Pari päivää sitten ajelin Liisan kanssa Kemiönsaarelta Heinolaan ja siellä Harjupaviljonkiin vohvelille, yötä Kausassa, isoisän syntymäkodin paikkeilla, tänään kiertelemässä Hevossaarella, Hevossaaren Kustin aikanaan isännöimää taloa katsastamassa ja maailman ehkä kauneinta teollisuudella tuhottua saarta ihailemassa,  kotimatka Heinolasta Helsinkiin tekee tavanomaisesti pienen mutkan juuri ennen Lahtea, se on Lahden Kariston läpiajo, tänään Pakilassa, nurmikko on ajettava, katseltava lapsuuden ajan puiden muhkeata kokoa, vuosirenkaita on tullut 77 jos kymmenvuotiaan lähtökohdista laskisi, mutta jos ajattelisi puiden jääneen paremmin kaksikymppisen mieleen niin renkaita on tullut 67 siihen alkulähtökohtaan. Ehkä niitä on suurimmissa koivuissa ja kuusissa 125 paikkeilla. Olivat jo 30 senttisiä silloin kun meikäläinen syntyi. Nyt paksuutta rinnan korkeudella on 70 senttiä. Ympärysmitan mittaamiseksi eivät kädet yllä ympärille. Yksi näistä nyt jyhkeistä kuusista oli minun polkupyöräni tukena. Kuusen kuoreen tuli silloin pyörän heitosta arpia. Vieläkin ne ovat näkyvissä. Tuossa edessäni oli vielä 30 vuotta sitten iso koivu. 

Se oli silloin naapurin, verhoilijamestari Eukarius Heliaran tonttia. Koivun voimakkaaseen sivuoksaan oli tapana ripustaa naapurin sianruho kalttauksen jälkeen. Kalttauksessa ruho oli valeltu varilla (kuuma vesi) ja karvat poistettu puukolla. Vaikka sianruhoa riiputettiinkin oksassa vain yksi vuorokausi, on tuo roikkuva sianruho jäänyt mieleeni pelottavana ilmiönä. Olihan sitä sikaa tullut katselluksi pienenä porsaana naapurin liejuisessa sikalassa.

Tsaarinpoppeli

Nyt Heinolan Rantapuistossa katseltiin toisenlaista puuta. Sillä puulla on nimi. Se on Tsaarinpoppeli. Puu istutettiin itsensä Venäjän keisarin ja Suomen suuriruhtinaskunnan suuriruhtinaan puutarhasta tuotuna. Mutta kenen? Joku sanoo puun iäksi 125 vuotta, silloin se olisi Venäjän viimeinen tsaari Nikolai II, jonka puutarhasta taimi on kotoisin, jos se taas on 165 vuotta, niin isäntänä on suomalaisten suosikkitsaari Aleksanteri II tai sitten häntä edeltänyt Nikolai I. Uskon sen olleen Aleksanteri II, hän hallitsi 1855-1881. Heinolassa oli poppelin istutusaikaan tuhatkunta asukasta. Se oli menettänyt asemansa maaherran asemapaikkana. Kymenkartanon läänin hallinto oli siirretty Heinolaan vuonna 1776. Heinola ehti siis olla maaherrakaupunkina jo 63 vuotta. Keisari Nikolai I perusti vuonna 1831 Mikkelin läänin jonka pääpaikkana ja maaherran asuinpaikka oli aluksi Heinola, mutta vuonna 1839 pääpaikka siirrettiin Mikkeliin. Korvauksena menetyksestä Heinola sai kaupunkioikeudet ja hieman myöhemmin vieläkin maamme suurimman puun, tsaarinpoppelin. Jos poppeli olisi istutettu samana vuonna, kun kaupunkioikeudet annettiin olisi se nyt 182-vuotias. Niin vanha se ei taida olla, vaikka korkeutta, ympärysmittaa, paksuutta, ja kuutiotilavuutta kyllä riittää. Korkeus on 35 metriä, rungon ympärysmitta rinnan korkeudella on lähes 6,5 metriä, rungon läpimitta on yli 2 metriä ja puun kuutiotilavuus on noin 30 m3. Suomen suurin puuyksilö.

Poppelin jälkeen Heinolan vakiotarkastukseen kuuluvat torinseudun katukivet. Ne ovat Liisan kotikaupunkiinsa piirtämät ja siksi tärkeät. Eivätkä hullummat! Ohikulkijat ihmettelevät katukivien ja katukaivojen valokuvaajia. Mutta joillekin ne ovat elämäntyö. Tai ainakin osa sitä.

Uuno Kailas

Käteeni kopsahtaa lähes yllättäen Uuno Kailaasta kertova kirja. Se on Marija Vantin kirjoittama: ”Älä koske perhosen siipiin”. Uuno Kailas syntyi Heinolassa 1901 ja kuoli Nizzassa tuberkuloosiin 32-vuotiaana. Heinolalainen Arvi Kivimaa kirjoitti koulupoika-Kailaasta: "Tämä koulupoika hämmästytti lähintä ympäristöään kirjoittamalla runoja seikoista, joissa kunnon Heinolan ihmiset eivät olleet huomanneet mitään erityisiä lyyrillisiä rikkauksia, kuten Jyrängön koskesta.” Ilmankos Uuno Kailaan veistos onkin Maaherranpuistossa Jyränköä kuuntelemassa. Käteeni kopsahtanut kirja taas kertoo Kailaan pitäneen Nizzaa ja Heinolaa samankaltaisina paikkoina?!

Heimot

Minun Heinolan kaupungin vastarannalla sijaitsevasta Kausasta kotoisin oleva isoisäni syntyi vuonna 1878. Taisi olla niitä aikoja, kun poppeli istutettiin. Isoisä kuoli 1956, mutta poppeli jatkaa kasvuaan. Silloinkin elettiin. Minun äitini vanhemmat asuivat Heinolassa ja Asikkalassa. Isän vanhemmat elelivät taas Ruovedellä, Muroleen kanavan vaikutuspiirissä. Hämeen hitaaksi, epäsiistiksi ja hieman tyhmäksikin tuomitussa heimossa ovat siis kaikki minun sukujuureni. (Acerbi: ”Matka halki Suomen v. 1799”) Tai ollaanhan siinä hieman kiikun kaakun, yksi jalka Turun ja Porin läänissä ja yksi Mikkelin läänissä – vanhan läänijaon mukaan. Isovanhempieni nuoruusvuosina liikuttiin vesistöjä pitkin. Minun isoisovanhemmilleni vesistöt eivät kuitenkaan olleet yhteisiä. Vesijärvi, Päijänne ja Ruotsalainen olivat äidinisän kalastusseutuja. Isänisä oli taas tottunut liikkumaan Palovedellä ja Vankavedellä, Ruoveden vesistöissä. Molemmat paikat ovat Hämeen rajamailla. http://penttimurole.blogspot.com/2013/10/acerbi-asikkala-ja-helsinki.htmlSiitäpä virisikin keskustelu. Onko todella niin, että syntymäpaikan heimoperinne kuvaa ihmisen puheliaisuutta, yhteisöllisyyttä tai jopa älykkyyttä. Yrjö Niiniluoto kirjoitti 1957: ”Kansalla, rodulla on ankkureita, jotka kiinnittävät sen menneisyyteen, alkuperäänsä: on muinaistieto ja kieli, ruumiillinen ja henkinen rakenne, usein uskontokin. Nämä ankkurit ovat heitetyt niin syvään, ettemme enää saa selville, missä ne ovat kiinni. Me tiedämme kuitenkin, että ne pitävät ja määräävät kulkuamme, emmekä ole tuuliajolla.” Tämä viittaisi siihen, että kaikilla Suomen heimoilla olisi jotain ja paljonkin yhteistä. Kansa ajattelee erilaisuutta. Kuvitellaan hämäläisten olevan hitaita ja harvasanaisia, myöskin kuuliaisia kansalaisia, mutta toisaalta Sysmän seudun hämäläiset jäivät kuulemma kirkonmäelle juovuspäissään tappelemaan, pohjalaisten jäyhiä ja työteliäitä, mutta omapäisiä, itäsuomalaiset olisivat yleensä iloisia ja puheliaita, karjalaiset taas erityisen vilkkaita ja savolaiset lupsakoita, tulivat kuulemma kirkonmäelle hyvätapaisina. Turkulaisia taas on pidetty nurkkakuntaisia ja hitaasti lämpiävinä, siis vaikeasti lähestyttävinä, olisiko syynä pääkaupunkilaisen syndrooma. Itäsuomalaisten vitsitkin loppuvat kuulemma siihen, mitä joku sanoi. Länsisuomalaiset kaskut taas siihen, mitä joku teki. Tuo joku on kiinnostava. Kun ajattelen isoisäni puheita, toistui niissä jatkuvasti ihmisen identiteettiä kuvaava kotipaikka: Kalkkisten mies, Kuhmosten mies, Sysmän mies, Nyynästen renki, Vaanian tyttö, no hänestä se tulikin sitten vaimo. Tunnistatko oman heimosi ominaisuudet?

http://penttimurole.blogspot.com/2020/04/kirjat-vievat-kapinan-aikaan-ja.html

Kotimatkalla Karistoon

Rakennuslehdessä oli juttu Risto Pesosesta ja hänen kirjastaan ”Tupakkiaskin kannesta massakustomointiin”, Rakennustieto, 2021.  Jutussa oli siteerattu sata vuotta sitten laadittua Otava Oy:n talokilpailun ohjetta: ”Vanhojen talojen jäljittelyinto on johtamassa väärään suuntaan. Näitä harhatien kulkijoita ovat maalaistalotyypit, jotka pelottavan suuressa määrin valloittavat jalansijaa kaupungeissammekin.” Riston kirja on ilman muuta tutkittava. Uskon siinä olevan mielenkiintoisia juttuja jotka täydentävät Ooke Lehtovuoren minulle antamia opastuksia: http://penttimurole.blogspot.com/2019/05/pientaloalueet-mahtava-elamisen.html  Mutta tämä vanha ohje tuli mieleen, kun taas suoritimme tuon Kariston kierroksen. Nyt koko kylä oli valmis. Onkohan ystäväni Tero Vanhanen käynyt teostaan arvioimassa? Uskon kyllä. Onko ollut tyytyväinen? Siihenkin uskon. Jotain on kuitenkin mennyt eri lailla kuin itse uskoin ja eri lailla kuin millaiseksi Teron luonnokset aluetta kuvasivat. Kaava ja sen tiukka mitoitus ja erityisesti liikenneturvallisuus herättivät aikanaan keskustelua. Siihen keskusteluun Tero meidätkin palkkasi. Oli todistettava. Nyt kun aluetta ajelee ei havaitse ratkaisevia näkemäpuutteita. Katutilaa hallitsee kuivatusperiaate, jossa kadun keskellä kulkee kivetty kouru. Kadun reunat liittyvät tonttiaitaan, tonttimuuriin tai viherkaistaan, vapaasti ja tontinomistajan mieltymyksen mukaan. Luontevaa. Mutta mitä mieltä olisi oltava taloista? Ne ovat kuin talopakettitehtaiden mallikirjastoista. Ja sieltä ne ovatkin. Nykyään hirsitalot ovat jo vallanneet neljänneksen omakotitalomarkkinoista, mutta Kariston rakentamisaikaan hirsituotteiden suosio ei vielä ollut tapissa. Oikeastaan ihmettelen tuota yksilöllisyyden tavoittelua pikkunikkarityylillä. Eikö markkinoiden kuvakirjasto todellakaan tarjoa tyylikkyyttä ilman ritiramsua? Risto Pesosen yhteenveto pientalojen tulevaisuudesta sanoo megatrendeiksi ekologisuuden, kaupungistumisen ja kustannukset. Sitten hän (Rakennuslehden mukaan) sanoo: ”Mutta, talotehtailija, älä unohda yksilöllisyyttä!” Näitä miettiessä suuntaamme auton keulan kohti Helsinkiä.

Karistossa vallitsee nostalginen samankaltaisuus. Ehkä jotkut kokevat sen yksilöllisyydeksi. Se kertoo yksilöllisyyden samankaltaisuudesta. No, pääasia että kaikki ovat onnellisia. Ja siltä näyttää. Mutta kuitenkin talojen tarjonnan laatu jättää mieleen hämmästyksen. Eihän se Tero juuri tuollaisia haaveita piirrellyt. Tässä näitä haaveita: http://penttimurole.blogspot.com/2014/07/pikakaynnilla-tiiviissa-ja-matalassa.html

 

Nyt kotimatkalle, ensin Pakilaan sitten Kemiöön. Tällaista se on eläkeläisen kesähuvi. Oikeastaan parhaasta päästä. Kausan auringonlasku jättää kaipuun.

pentti.murole@gmail.com
pentti-murolegmail-com@penttimurole.blogspot.com
Jatka keskustelua #kuntalehti @kuntalehti Twitterissä tai Facebookissa.