Olen lukenut viimeaikoina kahta kirjaa Olavi Paavolaisesta. Toinen on Matti Kurjensaaren ”Loistava Olavi Paavolainen”, Tammi, 1975; ja toinen on Panu Rajalan ”Tulisoihtu pimeään”, WSOY, 2014. Kolmantena kirjana olen sitten lukenut itsensä Paavolaisen kiisteltyä kirjaa ”Synkkä yksinpuhelu”, WSOY, 1945. Parhaaksi onneksi, ja kaiken lisäksi, tipahti postilaatikosta myös Erkki Tuomiojan ”Kirjavinkkejä”, joka-jouluinen odotettu kirjanen, nyt varustettuna Rajalan tulisoihdun arvioinnilla. Tai siinä nyt pääkohdaksi nousi kysymys isoäiti Hella Wuolijoen väitetystä nuoruudensuhteesta itseensä Olavi Paavolaiseen. Hella Wuolijoki oli 17 vuotta Paavolaista vanhempi, niinpä sitten varsinainen nuori tuossa suhteessa taisi olla Paavolainen itse. Vaikka tunnettua on, ettei hän kaihtanut itseään huomattavasti vanhempia naisia.
Ja sitten vihonviimeiseksi lisäksi tutkittavaan aineistoon on tunkeutumassa Ville Laamasen Turun yliopistossa väittelemä tutkimus: ”Suuri levottomuus – Olavi Paavolaisen kulttuurinen katse ja matkat 1936-1939”. Täysin katselematta on jäänyt Olavin serkun, professori Jaakko Paavolaisen, elämäkertateos serkustaan Olavi Paavolaisesta. Se on ilmeinen virhe, sillä eräissä arvosteluissa tuo vuonna 1991 julkaistu teos saa suitsutusta. Klikkaa vaikka tuohon, niin voit lukea Jukka Kemppisen arvostelun teoksesta: ”Olavi Paavolainen – keulakuva”, Tammi, 1991. http://www.hs.fi/kulttuuri/a1353053181334.
  

Otsikko takinkäännöstä jää toisarvoiseksi kun lukee Olavi Paavolaista, häntä itseään mieluiten.
Molemmissa kirjoissa kaikki on ihanaa ja loistavaa kunnes tullaan ”synkkään yksinpuheluun”. Paavolaisen yksinpuhelussa on aluksi hieno jakso hänen saapumisestaan kolmen kuukauden ”viralliselta” Neuvostoliiton toisenlaiseen maailmaan – Turkkiin. Viralliselta siksi, että hän oli matkansa ajan tiukassa kontrollissa. Varsinaisesti kirja on sotapäiväkirja jatkosodan ajoilta. Tiedustelun ja sensuurin palveluksessa ollut luutnantti ei voinut palveluksessa puhua ohi suunsa, mutta omaan päiväkirjaansa hän kykeni kirjaamaan laidasta toiseen ailahtelevaa mielen laatuaan. Yleensä hän pyrki olemaan voittajan puolella. Kun Suur-Suomi valloitettiin, hän oli suursuomalainen henkeen ja vereen. Kun sitten Stalingradin jälkeen Saksan lopullinen voitto alkoi tuntua epätodennäköiseltä, hänen mielen maailmansa ryhtyi sopeutumaan uuteen todellisuuteen. Siis jo puolitoista vuotta ennen kuin virallinen Suomi tällaisia epäilyksiä salli. Kirja on kiehtova ja ihana luettavaksi, mutta se kertoo asioista joista ihanuus oli kaukana.. Sodasta kertomisen taikomista ihanaksi voisi pitää melkoisena temppuna. Sellaiseen temppuun ei edes suuri illusionisti Olavi Paavolainen ole kyennyt, saatikka sitten hänestä kertoneet elämänkerturit. Joku väitti muuten Kurjensaarenkin kirjoittaneen enemmän omasta loistostaan kuin Paavolaisen loistosta.
Saksan luhistuminen keskiössä
Luen lukemistani ”Synkkää yksinpuhelua”. Edellisestä lukukerrasta on nyt viisi vuotta. Silloin luin kirjaa sairaalan kirjastosta otettuna, runsaasti lehteiltynä version. Tähän sairaalassa lukemiseen liittyi hauska episodi. Minulla oli vierustoverinani vanha suomenruotsalainen herrasmies. Hän oli hyvin hiljaa vuoteessaan. Hän ei ollut sairaalassa tapaturman seurauksena, niin kuin meistä muista suurin osa. Niin,  olinhan minä siellä moottoripyöräkolarin seurauksena, kun auto oli vetänyt u-käännöksen edessäni; eräs huonetoverini oli pudonnut Norjassa satoja metrejä vuorenrinnettä kiipeilyköyden virheellisen kiinnityksen vuoksi; eräs oli Kontulan poika, joka lähti hakemaan lisälastia fillarilla ja sattui ajamaan portaita pitkin ja siinä kaatumaan; eräs taas oli yliopistoprofessori, joka valmistujaiskaronkan jälkitilassa oli pudonnut Unioninkadulla telemonttuun ja vihonviimeiseksi, eräs, joka oli ajanut moottoripyöräkilpailuissa radalta. Niin tämä hiljainen herra oli nimeltään Enckell. Paavolainen sanoo kirjassaan ilahtuneensa kun HBL:n Enckell tuli hänen asemapaikkaansa. Kuka on naapurini Enckell? Onko hän sukua Paavolaisen mainitsemalle tyypille? No, siinähän se onkin se pikku episodi: tuo hiljainen naapurini oli hänen poikansa. Toinen poika on meidän rakennusinsinöörien hyvin tuntema Patrick Enckell. Tiesittekö Olof Enckellin? Enckell kirjoitti TK- urallaan liian saksalaisystävällisesti. Tästä hän sai Synkässä yksinpuhelussa pienen näpäytyksen ystävältään Olavi Paavolaiselta. Sittemmin sodan jälkeen hänestä tuli Helsingin yliopiston ruotsinkielisen kirjallisuuden professori. Paavolaisen kirjan mukaan suomenruotsalaiset T.K.- miehet olivat muuten huomattavasti joustavampia sopeutumaan uuteen tulevaisuuteen kuin supisuomalaiset kollegansa. Heidän kanssaan pystyi sentään keskustelemaan sellaisesta mahdottomuudesta kuin Saksan mahdollinen luhistuminen.
Paavolainen ei halunnut olla ”koiraslotta”
Enckell nyt oli tässä sivupersoona. Oikeastaan innostuin näiden kirjojen lukemiseen ja Paavolaisen persoonan ihmettelyyn kun blogissani olin siteerannut Olavi Paavolaisen Suomen Kuvalehteen kirjoittamaa juttua heti jatkosodan alkupäiviltä. Tässä linkki: http://penttimurole.blogspot.fi/2014/09/sota-miten-nopeasti-kaikki-kay.html. Tarina oli mahtava ja korskea alkukirjoitus sodan kauneudelle. Se oli myös alkusanat Suomen heimokansojen alkavalle vapautukselle. Kirjoitus oli ilmeisesti Olavi Paavolaisen debyytti rintamakirjeenvaihtajana. Suomen Kuvalehti otsikoi hänet nimenomaan rintamakirjeenvaihtajana. Oikeastaan hän työskenteli päämajan tiedotuskeskuksessa ”Lokissa”. Tämä oli hänelle myös jonkinlainen trauma: turvassa päämajan hoivissa ja hyvillä lounailla Mikkelin Kalevassa, kun oikeat soturit ja oikeat rintamakirjeenvaihtajat olivat etulinjan korsuissa ja juoksuhaudoissa. Hän ei missään tapauksessa halunnut samaistua päämajan ”koiraslottiin”. Mikkelin Kaleva oli muuten sama paikka missä Marski joi piripintaisensa ja poltti lempisikarinsa. Paavolaisella ei kuitenkaan tainnut olla Marskiin varsinaista keskusteluyhteyttä. Kurjensaari kirjoittaa hänen ja Paavolaisen istuneen kerran Mikkelin Kirkkopuistossa kas-kas -pojilla saappaita plankkauttamassa ja yht’äkkiä he näkivät Marskin astelevan pitkin Maaherrankatua. TK-kaverukset ryntäsivät kadun reunaan ja pönöttäen, asennossa seisten, kiiltävin upseerisaappain, tekivät sotamarsalkalle kunniaa. Tästä temppuilusta ei Mannerheim ilmeestä päätellen pitänyt. Se masensi luutnanttien mielen.
T.K.-rintamakirjeenvaihtajalta…
Mutta palataan jatkosodan alkuun. Mitä Paavolainen siis kirjoitti? Jatkosota oli juuri alkanut. Lehti julkaistiin 2. elokuuta 1941. Jatkosota alkoi 26.6.1941. Lehden ilmestyessä sotaa oli käyty yksi kuukausi.
Olavi Paavolainen: ”Korpisotaa, kun tuliesirippu nousee”, T.K. – rintamakirjeenvaihtajalta:
”Täällä käydään ikisuomalaista korpisotaa. Sisukasta, häikäilemätöntä, nerokasta, vaarallista sokkoleikkiä… Täällä tapasivat korskeat venäläiset divisioonat talvisodassa aavojen arojen poikien kauhun – ”valkoisen kuoleman”, pakkasen ja hiihtopartiot. Täällä syntyi suomalaisen sotilaan maailmanmaine. Täällä on tämän kansan sotataidon klassillinen maasto…
Seitsemännen päivän aamuna olemme odotukseen kyllästyneinä lähteneet käymään viitisenkymmentä kilometriä rajalta sijaitsevassa keskuspaikassamme. Kello kaksi sivuuttaa meidät kylän raitilla pölyinen auto, josta kiireesti hyppää alas tuttu luutnantti. Viivyttelemättä matkaan! – nyt alkaa leikki. Hyökkäys rajan yli alkaa kolmen tunnin kuluttua.”
  


Voiko takkinsa kääntää?
Nyt kun olen lukenut noita kahta kirjaa, Matti Kurjensaaren ja Panu Rajalan, olen väkisinkin ajautunut pohtimaan ihmisen oikeutta muuttua, kehittyä, taantua, kääntää takkia. Ammattielämässä insinöörikin joutuu muuttamaan mielipiteitään, oppimaan uutta, viisastumaan ja joskus pakkotyhmentymään. Vieläpä uusien normien säätelemänä tai jopa aatteiden vaatimuksesta tai vieläpä poliitikkojen ohjauksessa joutuu pakosta toimimaan toisin kun luulee oikeaksi tietävänsä. Yritän asettua Olavi Paavolaisen housuihin. Se on kyllä hieman rohkeaa, sillä nuo housut olivat herkässä, ainakin mitä naisiin tulee. Jos kuitenkin rohkenen, niin pitäisin erinomaisen rohkeana temppuna tuota takinkäännöstä, minkä hän ilmiselvästi teki, oltuaan kansallissosialismin ”estetiikan” ja Karjalan/Aunuksen luonnonhurman pauloihinsa kietoma ja sitten ryhtyi arvioimaan asioita uudelleen. Oikeastaan näen silmissäni kuinka hän Porvoossa WSOY:n kirjapainossa tekee kuumeisen kiireellä korjauksia tekstiinsä. Hän varmaan epäili joutuvansa Leinon kommunistisen sensuurin kynsiin ja vielä mahdollisesti lähitulevaisuudessa odottavan kirjojen polttorovion äärelle. Se olisi kirjallisen uran ”virallinen” loppu ja historian uudelleen kirjoitus hänen osaltaan – tikulla kaivettuna.  Ilmiselvästi hän uskoi Neuvostoliiton voitoista hurmioituneen sotakoneen hakevan korvausta ja mielestään ansaittua palkkiota voitettujen maiden alistamisesta ja bolsevismin aatteen pakkolevittämisestä. Näin oli ihaillun Saksankin ajateltu tekevän elintilan tarpeessa, rotuopeillaan höystettynä, juuri paria vuotta aikaisemmin. Senhän kaikki liittolaiset hyväksyivät ja luonnollisena pitivät – Suomi mukaan luettuna.
  

Kolmannen valtakunnan vieraana ilmestyi vuonna 1936, Karjala – muistojen maa vuonna 1940, Rakas entinen Karjala vuonna 1942, Synkkä yksinpuhelu vuonna 1946. Kirja Neuvostoliitosta jäi kirjoittamatta kun sota alkoi. Paavolainen rakasti estetismiä. Sitä tarjosivat Goebbels ja Speer. Hän rakasti myös Aunuksen menneisyyttä, mutta ei valloitetun Aunuksen tilaa, päiväkirja oli pieneltä osin pakoa uuteen tulevaisuuteen.
Kurjensaari kirjoittaa ystävästään, Rajala lainaa Kurjensaarta, Laamanen tutkii
Matti Kurjensaari oli Olavi Paavolaisen tulenkantajakaveri ja kaiken lisäksi kämppäkaveri ja sotakaveri. Hän kirjoittaa kaveristaan kiehtovan kaverillisesti. Ei kaiva tikulla takinkäännön ”epärehellisyyttä”. Ei kuitenkaan sitä peittelekään. Tuntee ”pappenheimilaisensa”. Panu Rajala on hänkin positiivinen. Kunnioittaa maestroa. Tuo kuitenkin enemmän esiin sodanjälkeistä pilkkakirjoittelua, vaikkakin useimmiten toistelee Kurjensaaren aikalaiskuvausta. On muuten yllättävää miten paljon Rajala käyttää lainauksia Kurjensaarelta – sitä erikseen mainitsematta.
Ville Laamanen, väittelijä, kiinnostaa. (”Suuri levottomuus – Olavi Paavolaisen kulttuurinen katse ja matkat 1936-1939”). Hänen väitöskirjaansa ei löydy netistä. Pitäisi ostaa. Se ei ole kivaa. Yllensä väitöskirjat löytyvät vapaasti luettavina. Luen siis vain sen mitä näkyy. Esimerkiksi näin: ”Saksassa rotuopit ja mytologiat olivat karanneet järjettömyyksiin, Neuvostoliitossa järkeä oli liikaakin. “Ei eletä – teorisoidaan,” (onko tämä uuskieltä, tuntuu oudolta, minä kyllä sanoisin teoretisoidaan). Paavolainen tuskaili. Siellä kulttuurille oli rakennettu palatseja, mutta se oli pakotettu Prokrusteen vuoteeseen, stalinismin jäykkään kehykseen.” Muistitteko, että Prokusteen vuoteessa nukkuja joko amputoitiin tai venytettiin vuoteeseen sopivaksi. Sen teki Poseidonin poika Prokustes. Hän sitten joutui itse Theseuksen toimesta sänkyynsä sovitetuksi. Näin onneksi useimmiten käy sovittajille, he eivät ole sovittelijoita, ja rangaistus seuraa. Pian näemme!
Muuten jatkosodan päättymiseen liittyvistä asioista voit kuunnella Antero Kallion tarinointia. Hän oli ennen Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alkaessa Maaselän kannaksella ”Motti-Matin” eli Matti Aarnion adjutanttina. Paavolainen kertoo kirjassaan vierailuista ”Motti-Matin” asemissa Hiisjärvellä Karhumäen itäpuolella.






Lopuksi katse Suur-Suomen sydänmaille, niille seuduille jonne Paavolainen joutui ”opasupseerina”, oli sitten opastettavana luonnosta hurmioituvia saksalaisia upseereita tai ryyppyreissulla olevia suomalaiskenraaleja.
Äänislinnassa
Paavolaisella ensimmäinen rintamamatka suuntautui Äänislinnaan. Hän kirjoitti mm. näin: ”Koko päivä kierrelty Petroskoita tutkimassa. Kaupungin syrjäosissa tapaa kaduilla vielä parikymmentä hautaamatonta vihollisruumista. Tulipalot ovat jo suurimmaksi osaksi sammuneet. Vasta nyt käy keskikaupungin tuhoutuminen ilmi koko laajuudessaan. Huomattavimmista uusista rakennuksista ovat sentään säilyneet hallituspalatsi, yliopisto ja kaunis synnytyslaitos. yleisesti valitetaan tosi upean Severnaja-hotellin tuhoutumista. Käymme myös radioasemalla, ’Tiltun’ kuuluisassa valtakunnassa. … Ryöstämisvimma jatkuu. Halutuinta tavaraa näyttävät olevan vuodevaatteet, minkä lähestyvän talven huomioon ottaen hyvin ymmärtää. …Päivän mittaan on minussa vahvistunut vaikutelma, että näin luonteenomaista neuvostovenäläistä kaupunkia kuin Petroskoi olen harvoin tavannut. Sen yhdistelmä äärimmäisestä modernismista, tyylipuhtaasta klassisismista ja röttelöisimmästä tsaarinaikaisesta ’ryssäläisestä’ puutaloarkkitehtuurista on oikea kouluesimerkki ’bolsevisoituneesta’ kaupunkikuvasta. Siitä voisi kirjoittaa kokonaisen tutkielman. Petroskoi on vielä yhtä paljon Pietari Suuren ja Nikolai II:n kuin Kuusisen, Gyllingin ja Armas Äikiän kaupunki.”
Aunuksessa ja Vienassa
Seuraavat merkittävät matkat suuntautuivat Aunukseen ja Vienaan. Ne olivat hänelle piristystä yksitoikkoiseen mikkeliläiselämään. Tosin ne toivat myös tuskaa. Tuskan erityisenä aiheena oli suomalaisten pappien ja AKS:läisten suomalaistamis- ja lutherilaistamistoiminta. Heimokansoille ei hyväksytty omaa kulttuuria, puhumattakaan venäläisistä. Heitä ei hyväksytty lainkaan. Heidät piti karkotettaman Uralin taakse, kunhan rajat on siirretty. Sen aikaa he voisivat odotella keskitysleireissä.
  

Paavolainen rakasti matkoja Aunukseen ja Vienaan. Hän oli Kannakselta Kivennavan poikia, mutta poltettu kotitalo ei vetänyt puoleensa. Kaikki oli hävinnyt. Äänislinnassa hän kävi heti valloituksen tapahduttua. Synkässä yksinpuhelussa hän kertoo laajasti elo-syyskuussa vuonna 1942 tehdystä Aunuksen matkasta. Toinen laajasti käsitelty matka oli kenraali Raappanan opastus Rukajärvelle syyskuussa vuonna 1943. Kuvassa näkyy punaisella rintamalinja jatkosodan aikana sekä vaalealla sinisellä Paavolaisen matkareitit.
Ratsain Hiisjärven Kämmenniemeen
”Komentopaikalta saimme ratsuhevoset, sillä Kämmenniemeen ei pääse muuten kuin jalkaisin tai ratsain. Seuraamme koko ajan puusta rakennettua tukkien kuljetusrataa. Hevosillekin on liikkuminen perin vaivalloista, sillä ’kiskojen’ välissä on koko maaperä täynnä vesikuoppia, suuria mukulakiviä ja petollisia suonsilmäkkeitä. Kivet ovat kuin pääkalloja, puut kuin luita. Niiden välissä makailee täysin muumioituneita ja kuivettuneita vihollisruumiita. Jokunen kepillä ja rikkiammutulla kypärällä karkeasti merkitty suurempi vihollishauta näkyy paljaalla rinteellä. Keppiin on tekstattu vain ’100 venäläistä’. Taas tuntee niin kouristavasti moisten merkintöjen mitättömyyden. En droppe i havet…”
  

Hiisjärvi sijaitsee 15 km karhumäestä koilliseen. Paavolainen retkeili noille maisemille syyskuussa vuonna 1942. Tykkien ajoittainen jylinä ei häirinnyt ryyppäämistä komeissa puhdetyönä rakennetuissa upseerien hirsilinnoissa ja uintia Hiisjärvessä. Kuvassa ei kuitenkaan liene Paavolaisen 40-vuotias peppu. Nuo peput vaikuttavat kaksikymppisiltä
Kulttuuri ei ole sotapojan agendalla
”Kontupohjassa oli tuhottuina selluloosatehdas ja voimalaitosta varten tehdyt patolaitteet.
Mutta Kontupohjan teatteri on erityisen kaunis. Paavolainen kirjoittaa: ”Harvasta teatterista aukenee yhtä maalauksellisia näkymiä kuin tämän rakennuksen puolipyöreän, häikäisevän valkoisen kolonnadin läpi. Rakennus kertoo jälleen varsin säälimättömästi meikäläisten ymmärtämättömyydestä ja ennakkoluuloisuudesta jokaista neuvostoliittolaista kulttuurisaavutusta kohtaan. Kaikki kuvapatsaat teatterin ympäriltä on turmeltu, sisällä olleet veistokset on heitetty hujan hajan pihamaalle. Tuulessa heiluu hirteen vedetty luuranko, jonka sotilaat luultavasti ovat löytäneet jostain opetusvälinekokoelmasta. Teatterisaliin ja lämpiöihin on sijoitettu telttakamiinoja vähääkään välittämättä lattioiden ja seinien turmeltumisesta. Kuin hävitystä uhaten seinällä näkyy yhä tunnettu iskulause: Jokaisella neuvostoliiton kansalaisella on oikeus työhön ja virkistykseen.” Lopuksi Paavolainen toteaa että pata soimaa kattilaa kulttuuriaarteiden tuhoamisessa. Tuleepa mieleeni kun ystäväni Eki Siivonen vei minut kesävänskänä katselemaan juuri vapautunutta Kirkkonummea. Erityisesti muistan kirkon silloisen tilan. Pata ja kattila!
  

Paavolainen kirjoittaa ylevästi Kontupohjan komeasta teatterista. Hän ei pidä sotapoikien tuhoamisvietistä. Hän sanoo patsaat kaadetuiksi ja sisätilat pilatuiksi. Tuossa valloituksenjälkeisessä kuvassa teatteri näyttää ehjältä ja patsaatkin ovat pystyssä. Viereisessä kuvassa on Kontupohjan rautatieasema nykykunnossaan. Onko teatteri vielä olemassa?
Koskien valjastaminen ja erämaan teollistaminen
”Matka jatkuu. Jatkamme matkaamme vielä Munjärvenlahteen. Reitti yllättää kulttuurisilla muistoillaan. Miten harvinainen onkaan koko historian käsite Itä-Karjalan pysähtyneelle ajattomuudelle. Eihän näissä maisemissa ja näissä kylissä, päällisin puolin katsottuna mikään tunnu muuttuneen siitä ajasta lähtien, jolloin risti tuotiin näihin erämaihin, aina siihen aikaan saakka, jolloin se vaihdettiin sirppivasaraan… Aurinko laskee jo, kun saavutamme melkein peräkkäisinä kohisevat Hirvaskosken ja Porokosken, Aunuksen ylpeydet. Koskien kuona tulee koko brutaalissa nerokkuudessaan vastaan neuvostoliittolainen teknomania. Kaikkialla työmaita, keskeneräisiä voimalaitoksia patoineen ja siltoineen, tyhjiin laskettujen järvien aavemaista liejukkoa, sekä osittain kaivettu, osittain maavalleilla muodostettu kanavauoma. Juuri tämä suunnitelma  merkitsi  Kivatsun ylistetyn mahtavuuden hävittämistä. Mutta samalla on saatu aikaan jotain luonnonvoimia uhmaavaa. …Tuskin koskaan on minulle, yhtä kirkkaasti kuin tänä pimenevänä syyskuun iltana, on minulle selvinnyt, miten fantastisen suurpiirteistä Neuvostoliiton Itä-Karjalan erämaihin kohdistuneet teollistamisyritykset ovat. Mutta yhtä voimakkaasti käsitän tänä iltana myös sen, miten toivotonta suomalaisille olisi täällä luoda jotain vastaavantapaista – niin, tai edes jatkaa näitä suunnitelmia tai edes hallita niitä niiden nykyisessäkään muodossa. Illan pimetessä pauhaavat molemmat kosket yhä rajummin erämaan autiossa hiljaisuudessa.; valtavat huurupilvet alkavat nousta niiden syvistä kuiluista… Niiden voiman vangitsemiseen tähtääviä suunnitelmia voi luoda ja hallita vain monikymmenmiljoonainen maa ja valtio.”
   
Rukajärven matka tehtiin vuonna 1943. Tarkoituksena oli tutustuttaa kenraali Raappana asemasotavaiheen tilanteeseen. Kenraali ei juuri kerinnyt omilta kiireiltään Paavolaisen matkaan, joten T.K.-mies pääsi suorittamaan retkeilyä omaksi ilokseen. Rukajärven kylän sen hetkinen tila ei häntä suuresti imponoinut. Vanha loisto oli kadonnut. Sen sijaan kosket ja luonto saivat Paavolaiselta hurmioituneita kuvauksia. Kuvassa Tsirkkakemin koskia. Jatkosodan viimeinen suuri taistelu käytiin Ontrosenvaarassa ja Tahkokoskella 16.8.1944.

  

Setäni Matti Murolen johtama osasto Ontrosenvaaran metsissä elokuussa 1944. Aselepo alkoi vajaan kahden viikon päästä.
Osta- Euroopan itärintaman itäisin tukikohta – mutta vasta syksyllä 1943
Paavolainen teki tämän ”virkamatkan” Suomen armeijan itäisimpään vartiopaikkaan 9.9.1942. Hän kirjoittaa: ”Jälleen saavutan erään matkan pään. Ja jälleen valmistaa Aunus eräitä niitä maisemayllätyksiä, joista se on niin rikas. Äänisen etelärannalla ei ole lehtoa, ei korpea eikä vuoria, vaan maasto aaltoilee täällä Keski-Eurooppaa muistuttavina mahtavina kumpuina, joita huojuva vilja peittää. … Täällä liikumme jälleen historiallisella maaperällä. Levinossa saavutamme näet aikoinaan maineikkaan ja tärkeän ”Arkangelin tien”, jota myöten Pohjolan turkikset kulkivat Pyhän Venäjän pääkaupunkiin.” Tosiaan Ostan tukikohta oli myös koko Euroopan itäisin etulinja-asema vuoden 1943 syksyllä. Sotaa oli kuitenkin Suomen osalta tuolloin jäljellä lähes kaksi vuotta.
  

Ostan tukikohdan paikalla, Syvärin eteläpuolella on Google Earthin valokuvien perusteella tutkittuna parikin sodan muistomerkkiä. Patsaan jalustassa lukee (vapaasti Liisan kääntämänä): VUODET KULUVAT / TULEVAT TOISET IHMISET / HEILLÄ TULEE OLEMAAN HELPPO NUORI ELÄMÄ / MUTTA HE TULEVAT TIETÄMÄÄN SEN ETTÄ FASISTIT VUODATTIVAT VEREMME. Me olimme noita fasisteja. Sotahistorialla on omat lakinsa.