Laura oli menossa kierrätyskeskukseen Koivukylässä. Hän pyysi minua viemään itsensä Käpylän asemalle, josta hän junalla köröttäisi Koivukylään.  Köröttäisi, anteeksi, tuo sana ei ole tarkoitettu loukkaukseksi junalla matkustajia, eikä varsinkaan junia kohtaan. Vastahan siitä on 54 vuotta Koivukylän suunnittelukokouksesta Vantaan kaupunginhallituksen huoneessa, jossa meikäläinen uhosi kiiltäväkylkisten hopeanuolten syöksähtelevän Helsingistä Vantaan uuteen keskukseen muutamassa minuutissa. Puheenjohtajana kokouksessa oli Lauri Lairala, kaupunginjohtaja, Mikko Mansikka puolestaan hääri kokouksessa aatteen miehenä. Salosen Jaskan johdolla huoneen täytti lauma konsultteja. Kaikki suuren tehtävän kiehtomana. Elettiin vuotta 1967. Se oli Mikon viimeinen vuosi Vantaan kaavoittajana, mutta hän ne alkutahdit soitti, tai libretonko kirjoitti? Kirjoitinkin blogissanin näistä runollisista ajoista: ”Aika, jota elimme, oli Vietnamin sodan aikaa, minihameitten aikaa, Kennedyn murhan aikaa, Kiinan kulttuurivallankumouksen aikaa, Neil Armstrongin kuulennon kuumeisen valmistelun aikaa, Helsingin metrosta riitelyn aikaa, Pariisin ylioppilasmellakoiden aikaa ja taistolaisuuden aikaa.”

Tekeillä oli kilpailija Tapiolalle, uuden ajan kaupunki uusin elkein. Suunnittelijan palopuheissa tämä tarkoitti uskoa palvelujen ja joukkoliikenteen mahtiin: ”Asukkaita piti ajatella. Palvelut piti saada lähelle. Kävelytiet katettuina johtaisivat palvelukeskuksiin. Kortteleista voitaisiin tehdä ’kaupunginosataloja’, joissa talvipuutarhat ja uimahallit toisivat viihtyisyyttä elämään. Bulevardimaiset kadut komeine puuriveineen kulkisivat suoran ryhdikkäinä läpi kaupungin. Nukkumalähiö olisi unohtuva realiteetti. Uudenlainen ihminen oli syntymässä: suurkaupunkilainen.” http://penttimurole.blogspot.com/2016/04/neljas-kuolemansynti-kompaktikaupunki.html

Niin, siis halusin viedä Lauran perille saakka, Koivukylän asemalle. Saisin tilaisuuden pieneen paikkakuntakierrokseen. Senhän tiesin, että Koivukylästä ei sitten tullutkaan tuota uneksittua Vantaan pääkaupunkia eikä siitä tullut maineikasta edistysaskelta Tapiolan lähiökaupungista kohti uudemman ajan bulevardikaupunkia. Kyllä kai meillä suunnittelijoilla oli unelmia. Saatoimme jopa uneksia Koivukylän kaupungin nousevan kansainväliseen maineeseen ja nostavan meidät suunnittelijat sinne mukanaan. Nyt kuulen jonkun murisevan. Saattaa sanoa itselleen, ettei sen kaltaisia haaveita ollut sekoittamassa jalon ja pyyteettömän suunnittelun sisältöä. No, tunnustan kyllä, minulla oli.

Pekka Lahti kertoo koko tarinan

Ystäväni Pekka Lahti kirjoitti vuonna 2016 Koivukylän suunnittelusta ansiokkaan blogin: https://pekkalahti.wordpress.com/2016/12/01/koivukyla-saaga-50-vuotta/. Hän kirjoitti sen jonkinlaisena 50-vuosijuhlateoksena, sillä Koivukylän jonkinlaisesta aloituspäätöksestä oli kulunut 50 vuotta. Blogi alkaa kertomuksella YLE TV2 Downshiftaajat sarjasta. Mallinukkumalähiöksi oli valittu Koivukylä. ”Jaksojen edetessä 1960-luvun pahamaineisen kompaktikaupungin arkkityypistä kehkeytyy todellinen kontaktikaupunki, päinvastoin kuin monet lähiökrapulaa potevat kaupunkisuunnittelijat ovat ennakoineet. Helsingin vauraista osista ja maaseudulta muuttaneet, lähiöiden perussuomalaiset, maahanmuuttajat ja pikkurikolliset löytävät toisensa riemastuttavalla tavalla kerrostaloelämän arkisissa kiemuroissa.”

Tämä Pekan blogi kaiken kaikkiaan kuuluisi hyvinkin itse kunkin kaupunkisuunnittelijan aapiskukkoon. Pekka haastattelee hankkeeseen osallistuneita. Murole saa huutia puuttumisesta kaavoittajien reviirillä oleviin asioihin. ”Pertti Maisala oli huomannut suunnitteluryhmän sisäisen yhteistyön rakoilun ja sisäisen valtataistelun. Pertti Maisalan tulkinnan mukaan Salosella ’oli hinku puuttua liikennesuunnitteluun…’ ja Muroleella vastaavasti ’kaupunkikuvallisiin ja vastaaviin kaavoittajan asioihin, vaikka ne eivät kaavarunkotasolla olleet akuutteja”. Pekka mainitsee myös Kaj Nymanin, arkkitehdin joka varsinaisesti johti Vantaan kaupunkisuunnittelua Koivukylän suunnittelun aikaan. Kaitsu sitten ilmaisi tyytymättömyyttään lopputulokseen. “Kunta pääsi halvalla. Mikään muu ei sitten toteutunutkaan. Asuminen ei muodostunut normaalia edullisemmaksi. Palvelutaso jäi pitkäksi aikaa vaatimattomaksi. Ympäristöstä tuli ankea, autopaikkojen dominoima, kun edullisiksi väitettyjen pysäköintilaitosten rakentamiseen ei kuitenkaan löytynyt rahaa.”

Nämä pari lainattua lausetta eivät anna mitenkään oikea kuvaa sitä laajaa aineistosta jonka Pekka Lahti tarjoilee. Hänen listansa haku- ja lähdeteoksista kuvaa koko aikakautta. Onkohan kukaan sellaista aiemmin koonnut? Juuri näiden ansiosta kirjoitin aapiskukosta.

Todettakoon nyt vielä täydennykseksi, että arkkitehti Seppo Heinänen oli aktiivisena sihteerinä Koivukylän suunnittelukokouksissa. Hän oli äärimmäisen myönteinen henkilö työssään. Hän sovitteli myös myrskynä nousevia debatteja. Sepon ura Vantaan kaupungin palveluksessa oli nousujohteinen. Hänellä ei varmaankaan ollut yhtään vihollista.  Seposta tuli apulaiskaupunginjohtaja vuonna 1977. Eläkkeelle hän pääsi/joutui vuonna 2001.


Pekan blogissa oli tämä kuva, jossa pönäkkänä seisoo lähes koko Koivukylän suunnittelijakunta suuren ja tutuksi tulleen karttaseinän edessä. Tuota seinää katsellessa mietittiin kompaktikaupunkia ja Helsingin suunnasta syöksähteleviä hopeakylkiä. Kuvassa vasemmalta Erkki Kuoppamäki, Pekka Pietarila, Jaakko Tuttujew, Pertti Maisala, Pentti Riihelä, Tauno Skyttä, Jaakko Salonen, Eljas Viita, Esa Hjelm, Jaakko Munkki ja Seppo Heinänen. Esa edusti tässä porukassa liikennesuunnittelua ja Kunnallistekniikka Oy:tä. Nuorta porukkaa, olisikohan keski-ikä ollut siinä 30 vuotta.

Liikenne oli nouseva ongelma

Liikenteen suhteen kehittelimme mahtavaa innovaatiota. Halusimme testata juuri käyttökuntoon saatuja liikenteen mallinnusohjelmia katuverkon silmäsuuruuden optimoimiseksi. Pentti Bergius oli kehittänyt sopivat algoritmit tähän tarkoitukseen. Tämä tulkoon mainituksi nyt algoritmien kaikkivaltaisuuden aikana. Niistähän puhuvat nykyään jopa poliitikot. Niin, algoritmeja hyväksi käyttäen laskimme optimaalista katuverkon silmäsuuruutta. Taisi olla Hakalan Lasse laskutoimituksia tekemässä. Mitä kummaa? Korkeakoulun Hietalahdentorin Elliot kertoo optimaalisen katuverkon silmäsuuruuden olevan nolla. Lasse epäilee jotain häikkää. Ei ollut häikkää. Liikennetaloudellisesti laskemalla edullisin katuverkko osoittautuikin olemaan sellainen, että koko maanpinta päällystetään asvaltilla ja autot pääsevät suoraan linnuntietä pisteestä A pisteeseen B. Tällainen verkko osoittautui kuitenkin varsin teoreettiseksi, mutta oli kiva tietää. Erikoisen kiinnostavaksi tämän saattaa tehdä se, että tuo totuus on edelleenkin voimassa. Ehkä Elon Muskin robottiautot ratkaisevatkin tämän ongelman tavalla johon ihmisen reaktio- ja huomiokyky eivät pysty. Liikenne inhimillisin säännöin tulee olemaan menneen talven lumia. Tekoäly ei tarvitse inhimillisiä liikennesääntöjä. Eivätkä varsinkaan lentävät robottiautot. Algoritmeilla mennään.

Tunnistettiinko muita ongelmia?

Kyllä niitä kaupunkisuunnittelun ongelmia jo silloin 60-luvulla ajateltiin, ajattelitko että vasta nyt?  Näyttää siltä, että jopa tiedostimme tulevan muutoksen. Minäkin kirjoittelin johonkin alan lehteen juuri vuonna 1967 tällaisia: ”Yhdyskuntasuunnittelun probleemat ovat viime vuosina tulleet voimakkaiksi realiteeteiksi myös kadunmiehelle. Lisääntyvät liikennevaikeudet aiheuttavat suurta ajanhukkaa, liikenneonnettomuuksia sattuu tuhkatiheään, mahdollisuudet etenkin nuorison vapaa-ajan viettoon ovat äärimmäisen heikot, nukkumalähiöt ovat järkyttäneet etenkin kotona olevien perheenäitien henkisen tasapainon, ilman saastuminen aiheuttaa muita terveydellisiä haittoja, nuorten koulutuskysymys on heittänyt varjon tulevaisuuden yhdyskuntakehityksen mahdollisuuksille, lasten päivähoito on miltei täysin järjestämättä jne, jne.” YHDYSKUNTASUUNNITTELU JA TULEVAISUUDEN KAUPUNKI 1967 Pentti Murole.

Jos nyt olimme tekemässä Koivukylästä parempaa Tapiolaa, ja halusimme olla kaukana Tapiolan tapaisesta nukkumalähiöstä, niin panenpa tähän malliksi vielä kannanoton Tapiolaan: ”Kaupunki-sana Tapiolan kaltaisista lähiöistä puhuttaessa on kuitenkin väärä, epämääräisyydessään kyllin törkeä, sillä kaupungeissa on olennaista se mikä Tapiolan lähiöstä puuttuu, korttelijärjestelmän yksityisten ja julkisten tilojen selvästi hahmottuva erottuminen, katujärjestelmän organisaatio, jalankulku ja autoliikenteen tilojen erottuminen ja erilaisten toimintojen jatkuva muutosprosessi.”

Tällaisilla eväillä toimittiin. Kukin kuitenkin omilla eväillään. Nämä olivat minun eväitäni. Ehkä niihin kuuluivat vielä seuraavat silloiset olettamukset: perustuotanto vähenee, tavarantuotanto lähestyy kyllästymisastetta, palvelusten tuotanto palvelee näennäistarpeita, vapaa-aika lisääntyy mutta sen henkinen "tuottavuus" alenee ja työttömien, keinotyötä tekevien sekä vanhusten määrä lisääntyy. Siinähän me nyt olemme. Täydessä pyörteessä. http://penttimurole.blogspot.com/2018/11/minun-sankarini-ryhdyin-kyselemaan.html

Autolle annettiin vielä neuvoja: ”Tulevaisuudessa on auton sopeuduttava kolmepäiväiseen työviikkoon, eläkeläis- ja nuorisokulttuuriin, kansainväliseen uuskolonialismiin, "takaisin maalle" - ajatteluun, sähkömökkikulttuuriin, veneyhteisöihin, vapaa-ajan kaupunkeihin, elektroniseen viihdeympäristöön ja pluralistiseen ihmiseen, joita ovat lihas-, luonto-, taide-, kirja-, puuha-. politiikka-, penkkiurheilija-, seminaari- ja pultsari-ihmiset.” Ajattele itse, auto ei ajattele, 1975, Iltasanomat, Dipl.ins. Pentti Murole/Liikennetekniikka Oy

Haaveista todellisuuteen

Tietokoneen uskomattomista opeista piittaamatta uskottiin sitten katuverkon tiheyteen ja kortteleiden kokoon ikään kuin sormituntumalla. Eikä vain sormituntumalla. Laskettiin ”oikeita” tiheyksiä ja tehokkuuksia. Ei kylläkään päästy aivan sellaisiin tehokkuuksiin mistä alkuhetkien juhlapuheissa puhuttiin. Rakentajina olivat yleishyödylliset asuntotuottajat Haka ja Sato. Ne tietysti toivoivat muutosta sen aikaiseen lähiörakentamiseen. Mutta liika oli liikaa. Suunnittelijoiden toivoma tiivis kaupunkimalli korkeine rakennuksineen ei sopinut heidän tuotantokoneistolleen. Se mikä nyt olisi haluttua ei silloin ollut sopivaa. Mitä sitten haluttiin? Puhuttiin kompaktista kaupungista, mutta se katsottiin edullisimmaksi tehdä korttelitehokkuudella 0,7-1,0. Osa taloista voisi olla ja tulisi olla 15 kerrosta korkeita. Suunnittelualueelle oli tarkoitus saada 30000 asukasta. Se taas olisi tuottanut asukastiheydeksi vaivaiset 3500 asukasta neliökilometrillä. Todella mitätöntä. Sehän tulisi olemaan vain hiukkasen korkeampi, kuin Tapiolassa. Jokin meni vikaan. Ei tullut kompaktikaupunkia ja kontaktikaupunkia. Mikko Särelän ja lisää kaupunkia toivovien ryhmän ihanne on 25000 asukasta/km2 ja työpaikat päälle. Sellaisia kaupunginosia ei sentään ole usein vertailukoteina olevissa naapurimaissakaan, mutta se on toinen juttu.

Koivukylä kokonaisuudessaan oli mitoiltaan 2x4 kilometriä. Yläkuva esittää suunnitelmaa. Kuvassa näkyvä länteen kaartuva sininen viiva on Kehärata. Sellaista ei ollut 60-luvulla tiedossa. Alakuva on nykytilanne. Havaitaan Koivukylän toteutuneen osittain radan itäpuoliselta osalta, Rekolaan suuntautuvat kerrostalokorttelit jäivät kuitenkin toteutumatta. Länsipuolella rataa Asolanväylän ja radan välisissä kortteleissa on rakentamista, ei kuitenkaan suunnitelmassa kuvitellulla intensiteetillä. Koivukylän puistotien eteläpuoleinen suurkortteli muistuttaa rakenteeltaan suunnitelmassa esitettyä avointa korttelityyppiä. Peijaksen sairaala on merkittävä kohde, jollaista ei 60-luvulla ollut ohjelmassa. Ja tietysti Leinelä, jossa on irtauduttu alkuperäisen suunnitelman ruutukorttelimuodosta. Leinelä on mielestäni erittäin onnistunut pieni asemakaupunki.

Suunnitelmassa varsinaiseen Koivukylä-ruutuun kuviteltiin 30000 asukasta. Nykyinen suunnitellun alueen asukasluku on noin 18000 asukasta. Koivukylän suuralueella on 30000 asukasta, joista Koivukylässä (sis. Leinelän) 5000, Asolassa 5000 ja Havukoskella 8000 asukasta. Varsinaisen alkuperäis-Koivukylän ulkopuolella ovat Ilola, Rekola ja Päiväkumpu. Alueilla on 5000, 3000 ja 4000 asukasta.  Koivukylän suuralueen asukkaista 24 % on vieraskielisiä. Erityisen korkea vieraskielisten osuus on Havukoskella. Prosenttiluku on 42 %. Olisiko ennätyslukema? Kyllä, Helsingissä eräät itäiset alueet kyllä lähentelevät Havukoskea, mutta jäävät kielen mitalla toiseksi. Koivukylää suunniteltaessa tehtiin mahtava määrä tutkimuksia ja osaoptimointeja. Eräs asia jota silloin ei ollut olemassa on monikulttuurisuus. Raporttipinoissa ei liene yhtään sanaa joka viittaisi maahanmuuttoon. Saatikka että olisimme voineet tiedostaa tekevämme kaupunginosia joissa 60 vuoden päästä, eli tästä 10 vuoden päästä on vieraskielisten enemmistö. Tänään Havukoskella Rautpihan päiväkodissa yli 90 prosenttia lapsista puhuu äidinkielenään muuta kuin suomea tai ruotsia. Kyllä he suomeakin puhuvat, päiväkodissa ja koulussa kun oppivat. Suomalaisia kun ovat.

Tässä on nyt sitten kaksi kuvaa Koivukylän keskustasta, tai sanoisinko keskiosasta. Ylempi kuva on vanhasta suunnitelmasta tekemäni pikakuva. Minua kiinnostaa suunnitteluarkeologia. On kiva kaivaa esiin vanhoja suunnitelma ja verrata niitä toteutuneeseen maailmaan. Ja samalla kun miettii tai pikemminkin kaivaa esiin vanhoja suunnitteluhetken tekstejä voi ikään kuin saattaa oikosulkuun tuon tehdyn suunnitelman, sen taustalla olleet tekstit ja nykytodellisuuden. Millaisia tekstejä tekijät julkaisivat? Ja ketkä niitä julkaisivat? Raportit sinänsä ovat täynnä asiaa. Mutta ajattelen enemmänkin ideologiaa julistavia tekstejä. Ajan uhoa. Taisi olla niin, että nuorena arkkitehtina Salonen-Savelan remmiin tullut Pertti Maisala oli merkittävin julistaja. Hän se käsikirjoitti Risto Jarvan filmin ”Kaupungissa on tulevaisuus, 1967”.

Johanna soittaa!

Yllätys, yllätys. Olin Liisan kanssa tavanomaisella pyöräretkellä keskuspuistossa, kun taskussa pirisi. Tai juuri istuimme tavanomaisella puistonpenkillä lähellä Vantaan koskea. Kuka soittaa? ”Täällä Johanna Hankonen!” Huimaa telepatiaa. Olinhan juuri kirjoittanut seuraavaa: Johanna Hankonen teki loistavan teoksen: Lähiöt ja tehokkuuden yhteiskunta, Otatieto Oy, Gaudeamuskirja, Tampere 1994. Teoksessaan hän yhdistelee Jarvan filmin käsikirjoittajan, Pertti Maisalan ja filmin asiantuntijan, Jaakko Salosen samanaikaisia tai myöhempiä toimia tiiviiden kaupunkien suunnittelussa filmissä esitettyyn manifestiin. Hän itse asiassa vetää ajatuksellisia yhteyksiä tästä filmistä Koivukylän suunnitteluun. Hän pitää Koivukylän runkokaavaa filmin tekijöiden ajatusten suorana sovellutuksena käytäntöön. Pertti Maisala julisti uskoa kaupungistumiseen: ”Virkeät ja eteenpäin pyrkivät ihmiset siirtyvät suurempien mahdollisuuksien luo, kaupunkiin ja yhä suurempiin kaupunkeihin. Eikä tämä rajoitu vain valtakuntien sisälle. Jotta parhain osa väestöstämme ei hakeutuisi muualle, meidän on pystyttävä luomaan Suomeen edes yksi todellinen suurkaupunki, Helsinki.” No, eihän Pertti Koivukylästä kirjoittanut, mutta kai se oli symboli kaupungistumiskehitykselle juuri silloin.

Johanna Hankonen esitti kirjassaan tällaisen kaavion. Koivukylä sijoittuu paikalleen monen muun suunnitteluprojektin viitekehyksessä. Niistä muutamat olivat myös minun viitekehyksiäni. Vaikuttivat, jos ei muuhun niin asenteisiin. Ja jos ei niihinkään niin kokemuksena. Kaaviossa niitä näkyy Lappeenrannan keskusta Erkki Juutilaisen kanssa, Matinkylä 2. vaihe Simo Järvisen ja Eko Miettisen kanssa, Haaga-Vantaa yhdessä Jaakko Salosen ja Kirmo Mikkolan kanssa sekä Tapiolan keskustan laajennus Kirmo Mikkolan, Edu Kairamon, Jussi Pallasmaan ja Erkki Juutilaisen kanssa. Kai siinä myös Tikkurilaa, Hervantaa ja Olaria sivuttiin ohuesti.

Kirjoitin omaan kirjaani ”Ihmistä ei voi suunnitella, kiveä voi”, 2010, hieman arkisemman arvion: ”En todellakaan voi löytää samalla tavalla kirkkaita yhteyksiä. Filmi oli manifesti - mille? Koivukylä oli arkipäivää! Koivukylän teko oli tietysti suunnittelijalle juhlaa. Mutta eihän siinä suurta juhlaa tai paatosta sittenkään ollut. Se oli enemmänkin arkipäiväistä työtä ilman erityistä henkistä hehkutusta. Oikeastaan tämän arkipäiväisyyden ja innovaation köyhyyden muistan jääneen ilmaan leijumaan. Laskettiin paljon ja piirrettiin paljon - ilman että yhdestäkään piirustuksesta tai lauseesta olisi tullut suomalaisen suunnittelun pikku ikonia. Se harmittaa! Ne Versailles-puistotkin jäivät puuttumaan! Jarvan filmin ihanteet jäivät tuuleen. Koivukylän ihanteet kiteytyivät Havukosken betonin harmauteen. Miten siitä niin harmaata tulikin? Ja parkkipaikkavoittoista, niin kuin Nymanin Kaitsu moitiskeli. Havukosken korkeiden talojen kaavan teki Eero Valjakka. Halusiko Eerokin Olarin jälkeen vaihteeksi tuollaista harmautta? No, ei, mutta tuollaiset talot olivat linjalla. Surullistako? Kyllä.” Vai ovatko ne niin pahoja?

Vantaan entinen kaupunginjohtaja Erkki Rantala oli Koivukylän asukas ja sai nimikkoniityn alueelle pari vuotta sitten. Hän piti Koivukylää hyvänä kaupunginosana. Asukkaan tuntemuksella. Havukoski ja Koivukylä tässä nyt menevät hieman sekaisin. Erkki asui Keravanjoen varrella nykyisellä Havukoskella. Puhui kuitenkin Koivukylästä. Niin se on porautunut minunkin aivoihin tuo Koivukylä – tulevaisuuden kaupunkina. Siellä käynti pistää aina ajatukset ja muistot liikkeelle. Nuoruuden ja hulluudenkin. Erkki Rantala oli mahtava tyyppi. On tälle jutulle suorastaan kunniaksi, että hän tähän sotkeutui. Seuraavassa jutussa onkin tutkittava mitä nykypäivän kunnallispolitiikan kandidaatit kaupunkien suhteen lupailevat. Se on vielä yllätys. Hieman yllätyksellisyyttä lupailee Ode Soininvaaran jutun otsikko: ”Tiivistä ja harvaa!” Mitähän se on?

pentti.murole@gmail.com
pentti-murolegmail-com@penttimurole.blogspot.com
Jatka keskustelua #kuntalehti @kuntalehti Twitterissä tai Facebookissa.