Olen nyt Tallinnassa. Muuttumattomuus on ihanaa. Kukaan ei tule rakentamaan bulevardeja eikä muitakaan tiivistelmisä minun ympäristööni. Kukaan ei ole ehdottanut tunnelikatuja kaivettavaksi minun taloni alta. Kaikki tunneleista haaveilevat ovat oneksi keskittäneet mielenkiintonsa johonkin pysyvästi toteutumattomaan. Halusin vielä tarkistaa tuon muuttumattomuuden. Pyysin Anttia 10 v. kuvaamaan minulle tiettyjä paikkoja, joista olin saanut kerättyä vanhoja kuvia. Voisin sitten ihastella muuttumattomuutta. Antti kävi kuvailemassa jo viime talvena. Siksi maassa on lunta. Osa kuvista on kyllä uudempia. Ne Antti kuvasi eilen ja tänään. Näkyvissä ovat ihanan värikkäät syksyn lehdet. Ja vuosisatojen muuttumattomuus. No vähimmilläänkin sadan vuoden muuttumattomuus – ettei sorruttaisi liiotteluun. Kuvat on asetettu rinnakkain menneisyys ja tulevaisuus.
Tässä on kotikatuni. Kaikki on ennallaan. Paitsi tuo minun ikkunani. Se oli ennen hevostallin ovi. Se oli sitä vasemman kuvan ottohetkellä 30-luvun alussa, mutta se oli sitä jo silloin kun Pietari Suuren hevonen vieraili minun olohuoneessani. Vuosiluku oli 1712. No, liioittelua. Siihen aikaan kuvassa näkyvät korkeat talot olivat matalampia, mutta seinämuurit ja perustukset satojen vuosien takaa. Jos sinua nyt ryhtyi kiinnostamaan tuo mainittu hevonen, Lisette, niin lue blogini http://penttimurole.blogspot.com.ee/2014/03/pietarin-suuren-hevonen-minun.htmltai http://penttimurole.blogspot.com.ee/2016/03/pietari-katariina-ja-rakastettu-lisette.html
Toompealla tuomiokirkon takana on lyhyt Kiriku katu. Kadulta lähtee pieni tonttikatu. Toompealla tämä alue on ainoa, jossa vielä tapaat puhuvia seiniä, katkenneita läpiruostuneita vesirännejä, ruohoa kasvavia räystäitä, asumattomia taloja. Vielä minun tullessani tänne 20 vuotta sitten tilanne oli kauttaaltaan juuri tuollainen. Seinät puhuivat. Nyt ne ovat suurimalta osin vaienneet pastellisävyjensä alle. Olen hieman nostalginen. 20-luvun kuva huokuu jotain tavoittamatonta.
Mustapäiden Maja on Tallinnan kulttuurirakennuksia. Sitä hallitsi satoja vuosia poikamieskauppiaiden muodostama kilta. 16-vuosisadalla rakennus uudistettiin renessanssityyliseksi. Kadulla kulkijan kannattaa ihmetellä vuodelta 1640 peräisin olevaa ulko-ovea. Talo on nykyisin konserttimusiikin tyyssija. Tällä hetkellä vesilasissa kuohuu, sillä uudelleen elvytetty pääosin saksalaisista koostuva parin kolmenkymmenen miehen rypäs on vaatimassa taloa haltuunsa. Ovat kuulemma mustapäitä. Eivät kuitenkaan toteuta vanhaa mustapäiden perussääntöä naimattomuudesta. Haistavat bisneksen. Vanha kuva lienee 200 vuoden takaa.
Vene tänavalla eli "Rüststrassella“ on oikeauskoisten Tallinnan Nikolain kirkko ja katolilaisten St. Peeter-St. Paul katedraali. Jos haluaa vierailla tunnelmallisessa ortodoksikirkossa niin Vene kadun Nikolainkirkko vuodekta 1820 on sitä kiehtovimmillaan. Se voittaa kirkkaasti Toompean suuren Nevski-katedraalin. Kadulla oli 12-vuosisadalta alkaen dominikaaninen luostari. Uskonpuhdistuksen yhteydessä, 16-vuosisadalla, luostari lakkautettiin. Joitakin vuosia sitten Liisan ja minun suosikkipaikkana oli Kloostri Ait, luostarin vanha varastorakennus. Kommariaikana se oli autokorjaamona, sitten tunnelmallisena ravintolana taitavien seppien takomine kalusteineen. Nyt ovat tunnelmat latistuneet ja ihanat kalusteet hävinneet. Viereisellä kujalla Katariina käikin käsityöläismyymälät ovat kuitenkin ihailtavalla tavalla voimissaan. Ei ole onneksi brändi hävittänyt yksilöllisyyttä.
Pikkjalg on yksi Tallinnan vanhimmista nimetyistä kaduista. Ensimmäinen tunnettu nimi oli latinaa: longus mons (pitkä vuori). Maininta löytyy vuodelta 1342. 1500-luvun alussa nimi vakioitui saksalaiseksi Langer Domberg. Silloin kun tämä portti oli ainoa reitti Toompealle hevosmiehiltä edellytettiin hyviä ajotaitoja etteivät umpivaunujen kulmat kolhiintuneet. Muistan aina sen kun Dyniksen kanssa seurasimme tuuliviirin asennusta tornin päälle, silloin elimme 90-lukua, uuden itsenäistymisen alkuvuosia. Tämän portin pällä oleva torni rakennettiin 600 vuotta sitten. Ystäväni Leonhard Lapinilla oli tornissa ateljee. Hän kertoo yläkerrassa kummitelleen. Siellä pidettiin usein keskiyön aikaan juhlia ja tanssiaisia.
Kohtu tänava eli Oikeuskatu on tärkeä katu Toompealla. Kadun varrella sijaitsevat Suomen suurlähetystö ja Carl Ludvig Engelin nuoruusvuosinaan piirtämä Reinhold August von Kaulbarsin palatsi, nykyinen oikeuskanslerinvirasto. Kadun varrella, kirkkoaukiolla on vielä entinen Ritarihuone, sittemmin taidemuseo, -nykyisin suljettu, Onpa kadulla vielä Tiesenhausenin palatsi. Carl Mothander, entinen asukas väittää Engelillä olleen sormensa pelissä myös tämän palatsin suunnittelussa. Lienee väärässä? Katu ohittaa Kohtuotsan vaateplatsin eli näköalapaikan. Kadun päätteenä on suomalaisen yrittäjän pitämä viinikulttuurimuseo. Katso kadun detaljeja. 30-luku ja nykypäivä ovat identtisiä.
Kohtuotsalla vanhan kaupungin ihana rauha häiriintyy kun näkee vanhan ja uuden samanaikaisuuden. Korkean rakentamisen autuudesta Tallinnassa olen kirjoittanut aiemmin. Monet meillä nyt haikailevat tuon perään. Minä en.
Antti otti kuvan linnusta näköalapaikan kaiteella. Sinne se katseli minne muutkin. Ihmetteli horisonttia.
Lai katu on Tallinnan vanhan kaupungin kaunottaria. Kadun levenevä muoto muistuttaa Keski-Euroopan keskiaikaisia torin ja kadun toiminnat yhdistäviä aukiotiloja. Kadun akselilla on 1400-luvulla rakennettu Olavisten kirkko. Se rakennettiin alakaupungin porvarien kirkoksi. Hansakaupunki halusi kilpailla muiden vertaistensa kanssa. Niinpä tornista tehtiin maailman korkein rakennus. Sellaisena se säilyi 1500-luvulla ja 1600-luvun alkuvuosina. Tornin korkeus oli 159 metriä. Sittemmin salamaniskut ja tulipalot tuhosivat tornin ja kunnianhimokin oli laantunut. Torni on nyt 129 metrin korkuinen. Kukaan ei voi muuten todistaa varmuudella tornin vanhasta korkeudesta. Joten nyt jätämme spekuloinnin aiheen meidän ilahtuneen mielikuvituksemme ravinnoksi. Vasemman kuvan ottohetki on autoista päätellen 20-luku. Silloin tornia korjattiin. http://www.imelineajalugu.ee/uudised/2012/11/14/oleviste-pole-kunagi-olnud-maailma-korgeim-ehitis
Vana turg eli vanha tori on muinainen teiden risteyskohta. Torin rakennukset periytyvät 1300-luvulta. Tori oli myös myöhempinä aikoina Tallinnan hevosrautatien päätepiste. Vuoden 1804 kuvassa Tallinnan väki oli tsaari Aleksanteri l hallinnon alla. Lahden toisella puolella Ruotsin kuningas Kustaa lV Adolf tuskaili hupenevan valtansa kanssa. Venäjän tsaari Aleksanteri l ja suureen valtaan noussut Napoleon päättivät sitten yhdessä nöyryyttää Ruotsia ja niinpä Aleksanteri nappasi Suomen 1808. Torin laidalla on Auri Hakomaan omistama ravintola Olde Hansa. Muistan kun Pekka Kettusen kanssa menimme aloittelevaan ravintolaan. Viinipullo oli käytävä ostamassa läheisestä kaupasta. Nyt on toisin. Väkeä tuntuu riittävän. Hyvä Auri!
Raekojan tori on ollut tunnettuna paikkana olemassa 1000 vuotta. Torin kaunistuksena on Raatihuone eli Raekoda. Goottilaistyylinen palatsi sai nykyisen muotonsa vuonna 1404. Dogen palatsi Venetsiassa valmistui 4 vuotta myöhemmin. Tornin puuosat peruskorjattiin ja päällystettiin kuparipellillä puolalaisten toimesta 15 vuotta sitten. Työ tehtiin torilla. Pekka Niskan nosturi sitten nosti koko komeuden kerralla tornin huipulle. Minä istuin torin reunalla Högveiniä nautiskellen ja ihmetellen. Sinne se nousi Vana Toomas huipussaan. Toomas valitettavasti uutena versiona – vanha oli jo väsynyt oltuaan tornin huipulla 500 vuotta. No, olipa se saanut ensiapua vuoden 1944 pommitusten jälkeen. Sisareni vertaa palatsia Perugian raatihuoneeseen. Komea torni Perugiasta ainakin puuttuu. Minua ihastuttavat muun ohella palatsin vesirännit - veesüliti. Ystäväni Eero Paloheimo sanoo Raekojan toria maailman kauneimmaksi. Vanhassa kuvassa, oikeassa reunassa pilkottaa vanha vaakahuone. Se särkyi vuoden 1944 pommituksissa ja poistettiin. Vahinko.
Tallinnan suuri ”tulekahju” eli suurpalo vuonna 1684 alkoi minun kadultani. Tuli levisi kautta kaupungin. Toompealla palolta pelastui tuomiokirkon äärellä oleva ehkä Stackelbergien tai sitten Kaulbarsien mailla sijaitseva kapea rakennus. Nykyään sen käyttönä on ”Suveniirid”. Se taitaa olla ainoa käyttö, joka on tarjolla hienoille Toompean kivijalkakaupoille. Jotenkin se surettaa. Kummallista, en näe niissä ostajiakaan.
Nämä kuvat tulevat mielivaltaisessa järjestyksessä. Niin minun Tallinnan pyöräilynikin tapahtuu. Ajan satunnaissti paikasta toiseen. Paksu Margareta on monelle Tallinnaan tulijalle portti ihanaan menneisyyteen. Suurtykkitorni on kalkaisijaltaan 25 metriä. Rakennusmestarina toimi saksalainen Gert Koningk. Torni valmistui vuonna 1529. Sittemmin muurien sisällä on tapahtunut paljon. Rakennus on ollut vankilana ja nyt museona. Vierailun arvoinen. Varmaan olet jo käynytkin.
Lopun komeuden ja kaunistuksen takaavat Antin kuvat Toomkirik tuomiokirkosta. Kirkon rakentaminen alkoi 1200-luvulla. Saarnastuoli ja alttaritaulu ovat 1600-luvulta. Torni rakennettiin vasta 1700-luvun lopulla. Torni pyrkii kohti armahtavaa avaruutta kuin taivaalle suunnattu ohjus. Puhtaana, valkoisena ja rauhaa rakentavana!? Rauhan saivat aikanaan Tanskan kuninkaan vasallit perheineen ja tukijoineen, kun heidät surmattiin tällä paikalla saksalaisen ritarikunnan toimesta. Taisi olla vuosi 1343. Ennen kirkon kansoitti Toompean väki, saksalaisaateli ja papisto palveluskuntineen, nyt sen kansoittavat turistit. Antti löysi kirkosta esi-isiensä vaakunan – ihmisyyden linkkejä nekin.
