Olen lukenut viimeaikoina kahta kirjaa Olavi Paavolaisesta. Toinen on Matti Kurjensaaren ”Loistava Olavi Paavolainen”, Tammi, 1975; ja toinen on Panu Rajalan ”Tulisoihtu pimeään”, WSOY, 2014. Kolmantena kirjana olen sitten lukenut itsensä Paavolaisen kiisteltyä kirjaa ”Synkkä yksinpuhelu”, WSOY, 1945. Parhaaksi onneksi, ja kaiken lisäksi, tipahti postilaatikosta myös Erkki Tuomiojan ”Kirjavinkkejä”, joka-jouluinen odotettu kirjanen, nyt varustettuna Rajalan tulisoihdun arvioinnilla. Tai siinä nyt pääkohdaksi nousi kysymys isoäiti Hella Wuolijoen väitetystä nuoruudensuhteesta itseensä Olavi Paavolaiseen. Hella Wuolijoki oli 17 vuotta Paavolaista vanhempi, niinpä sitten varsinainen nuori tuossa suhteessa taisi olla Paavolainen itse. Vaikka tunnettua on, ettei hän kaihtanut itseään huomattavasti vanhempia naisia.
Ja sitten vihonviimeiseksi lisäksi tutkittavaan aineistoon on tunkeutumassa Ville Laamasen Turun yliopistossa väittelemä tutkimus: ”Suuri levottomuus – Olavi Paavolaisen kulttuurinen katse ja matkat 1936-1939”. Täysin katselematta on jäänyt Olavin serkun, professori Jaakko Paavolaisen, elämäkertateos serkustaan Olavi Paavolaisesta. Se on ilmeinen virhe, sillä eräissä arvosteluissa tuo vuonna 1991 julkaistu teos saa suitsutusta. Klikkaa vaikka tuohon, niin voit lukea Jukka Kemppisen arvostelun teoksesta: ”Olavi Paavolainen – keulakuva”, Tammi, 1991. http://www.hs.fi/kulttuuri/a1353053181334.

 

 

Otsikko takinkäännöstä jää toisarvoiseksi kun lukee Olavi Paavolaista, häntä itseään mieluiten.

Molemmissa kirjoissa kaikki on ihanaa ja loistavaa kunnes tullaan ”synkkään yksinpuheluun”. Paavolaisen yksinpuhelussa on aluksi hieno jakso hänen saapumisestaan kolmen kuukauden ”viralliselta” Neuvostoliiton toisenlaiseen maailmaan – Turkkiin. Viralliselta siksi, että hän oli matkansa ajan tiukassa kontrollissa. Varsinaisesti kirja on sotapäiväkirja jatkosodan ajoilta. Tiedustelun ja sensuurin palveluksessa ollut luutnantti ei voinut palveluksessa puhua ohi suunsa, mutta omaan päiväkirjaansa hän kykeni kirjaamaan laidasta toiseen ailahtelevaa mielen laatuaan. Yleensä hän pyrki olemaan voittajan puolella. Kun Suur-Suomi valloitettiin, hän oli suursuomalainen henkeen ja vereen. Kun sitten Stalingradin jälkeen Saksan lopullinen voitto alkoi tuntua epätodennäköiseltä, hänen mielen maailmansa ryhtyi sopeutumaan uuteen todellisuuteen. Siis jo puolitoista vuotta ennen kuin virallinen Suomi tällaisia epäilyksiä salli. Kirja on kiehtova ja ihana luettavaksi, mutta se kertoo asioista joista ihanuus oli kaukana.. Sodasta kertomisen taikomista ihanaksi voisi pitää melkoisena temppuna. Sellaiseen temppuun ei edes suuri illusionisti Olavi Paavolainen ole kyennyt, saatikka sitten hänestä kertoneet elämänkerturit. Joku väitti muuten Kurjensaarenkin kirjoittaneen enemmän omasta loistostaan kuin Paavolaisen loistosta.

Saksan luhistuminen keskiössä

Luen lukemistani ”Synkkää yksinpuhelua”. Edellisestä lukukerrasta on nyt viisi vuotta. Silloin luin kirjaa sairaalan kirjastosta otettuna, runsaasti lehteiltynä version. Tähän sairaalassa lukemiseen liittyi hauska episodi. Minulla oli vierustoverinani vanha suomenruotsalainen herrasmies. Hän oli hyvin hiljaa vuoteessaan. Hän ei ollut sairaalassa tapaturman seurauksena, niin kuin meistä muista suurin osa. Niin,  olinhan minä siellä moottoripyöräkolarin seurauksena, kun auto oli vetänyt u-käännöksen edessäni; eräs huonetoverini oli pudonnut Norjassa satoja metrejä vuorenrinnettä kiipeilyköyden virheellisen kiinnityksen vuoksi; eräs oli Kontulan poika, joka lähti hakemaan lisälastia fillarilla ja sattui ajamaan portaita pitkin ja siinä kaatumaan; eräs taas oli yliopistoprofessori, joka valmistujaiskaronkan jälkitilassa oli pudonnut Unioninkadulla telemonttuun ja vihonviimeiseksi, eräs, joka oli ajanut moottoripyöräkilpailuissa radalta. Niin tämä hiljainen herra oli nimeltään Enckell. Paavolainen sanoo kirjassaan ilahtuneensa kun HBL:n Enckell tuli hänen asemapaikkaansa. Kuka on naapurini Enckell? Onko hän sukua Paavolaisen mainitsemalle tyypille? No, siinähän se onkin se pikku episodi: tuo hiljainen naapurini oli hänen poikansa. Toinen poika on meidän rakennusinsinöörien hyvin tuntema Patrick Enckell. Tiesittekö Olof Enckellin? Enckell kirjoitti TK- urallaan liian saksalaisystävällisesti. Tästä hän sai Synkässä yksinpuhelussa pienen näpäytyksen ystävältään Olavi Paavolaiselta. Sittemmin sodan jälkeen hänestä tuli Helsingin yliopiston ruotsinkielisen kirjallisuuden professori. Paavolaisen kirjan mukaan suomenruotsalaiset T.K.- miehet olivat muuten huomattavasti joustavampia sopeutumaan uuteen tulevaisuuteen kuin supisuomalaiset kollegansa. Heidän kanssaan pystyi sentään keskustelemaan sellaisesta mahdottomuudesta kuin Saksan mahdollinen luhistuminen.

Paavolainen ei halunnut olla ”koiraslotta”

Enckell nyt oli tässä sivupersoona. Oikeastaan innostuin näiden kirjojen lukemiseen ja Paavolaisen persoonan ihmettelyyn kun blogissani olin siteerannut Olavi Paavolaisen Suomen Kuvalehteen kirjoittamaa juttua heti jatkosodan alkupäiviltä. Tässä linkki: http://penttimurole.blogspot.fi/2014/09/sota-miten-nopeasti-kaikki-kay.html. Tarina oli mahtava ja korskea alkukirjoitus sodan kauneudelle. Se oli myös alkusanat Suomen heimokansojen alkavalle vapautukselle. Kirjoitus oli ilmeisesti Olavi Paavolaisen debyytti rintamakirjeenvaihtajana. Suomen Kuvalehti otsikoi hänet nimenomaan rintamakirjeenvaihtajana. Oikeastaan hän työskenteli päämajan tiedotuskeskuksessa ”Lokissa”. Tämä oli hänelle myös jonkinlainen trauma: turvassa päämajan hoivissa ja hyvillä lounailla Mikkelin Kalevassa, kun oikeat soturit ja oikeat rintamakirjeenvaihtajat olivat etulinjan korsuissa ja juoksuhaudoissa. Hän ei missään tapauksessa halunnut samaistua päämajan ”koiraslottiin”. Mikkelin Kaleva oli muuten sama paikka missä Marski joi piripintaisensa ja poltti lempisikarinsa. Paavolaisella ei kuitenkaan tainnut olla Marskiin varsinaista keskusteluyhteyttä. Kurjensaari kirjoittaa hänen ja Paavolaisen istuneen kerran Mikkelin Kirkkopuistossa kas-kas -pojilla saappaita plankkauttamassa ja yht’äkkiä he näkivät Marskin astelevan pitkin Maaherrankatua. TK-kaverukset ryntäsivät kadun reunaan ja pönöttäen, asennossa seisten, kiiltävin upseerisaappain, tekivät sotamarsalkalle kunniaa. Tästä temppuilusta ei Mannerheim ilmeestä päätellen pitänyt. Se masensi luutnanttien mielen.

T.K.-rintamakirjeenvaihtajalta…

Mutta palataan jatkosodan alkuun. Mitä Paavolainen siis kirjoitti? Jatkosota oli juuri alkanut. Lehti julkaistiin 2. elokuuta 1941. Jatkosota alkoi 26.6.1941. Lehden ilmestyessä sotaa oli käyty yksi kuukausi.

Olavi Paavolainen: ”Korpisotaa, kun tuliesirippu nousee”, T.K. – rintamakirjeenvaihtajalta:

”Täällä käydään ikisuomalaista korpisotaa. Sisukasta, häikäilemätöntä, nerokasta, vaarallista sokkoleikkiä… Täällä tapasivat korskeat venäläiset divisioonat talvisodassa aavojen arojen poikien kauhun – ”valkoisen kuoleman”, pakkasen ja hiihtopartiot. Täällä syntyi suomalaisen sotilaan maailmanmaine. Täällä on tämän kansan sotataidon klassillinen maasto…

Seitsemännen päivän aamuna olemme odotukseen kyllästyneinä lähteneet käymään viitisenkymmentä kilometriä rajalta sijaitsevassa keskuspaikassamme. Kello kaksi sivuuttaa meidät kylän raitilla pölyinen auto, josta kiireesti hyppää alas tuttu luutnantti. Viivyttelemättä matkaan! – nyt alkaa leikki. Hyökkäys rajan yli alkaa kolmen tunnin kuluttua.”

 

 


Voiko takkinsa kääntää?

Nyt kun olen lukenut noita kahta kirjaa, Matti Kurjensaaren ja Panu Rajalan, olen väkisinkin ajautunut pohtimaan ihmisen oikeutta muuttua, kehittyä, taantua, kääntää takkia. Ammattielämässä insinöörikin joutuu muuttamaan mielipiteitään, oppimaan uutta, viisastumaan ja joskus pakkotyhmentymään. Vieläpä uusien normien säätelemänä tai jopa aatteiden vaatimuksesta tai vieläpä poliitikkojen ohjauksessa joutuu pakosta toimimaan toisin kun luulee oikeaksi tietävänsä. Yritän asettua Olavi Paavolaisen housuihin. Se on kyllä hieman rohkeaa, sillä nuo housut olivat herkässä, ainakin mitä naisiin tulee. Jos kuitenkin rohkenen, niin pitäisin erinomaisen rohkeana temppuna tuota takinkäännöstä, minkä hän ilmiselvästi teki, oltuaan kansallissosialismin ”estetiikan” ja Karjalan/Aunuksen luonnonhurman pauloihinsa kietoma ja sitten ryhtyi arvioimaan asioita uudelleen. Oikeastaan näen silmissäni kuinka hän Porvoossa WSOY:n kirjapainossa tekee kuumeisen kiireellä korjauksia tekstiinsä. Hän varmaan epäili joutuvansa Leinon kommunistisen sensuurin kynsiin ja vielä mahdollisesti lähitulevaisuudessa odottavan kirjojen polttorovion äärelle. Se olisi kirjallisen uran ”virallinen” loppu ja historian uudelleen kirjoitus hänen osaltaan – tikulla kaivettuna.  Ilmiselvästi hän uskoi Neuvostoliiton voitoista hurmioituneen sotakoneen hakevan korvausta ja mielestään ansaittua palkkiota voitettujen maiden alistamisesta ja bolsevismin aatteen pakkolevittämisestä. Näin oli ihaillun Saksankin ajateltu tekevän elintilan tarpeessa, rotuopeillaan höystettynä, juuri paria vuotta aikaisemmin. Senhän kaikki liittolaiset hyväksyivät ja luonnollisena pitivät – Suomi mukaan luettuna.

 

 

Kolmannen valtakunnan vieraana ilmestyi vuonna 1936, Karjala – muistojen maa vuonna 1940, Rakas entinen Karjala vuonna 1942, Synkkä yksinpuhelu vuonna 1946. Kirja Neuvostoliitosta jäi kirjoittamatta kun sota alkoi. Paavolainen rakasti estetismiä. Sitä tarjosivat Goebbels ja Speer. Hän rakasti myös Aunuksen menneisyyttä, mutta ei valloitetun Aunuksen tilaa, päiväkirja oli pieneltä osin pakoa uuteen tulevaisuuteen.

Kurjensaari kirjoittaa ystävästään, Rajala lainaa Kurjensaarta, Laamanen tutkii

Matti Kurjensaari oli Olavi Paavolaisen tulenkantajakaveri ja kaiken lisäksi kämppäkaveri ja sotakaveri. Hän kirjoittaa kaveristaan kiehtovan kaverillisesti. Ei kaiva tikulla takinkäännön ”epärehellisyyttä”. Ei kuitenkaan sitä peittelekään. Tuntee ”pappenheimilaisensa”. Panu Rajala on hänkin positiivinen. Kunnioittaa maestroa. Tuo kuitenkin enemmän esiin sodanjälkeistä pilkkakirjoittelua, vaikkakin useimmiten toistelee Kurjensaaren aikalaiskuvausta. On muuten yllättävää miten paljon Rajala käyttää lainauksia Kurjensaarelta – sitä erikseen mainitsematta.

Ville Laamanen, väittelijä, kiinnostaa. (”Suuri levottomuus – Olavi Paavolaisen kulttuurinen katse ja matkat 1936-1939”). Hänen väitöskirjaansa ei löydy netistä. Pitäisi ostaa. Se ei ole kivaa. Yllensä väitöskirjat löytyvät vapaasti luettavina. Luen siis vain sen mitä näkyy. Esimerkiksi näin: ”Saksassa rotuopit ja mytologiat olivat karanneet järjettömyyksiin, Neuvostoliitossa järkeä oli liikaakin. “Ei eletä – teorisoidaan,” (onko tämä uuskieltä, tuntuu oudolta, minä kyllä sanoisin teoretisoidaan). Paavolainen tuskaili. Siellä kulttuurille oli rakennettu palatseja, mutta se oli pakotettu Prokrusteen vuoteeseen, stalinismin jäykkään kehykseen.” Muistitteko, että Prokusteen vuoteessa nukkuja joko amputoitiin tai venytettiin vuoteeseen sopivaksi. Sen teki Poseidonin poika Prokustes. Hän sitten joutui itse Theseuksen toimesta sänkyynsä sovitetuksi. Näin onneksi useimmiten käy sovittajille, he eivät ole sovittelijoita, ja rangaistus seuraa. Pian näemme!

Muuten jatkosodan päättymiseen liittyvistä asioista voit kuunnella Antero Kallion tarinointia. Hän oli ennen Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alkaessa Maaselän kannaksella ”Motti-Matin” eli Matti Aarnion adjutanttina. Paavolainen kertoo kirjassaan vierailuista ”Motti-Matin” asemissa Hiisjärvellä Karhumäen itäpuolella.