tämän päivän vallitsevan yhdyskuntarakenteen ongelmia ratkomaan pyrkivissä suunnitelmissa ja kuntien hallintorakenteiden uudistusesityksissä ole nostettu esiin yhtään uutta ajatusta siitä, miten mahdollisilla kuntaliitoksilla tai ylenpalttisilla hallintotasojen lisäyksillä varsinaisesti parannettaisiin tätä vallitsevaa mittakaavansa kadottanutta visiottomuuden tilaamme.
Asiat liian vaikeita VAIN asiantuntijavoimin hoidettaviksi
Rolf Paqvalin, Keravan kaupunginjohtaja 1985-2010, aktiivisesti GHV-kilpailun tuomaristossa mukana olleena, toteaa esitelmässään 8.9.2009: ”Jatkotyö on ollut mielenkiintoista ammattilaisille ja luo hyvää pohjaa jatkotyölle. Mutta yhteistä näkemystä yhdyskuntarakenteesta ei ole syntynyt, koska:
■ Asiat ovat vaikeita ja liian suuria vain asiantuntijavoimin ratkaistaviksi.
■ Kasvun taituttua lamaksi asiaa ei koeta niin tärkeäksi ja kiireelliseksi.
■ Poliittisen ja virkamiesjohdon aika menee laman hoitoon.
■ On löytynyt kanavia, joihin ratkaisut voidaan siirtää.”
Punkt, slut ja stopp! Puuttuiko jotain? Johtajuutta!
”Missä kaikki johtajat piileksivät?” (2010)
Jussi-Pekka Alanen, entinen Helsingin apulaiskaupunginjohtaja ja kuntaliiton toimitusjohtaja tarttuu metropolikysymykseen HS:n vieraskynässä 3. heinäkuuta 2010. Hän aloittaa toteamalla neljä vuosikymmentä sitten pakkoliitosten pelossa luodun YTV:n tulleen tiensä päähän. Hän sanoo pysyvän epäluulon estäneen yhteistyötä: ”Helsingin seudun voimavarojen kokoaminen on yhä musta aukko.” Helsinki ja Vantaa tutkivat yhdistymistä, Espoo tekee kansainvälisen kilpailukyvyn tutkimusta, 14 kuntaa etsivät seutuhallinnon perusteita, hallintomalleja tutkitaan ministeriössä. Alanen sanoo toiminnan tapahtuvan ristiaallokossa. Väliraportit sisältävät hänen mukaansa paljon yleistietoa, mutta analyysi puuttuu. Hän ihmettelee miten jäsentymättömästä aineistosta voisi syntyä poliittinen tahto: ”Yhdessä tekemisen perinne ja kulttuuri puuttuvat”.
Metropoliuudistus tarvitsee Alasen mukaan vahvaa poliittista tahtoa ja johtoa. Hän kysyy: ”Missä kaikki johtajat piileksivät?” Alanen vaatii yhteistä päätöksentekojärjestelmää, kiinteitä rajoja ja selkeää lakisääteistä pohjaa. Hänen mukaansa metropolin tehtävät edellyttävät vaaleilla valittua valtuustoa ja verotusoikeutta. Hänen mukaansa metropolialue voidaan rajata, mutta sen ydintä ei voi pilkkoa: ”Maakunta- ja seutuhallinto eivät ole metropolin synonyymejä.”
Kepu oli tuolloin hallituspuolue. Saattaapa pian olla jälleen. Silti on mielenkiintoista lukea mitä Pekkarinen silloin lupasi. Ministeri Mauri Pekkarinen vastasi 20.4.2010 seudun yrittäjien kilpailukykyraportin synnyttämään Sanna Perkiön eduskuntakyselyyn mm. näin:
”Pääministeri Matti VanhasenII hallituksen ohjelmassa Helsingin metropolialueen erityisasemaan koko maan kehittämisen kannalta on kiinnitetty erityistä huomiota. Työ- ja elinkeinoministeriön johdolla on valmisteltu valtion ja Helsingin seudun kuntien välinen metropolialueen kilpailukyvyn vahvistamiseen tähtäävä aiesopimus, joka on allekirjoitettu keväällä 2010. Aiesopimuksen tavoitteena on vahvistaa Helsingin seudun kansainvälistä kilpailukykyä koko maan kansantalouden suotuisan kehittämisen ja hyvinvoinnin varmistamiseksi. Tällä hallituskaudella valtion puolelta rahoituksen suhteen merkittävimmät hankkeet seudun kilpailukyvyn vahvistamiseksi liittyvät Aalto-yliopiston perustamiseen sekä suuriin liikenneinvestointeihin, joista on sovittu erikseen.
Aiesopimuksessa valtio (TEM, OPM, LVM, YM ja UM), Helsingin seudun kunnat (pääkaupunkiseutu, Kuuma-kunnat, Neloset) ja Uudenmaan liitto lupautuivat kehittämään metropolialueen kilpailukykyä pehmeällä puolella. Kova puoli eli politiikka ja hallintouudistus ei tule esiin.
Liikennemiestä tietysti huvittaa myönteisesti, että kampuksien väliset joukkoliikenneyhteydet on mainittu edellisen hallituksen aiesopimuksen listassa ensimmäisenä kehityskohteena. Tulevatko takaisin seuraavassa? Mutta sanottakoon nyt, ettei tämä metropolihallinto mitään liikennettä ja maankäyttöä ole – kyllä se on paljoa muuta!
Paluu pelikentälle tapahtuu kunhan pääsen pois pihalta.
