Palkittu Uuden-Seelannin Route 52-projekti näyttää mallia maailmalle miten insinööritiede, alkuperäiskansojen sukupolvien aikainen tieto ja aito yhteisön kuuleminen tuottavat yhteistyössä hyviä ratkaisuja. Vaikka projektin ominaispiirteet poikkeavat suomalaisista olosuhteista, voi projektin periaatteita tuloksineen soveltaa hyvin Suomessa.
Syrjäisen maaseudun tiehanke, Tararua Alliance Route 52 on noussut kansainväliseksi esikuvaksi yhteistyön merkityksestä. Hanke voitti myös IFME Awards hopeapalkinnon rakennusprojektien-sarjassa, joiden palkinnot jaettiin IFME konferenssissa Helsingissä kesäkuussa. Uuden-Seelannin infrastruktuurialan kattojärjestö Äpōpōn toimitusjohtaja Murray Pugh avasi projektin oppeja osanottajille. Esityksen ydin oli selvä: parhaat ja ilmastonkestävimmät suunnittelutulokset saavutetaan silloin, kun työtä tehdään yhdessä maan ja ihmisten kanssa – ei heitä vastaan.
Haasteena hauras maaperä ja raskaat kuormat
Uusi-Seelanti on maantieteellisesti suuri, mutta harvaan asuttu saarivaltio, jonka infrastruktuuriverkostoja koettelevat niin rajallinen rahoituspohja kuin rajut sääilmiöt. Tararuan piirikunnassa sijaitseva Route 52 on alueen asukkaille kriittinen elinehto. Yli sata vuotta sitten hevoskärryille rakennettu tie yhdistää syrjäiset maaseutu- ja rannikkoyhteisöt kouluihin, terveydenhuoltoon ja työpaikkoihin.
Tie kulkee jyrkän ja erittäin epävakaan maaston läpi. Alueen metsätalouden kasvu toi tielle raskaat tukkirekat, joita varten väylää ei oltu koskaan suunniteltu. Ennen projektia rankkasateet ja maanvyörymät saattoivat eristää kylät muusta maailmasta viikoiksi. Tilanne oli niin vaikea, että lapset pelkäsivät koulubussissa kapeita ja sortumisvaarassa olevia mutkia.
Vuonna 2020 hanke sai hallitukselta 16,6 miljoonan dollarin (noin 10 miljoonan euron) poikkeuksellisen rahoituksen. Pienelle piirikunnalle summa oli valtava, ja ehdot olivat tiukat: hankkeen oli parannettava tien fyysistä ilmastonkestävyyttä sekä edistettävä alueen sosioekonomista elpymistä pandemian jälkeen.
Maorien periaatteet suunnittelun keskiössä
Tunnustuksen Murray Pughille luovutti Ville Alatyppö
Suurin harppaus eteenpäin otettiin, kun suunnittelutiimi hylkäsi pelkät etänä annetut tekniset konsulttien neuvot ja jalkautui tiiviiseen yhteistyöhön paikallisen maoriväestön sekä laajemman yhteisön kanssa. Projektissa hyödynnettiin maorien sukupolvien aikana kerryttämää havaintotietoa alueen maaperästä, geologiasta ja veden käyttäytymisestä.
Työtä ohjasi kaksi maorikulttuurin ydinkäsitettä:
- Manaakitanga: Ihmisten ja heistä huolehtimisen asettaminen aina etusijalle.
- Kaitiakitanga: Suojelijana toimiminen, joka velvoittaa kunnioittamaan ja varjelemaan ympäristöä.
Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että insinöörit oppivat paikallisilta, missä kohdin maanalaiset lähteet sijaitsivat ja miten vesi käyttäytyi maastossa. Sen sijaan, että luontoa olisi yritetty pakottaa standardiratkaisuihin, tie suunniteltiin joustamaan luonnon muotojen mukaan.
Joillakin alueilla maata kaivettiin jopa 15 metrin syvyyteen epävakaan aineksen poistamiseksi, ajorataa siirrettiin kuusi kilometriä vakaammalle pohjalle ja vaarallisia mutkia levennettiin reilusti.
– Paikallinen näkemys auttoi muokkaamaan suunnittelua tavalla, johon pelkkä etäinen tekninen neuvonta ei olisi pystynyt, Murray Pugh painottaa.
Luottamuksen palauttaminen aidolla kohtaamisella
Route 52:n varrella asuville ihmisille oli luvattu parannuksia vuosikymmenten ajan. Yhteisö oli pettynyt ja piti uuttakin hanketta vain yhtenä katteettomana lupauksena. Luottamuksen palauttamiseksi Tararua Alliance otti käyttöön poikkeuksellisen avoimen ja varhaisen osallistamisen mallin.
Insinöörit ja rakentajat menivät suoraan Weberin pikkukaupunkiin kuuntelemaan asukkaiden todellisia huolia. Paikallisia asukkaita tuotiin säännöllisesti työmaalle katsomaan edistymistä omin silmin. Kun ihmiset näkivät, että heidän palautteensa muutti tien turvallisuusratkaisuja ja linjauksia, epäluottamus suli.
Projektissa sovellettiin myös ohjelmistokehityksestä tuttua ketterää mallia. Tie kunnostettiin pätkä kerrallaan, ja jokaisesta osuudesta saadut opit siirrettiin heti seuraavan osuuden suunnitteluun.
Äärimmäinen testi: Sykloni Gabrielle
Uusien rakenneratkaisujen toimivuus ei jäänyt pelkäksi teoriaksi. Rakennustöiden aikana ja sen jälkeen alueelle on iskenyt kymmenen myrskyä ja kolme syklonia. Niistä rajuin oli Sykloni Gabrielle alkuvuodesta 2023, jota on kuvailtu kuluvan vuosisadan tuhoisimmaksi sääilmiöksi Uudessa-Seelannissa.
Samaan aikaan kun naapurialueiden tieverkostot katkesivat ja kärsivät massiivisia tuhoja, Route 52 pysyi auki. Ensimmäisen vaiheen tehokkaat, paikallistiedon varassa rakennetut viemäröinti- ja kuivatustyöt pelastivat tien suursortumilta. Hanke osoitti, että ilmastonmuutoksen tuomiin riskeihin voidaan varautua ennakolta – kyse ei tarvitse olla pelkästä katastrofien jälkeisestä korjailusta.
Paikallinen perintö ja taloudellinen elvytys
Route 52 ei parantanut ainoastaan liikenneturvallisuutta, vaan se jätti alueelle pysyvän sosiaalisen perinnön. Hankkeessa luotiin työtä 230 ihmiselle, joista peräti 91 prosenttia oli paikallisia asukkaita.
Tämä virkisti alueen taloutta vaikean pandemian jälkeen ja jätti yhteisöön vankan tietotaidon. Alueen omat työntekijät ja aliurakoitsijat oppivat vaativia infranhoidon menetelmiä, joiden avulla he pystyvät ylläpitämään ja kehittämään maaseututeitä itsenäisesti myös tulevaisuudessa. Lisäksi asukkaiden arki helpottui pysyvästi, kun matka-aika rannikolta lähimpään kaupunkiin ja palveluihin lyheni 15 minuutilla.
Tararuan piirikunnan pormestari kiteyttääkin hankkeen merkityksen painokkaasti: kyseessä ei ole mikään hätäisesti kyhätty pintakorjaus. Tie on suunniteltu ja rakennettu kestämään tulevaisuuden haasteet. Se on oppitunti siitä, että kun investoidaan paikallisiin ihmissuhteisiin ja suunnitellaan maata kunnioittaen, saavutetaan ratkaisuja, jotka kestävät niin aikaa kuin historian rajuimpia myrskyjä.
