Julkinen valaistus on minua aina kiinnostanut ja joskus suututtanut. Kiinnostanut siksi että vuosien mittaan jouduimme niin vahvasti mukaan valaistussuunnitteluun ja suututtanut siksi että julkisten tilojen valaistuksesta on viime vuosina tullut suorastaan villiintynyttä ilottelua. Nyt pääsin mukaan oman firman iloisten tyttöjen masinoimalle iltakierrokselle. Nyt tutkittiin erityisesti muistomerkkien valaistusta. Kierros liittyi Helsingissä pidettyyn kansainväliseen valaistuskongressiin. Tai oli kongressiosanottajia varten suunniteltu, mutta nyt tarjottiin omille työkavereille. Oppaina toimivat Sirpa Laitinen, Mari Siikonen ja Pia Salmi, kaikki taiteen maistereita ja armoitettuja valodisainareita.
Tämä kierros sopii testatusti myös lapsiperheille. Illan hämärässä monumenttikierros on kuin pieni seikkailu. Kävelymatkan varrella on Helsingin palvelutarjontaa parhaasta päästä. Tutustuminen monumenttien ”tuoteselostukseen” ennen retkeä avaa tilaa mielikuvitukselle.
Toivomus: ei pilarikorostuksia!
Meidän oma kierroksemme alkoi keskeltä Senaatintoria. Siinä kokoonnuimme. Tutkimme Aleksanteri ll:n patsasta ja keskustelimme tulevasta torin yleisvalaistuksesta. Silloin säikähdin. Joku kertoi valaistuksen olevan suunnitteilla. Kerrotaan että suunnittelijalla on tarkoitus korostaa rakennusten pilareita. Ei, ei, ei! Ei mitään korostusta vain hillityn harmonista valoa. Tallinnassa, tai vaikkapa Pietarissa olen törmännyt karmeisiin pilastereita korostaviin valokeiloihin. Enkä vain Tallinnassa tai Pietarissa. Kaikkialla missä valaisinkauppiaat ovat päässeet tarjoamaan valoaparaateillaan elähdyttävän leimuavia pilarinkorostuksia. Niitä vihaan ja ajattelen Firenzen räystäiden alta julkisivuille hellästi valuvia valoverhoja. Hups! Kierros alkaa ja mietteet on paras unohtaa. Ensimmäisenä marssimme Säätytalolle.
Wikström voitti kilpailun, Bobrikov yritti se vesittää
Säätytalon päätykolmiossa on mahtavan eläväinen veistos. Nuori, vasta 29-vuotias Emil Wikström voitti päätykolmion veistoksesta järjestetyn kilpailun ehdotuksellaan ”Suomen kansan kehitys taistelun ja työn kautta ensimmäisille valtiopäivillensä saakka 1809”. Nimen byrokraattisuus ei tee oikeutta veistoksen tapahtumarikkaudelle. Tuo Suomen mitoiltaan suurin ja massiivisin veistos valmistui pronssivalua myöten Pariisissa vuosisadan vaihteessa. Kenraalikuvernööri Bobrikov ei pitänyt teoksesta, se ei sopinut alkavan sortokauden ideologiaan. Hän ei kuitenkaan voinut monumentin pystyttämistä estää, koska keisari Aleksanteri lll oli jo hankkeen hyväksynyt. Vihkiäistilaisuudessakin olivat läsnä vain Säätytalon arkkitehti Gustav Nyström, veistäjä Emil Wiström sekä säätyjen pankkivaltuusmiehet ja veistostoimikunnan jäsenet.
Säätytalo on kauniisti valaistu. (Kuva: Misal Oy). Valaistus vastaa juuri sitä hellävaraisuutta jota kaipaan. Päätykolmion monumentin valaistus jatkaa samaa linjaa. Valossa on keskushahmona keisari Aleksanteri l, ympärillään säätyjen puheenjohtajat, torvensoittajat sekä allegorisina hahmoina vasemmalla: Kanteleensoittaja, Ensiopetus, Maanviljelys, Kauppa, Teollisuus, Tiede ja Taide, ne edustavat Suomen kansan kehitystä työn kautta ja oikean päädyn hahmot: Sota, Sovinto ja Kohti parempaa tulevaisuutta, ne edustavat Suomen kansan kehitystä taistelun kautta. Siis työ ja taistelu silloin – mitä nyt?
Monumentin valaistus on toteutettu hienovaraisella ja kauniilla tavalla. Kadun vastakkaisella puolella on valaisinpylväisiin kiinnitettynä 6 Misal - valaisinta. Ne valaisevat julkisivun ja patsaan 26 hahmoa elävällä, mutta samalla hyvin näkymättömällä tavalla.
Täyskäännös
Nyt käännämme selkämme Säätytalolle ja katsomme Suomen Pankin taloa. Säätytalo valmistui vuonna 1891 Gustav Nyströmin suunnittelemana, Suomen Pankin talo vuonna 1883 pietarilaissaksalaisen Ludwig Bohnstedtin suunnittelemana, arkkitehtuurikilpailun jälkeen, mutta ei ilman kovaa arkkitehtien valtataistelua. Suomen Pankin edessä näemme J. V. Snellmanin istuvan hahmon. Hän istuu pronssiin valettuna pomminsirpaleiden repimällä graniittijalustalla – ikään kuin kaapin päällä. Valo leviää kauniin armahtavalla tavalla pronssipatsaan vihreänmustalle pinnalle. Snellman olikin 1800-luvulta lähtien ollut kansakunnan kaapin päällä, ja hänen kuvansa on koristanut niin pastillirasioita kuin seteleitäkin. Itse asiassa Snellman oli ensimmäinen suomalainen henkilö, jonka kuva painettiin seteliin. Se on meikäläisenkin muistissa oleva ”snellu”, mallia 1939-1955. Tosin tuon kokoista rahaa ei koskaan omaan käteeni joutunut, kunhan näköetäisyydelle. Snellmanin patsashanke ei edennyt kaikkien toivomalla tavalla. Eduskunnassa keskusteltiin Suomen pankin varojen käytöstä. Sanottiin että enemmistö ”tietämättömästä kansasta” paheksuisi varojen uhraamista ”kuolleeseen ja kylmään graniittimöhkäleeseen”. Sanottiin vielä että patsas on Snellmanille ”liian laiha ja sangen vaillinainen kunnianosoitus”. Sen sijaan olisi pitänyt painaa kansalle Snellmanin kirjoituksia huokeina versioina. Olihan Snellman ”markan isä”, ”kansallinen herättäjä”, ”sanan mies” ja ”kansansoturi”. Jotkut patsastoimikunnassa halusivat Snellmania kuvattavan seppänä. Yksi ehdotus kilpailuun tulikin nimimerkillä: ”Kansanvallan valtaseppä Suomen valtion sepitti”.
Emil Wikström sai kilpailun jälkeen tehtäväkseen myös J V Snellmanin muistomerkin kadun vastakkaisella puolella. Se valettiin pronssiin Kööpenhaminassa. Patsas valmistui vuonna 1916, mutta vapaussodan melskeessä patsaan pystytys viivästyi ja se paljastettiin vasta vuonna 1924. Eliel Saarinen auttoi Wikströmiä patsaan jalustan ja portaikon suunnittelussa. Patsaan jalustassa olevat pomminsirpaleiden jäljet syntyivät helmikuun 28 päivänä vuonna 1944. Helsinkiä pommitti tuona yönä 896 konetta. Pommeja pudotettiin yhteensä yli 5000 kappaletta, tehokkaan ilmatorjunnan ansiosta varsinaiseen kaupunkiin osui vain 290 pommia. Ne tekivät kuitenkin tuhoansa esimerkiksi Suomen pankin rakennuksessa ja samalla vaurioittivat tätä patsasta. (Kuva Misal Oy).
Tässä patsas paljastetaan:
Tässä patsas paljastetaan:
Kyllä kai tuon lehtimiehen, yläalkeiskoulun rehtorin, yliopistoprofessorin, senaattorin ja vielä aateloidun herrasmiehen täytyi olla myös jotenkin rakastettu, ei kai yrmeitä hahmoja karkkipaperiin painettaisi. Aarne Karjalainen, graafikko Suomen Pankissa suunnitteli tuon snellun. Samaan aikaan samassa työpaikassa oli graafikkona myös ”Ham”, Signe Hammarsten, Tove Janssonin äiti, mutta, häneen palaamme vielä Espan monumenteissa. Muuten HAM, mikä se on? Sehän näyttää olevan Helsingin taidemuseon uusi nimi. Signe siis joutui luovuttamaan kunniakkaan kutsumanimensä kunniakkaaseen tarkoitukseen. Ei kai siitä mitään haittaakaan voi olla.
Kohti sarastusta
Seuraavaksi askeleemme suuntautuvat muutaman kymmenen metrin päähän Rauhankadun ja Unioninkadun kulmaan. Siellä kohtaamme häikäistyneen naishahmon. Nyt kun on ilta ja pimeää tuo häikäistyminen ja silmien suojaaminen käsin ei voi johtua auringon sarastuksesta, vaikka teoksen toinen nimi onkin ”Sarastus”. Sen täytyy johtua valaistuksesta. Mutta nämä uudet valaisimet eivät häikäise. Niin sanovat. No, ei sitten siitäkään. Väinö Aaltonen teki tämän pronssiveistoksen vuonna 1956. Siihen ei sisältynyt suurempaa dramatiikkaa. Suomen pankki tilasi veistoksen akateemikolta ja sillä siisti. Hieman oudoksuttavat nuo kaksi nimeä. Toinen nimi oli "Nuori tyttö ja lupaus".
Hauskan vauhdikasta tuossa teoksessa ovat hahmon varjokuvat seinällä. Hieman tosin hämmästyttää, eikö valvontavideokameraa olisi saatu jotenkin sijoitettua muualle. Nyt se on kummallinen osa teosta. Teknisesti valaistussuunnittelijat kuvaavat kohteen valaisua näin:
· Yksi valo suunnattuna vartaloon
· Misal Spot SN – Super kapea keila, LED valaisin
· Kapea keila 4 astetta, pehmeä tasainen valo
· Värin lämpö 4000 K
· LED 8 W
(Kuva Misal Oy)
Viktor, Tove ja taustalla Ham
Nyt lähdemme alas Unioninkatua. Matkat eivät ole pitkiä. Tämän retken voi huonompijalkainenkin tehdä – siis mummot ja papat mukaan. Saavumme Kappelin tienoille ja pysähdymme soittolavalle. Sen kahta puolta ovat Tove Janssonin isän, kuvanveistäjä Viktor Janssonin kaksi iloista suihkulähdeveistosta. Veistokset ovat jotenkin kätkössä, puskassa. Mutta nyt iltavalaistuksessa ne tulevat esiin. Vesi solisee. Veistoksiin sisältyy myös yllätys. Väitetään että Leikki ll merenneidon mallina on ollut itse Tove Jansson, kuvanveistäjän tytär, Muumipeikkojen luoja. Veistokset valmistuivat vuonna 1940. Tove oli silloin 26-vuotias. Saattaa hyvinkin olla, näyttäähän merenneito viehkeän verevältä nuorelta naiselta.
Nämä teokset soveltuvat hyvin lasten katselu-mittakaavaan. Näissä veistoksissa ei pönötetä kaapin päällä vaan ollaan mukana kadun tasossa. Kivaa! (Kuvat Misal Oy).
J L Runeberg seurassaan Suomi-neito karhuntalja-asussaan
Seuraavaksi astelemme jälleen suurmiehen patsaan äärelle. Näköetäisyydellä, siellä keskellä Espaa patsastelee itse kaikkien unohtama Johan Ludvig Runeberg. Silloin kun patsas pystytettiin, hän ei ollut suomalaisille tuntematon.
Vuonna 1885 paljastettiin Walter Runebergin veistämä isänsä J. L. Runebergin patsas Esplanadilla. Paikalla oli parikymmentätuhatta ihmistä, kutsuttuja ja kutsumattomia. Musiikista huolehti vapaaehtoisen palokunnan soittokunta. Armas J. Pulla kirjoitti vuonna 1962 hauskan teoksen ”Helsinkiä Kustaa Vaasasta Kekkoseen”, Otava”. Teoksessaan hän irvailee Runebergin patsasta: ”Hän valoi isänsä vaskeen kuivakiskoisena lehtorina, joka on hiukan napoleonmaisesti lykännyt oikean peukalonsa bonjour-takkinsa napinläpeen, ja sijoitti lehtorin jalkojen juureen karhuntaljaan sonnustautuneen Suomi-neidon ja neidon viereen kokoelman Runebergin teoksia, joista ulkomaalainen voi helposti saada käsityksen sellaisen, että Runeberg oli toimittanut huomattavan tietosanakirjan.”
Suomen (ruotsin kielellä) runoilevan kansallisrunoilijan muistomerkki tilattiin vuonna 1882 ja paljastettiin vuonna 1885. Patsastoimikunnan sihteerinä oli Sakari Topelius, joka itsekin tuli saamaan muistomerkkinsä samalle kadulle. Itse runoilija sekä karhuntaljaan sonnustautunut Suomi-neito ovat erittäin onnistuneesti valaistuja. Valaisu on toteutettu kolmella Misalin kapeakeilaisella. (Kuva Misal Oy).
Jussi Rautsi kirjoitti hauskasti ja syvällisesti lähettämässään blogikommentissa, laitan sen tähän, sillä harva tutkii kommentteja: ”Suomi-neito on parasta monumenttitaidetta mitä olen nähnyt. Olen valokuvannut sitä 35 vuotta eri vuoden- ja vuorokaudenaikoina. Kävelkää sen ohi, Katse seuraa. Silmissä on nerokas hologrammikatse. Pentti, mene sen naisen eteen. Pysähdy, hengitä ja katso suoraan silmiin. Sinusta tulee sen vanki. Forever.”
Stadin Arska kuvittelee Leinon patsaan mietteet
Eino Leinon patsas on seuraava kohteemme.
Arvo Turtiainen otti kantaa Eino Leinon patsaaseen runoteoksessaan ”Minä paljasjalkainen”, Tammi, 1962.
Tähän ne minut siis panna tohti
Vanhan Lehtorin selän taa,
Catanin kulmasta Kämppiä kohti
iäti saan siis vaeltaa.
Eivät ne kysyneet laulajan mieltä,
halusin portille luokkarajan,
Pitkällesillalle, laulaisin sieltä
kansalle laulua Uuden Ajan.
Patsas paljastettiin vuonna 1953. Patsas huokuu illan pimeydessä. Suuret puiden lehvästöt kätkevät sen lähes sisäänsä. Kuvanveistäjä Lauri Leppänen on tehnyt Leinon olemuksesta äärimmäisen intensiivisen. Joskus saa ajatuksen hänen heikkoudestaan kaikessa runoilijan voimassaan. Se ei tunnu nyt syysillassa. Valo virtaa pronssiin lehvästöjen välistä. Tuulen voimasta valo väräjää. On pakko tarkistaa lantin olemassaolo pronssisessa kädessä. Siellä on, tallella. Nuori mies Antti pantiin tarkistamaan. Se nyt on ehkä nuorelle miehelle ainut asia, joka Eino Leinosta jää mieleen. Ehkä myöhemmin palataan asiaan. Jotain jäi kumminkin mieleen. (Kuva: minä itte).
Tarun ja todellisuuden vuorovalossa
Zachris alias Sakari Topelius, Suomen satusetä, Välskärin kertomusten ja Koivun ja Tähden isä, hän oli hankkimassa J L Runebergille patsasta vuonna 1882. Hänellä itsellään patsaaksi muuttuminen sai odottaa vuoteen 1932. Silloin hänelle valmistui itse asiassa kaksi patsasta. Maila Talvio ajatusheimolaisineen ei ollut tyytyväinen patsashankkeesta Espalla. Olihan Gustav Finne voittanut Svenska Litteratursällskapetin tuella järjestetyn kilpailun ehdotuksella ”Taru ja Totuus”. Siinä ei ollut satusedän kuvaa lainkaan, no pieni profiilikuvas – vain kaksi alastonta naista. Niinpä muutama kuukausi ennen Espan ihanien naisfiguurien ilmestystä paljastettiin Koulupuistossa satusetä lasten ympäröimänä. Me emme nyt kuitenkaan ole Koulupuistossa. Olemme Espalla ihailemassa veistosta nimeltä Taru ja Totuus. Veistoksen valaistus on muista esitellyistä poiketen toteutettu maahan upotetuilla ulkolaisilla valaisimilla. Hyvä Suomi! Kaikki muut valaisimet olivat suomalaista innovaatiota ja suomalaista tekoa. Siitä voimme kiittää Misalin Jyrki Sipisen tuotekehittelyä. Ja tietysti jos kiitoksia jaetaan niin Helsingin kaupunki ja Energialaitos ansaitsevat kiitoksensa, Sirpasta ja Piasta puhumattakaan. Eivät ne maahan upotetut mitään virattomia olleet sillä pikkuisella Lotalla oli riemukkaita hetkiä hänen säädellessään valokeilaa vartalollaan.
Taru ja Totuus (Saga och Sanning) -veistoksen neitohahmoista ”Totuus” pitää kämmenellään totuuden liekkiä ja ”Taru” pitää kämmenellään satulintua. Taru ja totuus yhdessä – sehän on juuri totta, kaikessa elämässä. Veistokseen liittyy hauska juttu. Sodan aikana veistos oli korjattu talteen ja kun sitä vuonna 1945 asennettiin paikalleen, neitojen katselusuunnat vahingossa muuttuivat. Aiemmin Totuus katsoi pohjoiseen ja Taru etelään. Nyt Totuus löytyy etelästä. (Kuva: minä. itte).
Arvo Turtiainen ei ollut tunteeton Tarulle ja Totuudelle. Hän kirjoitti:
Olin sanomalehtimies tässä kaupungissa,
lisäksi aikana, jolloin sensori ei sallinut nimittää
pöksyjä pöksyiksi vaan korjasi pantalongit.
Uutiset nälästä, kadosta ja köyhyydestä
pyyhittiin pois reunahuomautuksella ”tuskallista ja ikävää”
Minun oli täytettävä lehteni saduilla ja tarinoilla,
minusta tuli Satusetä.
Kun katselette patsastani Ratakadun puistikossa
tai Tarun ja Totuudea hengettäriä Esplanaadilla,
niin muistakaa
että niiden takana on mies, joka paetessaan
maallista sensoria joutui taivaallisen kynsiin
ja pakotettiin taiteilijaksi.
PS. Miksi en ollenkaan käsitellyt Sofiankatua. No en käsitellyt koska olen siitä ihmeellisestä kadusta kirjoittanut blogin: http://penttimurole.blogspot.se/2014/01/sofiankatu-huokausten-silta-ja.html
