Pariisin pormestari Anne Hidalgo on julistanut “Yhteisen Pariisin” tai ”Läheisyyksien kaupunki” -hankkeen. Yksi miljardi euroa on tarkoitus käyttää katujen, torien ja puistojen kaunistamiseen. Jokaiseen kortteliin asetetaan vastuuhenkilö asukkaita palvelemaan. Sääntöjä rikkoville annetaan sakkoja. Tehdään 15 minuutin kaupunkia.
Ode Soininvaara kirjoittaa blogissaan 15 minuutin kaupungista: ”Helsinki, Espoo ja Vantaa ovat kaikki epäonnistuneet alakeskusten kehittämisessä. Itäkeskus, Malmi, Tikkurila, Myyrmäki, Leppävaara ja Matinkylä nyt esimerkiksi. Sen sijaan, että alakeskuksista olisi tehty toimivia pikkukaupunkeja, niitä on tehty nukkumalähiöitä kauppakeskuksen ympärille ilman mitään kaupunkiin liittyvää katuelämää.” No, olenhan minäkin ollut mukana noista joissakin, ainakin nyt Malmi, Tikkurila ja Matinkylä. Voisin kyllä luetella listan muitakin, mukana olleista ja sivusta seuratuista. Joskus luulin kompaktikaupunkiaatteen pelastavan. Ei pelastanut. Ode jatkaa: ”Ainoat onnistuneet ’lähiöt’ ovat Kerava, Järvenpää ja Hyvinkää. Ne ovat onnistuneita, koska ’lähiöllä’ on oikeus päättää omista asioistaan.” https://www.soininvaara.fi/2020/12/11/miksi-tampereen-seudulla-menee-niin-hyvin/
Tällainen periaatteellinen muutos on 15 minuutin strategien haaveissa. Kulkemisen kolmio olisi käännettävä kärjelleen. Onhan tämä propagandistinen. Ja mahdoton. Symbolinen. Mutta mihin asteeseen se olisi todellisuudessa mahdollinen? Alla on kuva, jossa esiintyy henkilöliikennetutkimuksen matkalukuja sekä ”yleispätevä” illuusio vartin kaupungista.
Vartin kaupungeissa löytyy
On nyt pakko hieman ottaa kantaa. On nimittäin aika monta paikkaa tuossa Oden listassa, joissa on tullut itse oltua mukana. Puolustaudun. Mitä vikaa on Malmin torissa. Sitä tehtiin aikanaan yhdessä ”Samurai” Hokkasen kanssa. Mittakaava on oikea. Malmi on 15 minuutin kaupunkia.
Olemme saaneet lukea koronan pahoin kohtelemien kaupunkien liikennemuutoksista ja ajatuksista “mitä koronan jälkeen”. Milano on yksi koetelluista kaupungeista. Tälläkin hetkellä sisarenpoikani Carlo joutuu viemään lapsensa yksi kerrallaan ulkoilemaan. Vain kaksi ihmistä saa olla yhdessä. Milanon liikenteestä vastaava tirehtööri Marco Granelli on esittänyt meidänkin lehdistössämme ajatuksiaan tulevasta liikennepolitiikasta. Ihmiset pelkäävät joukkoliikennettä ja autojen yhteiskäyttöä. Tämä on suuri vaara, sillä se johtaa yksityisautojen lisääntyvään käyttöön, tilanteen palautumiseen ja ylittymiseen – ehkä. Nyt on toimittava. Milano varaa katutilaa pyöräkaistoille, suosii potkulautoja ja muuta mikroliikennettä. Saumaton liityntäliikenne ja matkaketjut ovat fokuksessa. Sähköpyörämarkkina ja laajennettu kaupunkipyörätoiminta ovat kehitteillä. Uusien nopeusrajoitusten (30 km/h) uskotaan parantavan turvallisuutta. Jopa Greta Thunberg on julkisesti kehunut milanolaisia. Milanossa puheet ja pienet teotkin keskittyvät liikenteeseen. Siellä ei juuri puhuta 15 minuutin kaupungista, siten kuin Pariisissa.
Hidalgon haaveena läheisyyksien kaupunki
Toiselle kaudelleen Pariisin kaupunginjohtajaksi valittu Anne Hidalgo on vahva kaupunkipoliitikko. Hänen suuri ideansa on “La Ville des Proximites” – läheisyyksien kaupunki. Ideana on luoda naapurustoja joissa asukkaiden palvelut ovat 15 minuutissa saavutettavissa. Työpaikat, ruoka, virkistys, vihreä kaupunkitila, asunnot, terveydenhuolto, pienet kaupat ja palvelut sekä paljon muuta tulisi voida tavoittaa ilman henkilöautoa, pääasiassa kävellen tai pyörällä. Nyt kun pandemia on perusteellisesti muuttanut ihmisten elämäntyyli, on oikea aika ryhtyä toimiin. Pariisin pormestari sanoo että 20 vuodessa liikumme pääosin joukkoliikenteellä, pyörällä tai jalan. Elämä muuttuu autoaikoihin verrattuna rauhallisemmaksi. Luonto ottaa paikkansa kaupungissa. On nurmikoita asfalttibulevardeilla ja vihreitä toreja jokaisessa naapurustossa. Pian voimme uida Seinessä ja luoda muutenkin tulevaisuuttamme yhdessä yrittäjien, käsityöläisten ja taiteilijoiden kanssa. Yhdessä he luovat kaupunkielämän uutta verenkiertoa. Pariisi kieltää dieselien myynnin 2025 ja polttomoottoriautojen myynnin 2030. Vanhojen autojen ajo kaupunkiin tulee kielletyksi aamu kahdeksasta ilta kahdeksaan.
Autojen tuulilasiin kiinnitettävät tarrat osoittavat ajoneuvon iän ja päästötason. Ennen 1996 rekisteröidyt henkilöautot, ennen 1997 rekisteröidyt pakettiautot, ennen 2000 rekisteröidyt moottoripyörät ja kuorma-autot sekä ennen 2001 rekisteröidyt bussit eivät saa ajaa kaupungissa aamukahdeksan ja iltakahdeksan välillä.
15 minuutin kaupunki - kotikaupunkini
Mitä siellä oli suomalaisessa pikkukaupungissa, 15 minuutin kaupungissa, 50- ja 60 luvuilla? Olisiko siihen tilastoa. Löytyisikö Statfin-tilastoa? Ei helposti löydy. On turvauduttava elävään tietokirjaan. Hän istuu vieressäni.
Liisan kotikaupunki oli tyypillinen 15 minuutin kaupunki. Hän eli siellä nuoruuttaan. Teini-ikään tultuaan hän halusi sieltä pois. Jonnekin isompaan. Opiskelemaan. Mutta kaikki oli sopivaa ja hyvin, kun hän oli vielä koulussa. ”No, kerro nyt millainen oli 15 minuutin kaupunki.” Liisa kertoo: Meidän kaupungissamme oli kaksi leffaa. Oli yksi kirjasto, lähes kaikki kirjat tuli luetuksi. Ensin lasten osasto, sitten iän salliessa loputkin. Oli kahviloita, joista yksi oli nuorison oma paikka. Taisi olla Oululainen. Blunkka piti tanssikurssia seurahuoneella. (Tuttu mies, oli minunkin tanssiopettajani, sanoo haastattelija.) Talvisaikaan keskustassa sijaitseva luistinrata oli huippukohde. Musiikki soi. Ympyrää mentiin. Kesällä uikkula liukumäkineen oli ihana ajanviettopaikka. Torielämä oli vilkasta. Kaupungin kaksi anniskeluravintolaa eivät vielä kuuluneet nuorison repertoaariin, olivat kuitenkin olemassa. Erikoisliikkeitä oli kivijaloissa pitkin kahta pääkatua. Kioskeja oli kaksi. Elintarvikkeet ostettiin osuuskaupasta tai funkistalon kaupasta torin varrelta. Rautatieasema, tietysti. Siellä syntyi kaukokaipuu. Satamastakin lähti laiva isompaan kaupunkiin. Kaikki nämä paikat 15 minuutin kävelymatkan päässä kotoa. Koulut tietysti, ja sairaala, poliisiasema ja paloasema. Asiaankuuluvasti. Mutta myös opettajaseminaari vieraspaikkakuntalaisine poikineen. Hurmaavaa. Tenniskenttä ja urheilukenttä olivat kivenheiton päässä. Siinä olivat myös taidemuseo ja kaupunginmuseo. Mitään ei puuttunut. Tuliko ravirata ja leirintäalue mainittua? Ehkä on vielä mainittava kirjakauppa ja radioliike. Olisiko nyt kaikki? No, ei, harju ja harjulla sijaitseva harjupaviljonki ja lintutalo lintulammella jäivät mainitsematta. Niin myös kirkko ja hautausmaa keskellä kaupunkia. Keskustassa oleva korkea rautatiesilta oli kaunotar. Kaunotar ja hirviö, sillä se oli myös joillekin murheen murtamille kohtalon paikka. Sekin 15 minuutin kaupungissa. Saat arvata missä oltiin. Tarkistaakseni vielä tilannetta soitin hyvälle kaverilleni. Koska tämä on nyt salaisuus en paljasta hänenkään kaupunkinsa nimeä. Luin hänelle Liisan kaupungin toimintaympäristön. Juuri niin. Juuri samoin. Ja kaikki 15 minuutin päässä. Satamakin. Ja mitään siitä ei ole kadonnut.
Unelmakaupunkia etsimässä
Itse asiassa nyt tulikin ohjelmoitua oikea ja tavoiteltava kaupunkimuoto. Se tuli nyt hahmotettua jo valmiiseen 15 minuutin kaupunkiin.
Keskimäärin Helsingissä asuntojen osuus alueiden kokonaiskerrosalasta on 50 %. Liikerakennuksia ja julkisia rakennuksia on kolmannes kerrosalasta. Loppu on teollisuutta ja muita rakennuksia. Enimmillään asuntojen osuus on 70 % ja vähimmillään keskisessä Helsingissä 34 %. Jos nyt ajattelemme 15 minuutin unelmakaupunkia, niin meillä on hyvät oikean kokoiset kohteet työn alla. Ne ovat Kalasatama (25000 asukasta ja 10000 työpaikkaa), Jätkäsaari (21000 asukasta + 6000 työpaikkaa) tai Hernesaari (7600 asukasta ja 3000 työpaikkaa) miksei myös Pasilan seutuville rakentuva Keski-Pasila (13000 asukasta ja 7000 työpaikkaa). Jotta syntyisi 15 minuutin kaupunkia asuntopinta-alan pitäisi olla korkeintaan 60 %, liiketilaa ja palvelutilaa pitäisi olla 15 %, julkista palvelutilaa 10 % ja teollisuus- ja muuta tilaa 15 %. Edellytykset ovat olemassa, koska kaikissa näissä esimerkkikaupunginosissa työpaikkamäärät ovat lähes oikeassa suhteessa asukasmäärään, kunhan vain kivijalkaliikkeille syntyy riittävästi joustavaa tilavarausta. Avainjuttuna on se, miten tiloja voidaan jakaa, yhdistää ja laajentaa. Sama avainjuttu kuin asunnoissa. Miten voitaisiin kehittää joustavuus asuntojen yhdistelyssä tai jakamisessa suurempiin tai pienempiin kokonaisuuksiin sivuasuntoperiaatteella? Näkeekö joku sellaista pyrkimystä?
Mitä siellä kaupunginosassa pitäisi olla?
Jos ajatellaan yksiköiden määrää ja arvioidaan tulevaa tarvetta nykyisten tilastojen perusteella voidaan väittää hyvään 15 minuutin kaupunginosaan 20000 asukkaalle tarvittavan yksi kirjasto, yksi terveysasema, kolme lääkäriasemaa, 4 koulua, 12 päiväkotia, yksi uimahalli, 20 sisäliikuntatilaa, 2 uskonnollista kokoontumistilaa, yksi posti, kaksi apteekkia, yksi viinakauppa, yksi Kelan toimisto, 6 päivittäistavarakauppaa, 50 vähittäiskauppaa tai erikoisliikettä sekä 30 ravintolaa, kioskia tai kahvilaa. Lisäksi vielä urheilukenttä, pelikenttiä ja leikkipuistoja puhumattakaan varsinaisista viheralueista alkaen taskupuistoista suurempiin kokonaisuuksiin. Tori ja siihen liittyvä kävelykatu, ne ovat ehdottomia. Kaiken kaikkiaan toimipisteitä tai erityisiä paikkoja tulee tehdä 150 yksilöityä kappaletta jokaiseen 15 minuutin kaupunginosaan. Laittakaapa checklista kuntoon.
En ole kirjoittanut mitään liikenteestä. Onko se itsestään selvää? Liikenne ei yksin hoidu pyöräteillä. Nyt puhutaan mikroliikenteen laajasta kirjosta. Mitä se voisi tarkoittaa? Ja mitä tarkoittaa Kivistöstä kuuluva puuskutus autopaikkojen puutteesta? Ihmiset sanovat muuttavansa pois, koska tilanne on mahdoton. Ovatko asiat nyt hallinnassa? Toisen blogin aihe.
Pariisilaisten toimia katsellessani havaitsen, että meidän oma Lahtemme voitti tänä vuonna Euroopan Vihreä Pääkaupunki -palkinnon. Juryyn Lahti oli tehnyt vaikutuksen erityisesti havaitsemalla asioihin vaikuttamisen kiireelliseksi ja pyrkimällä hiilineutraaliksi vuonna 2025. Tämä kunnianhimoinen tavoite on 10 vuotta edellä Suomen virallista 2035 tavoitetta ja 25 vuotta edellä Euroopan 2050 visiota. Palkinnon jälkeisenä aikana Lahti lupaa panna toimeen uuden kaupunkipyöräsysteemin, rakentaa luontopolkuja, ottaa käyttöön sähköbusseja, osallistua tieteelliseen tutkimukseen luonnon terveysvaikutuksista, saada Salpausselkä mukaan UNESCO:n geopuisto-ohjelmaan, osallistua rakennusten 0-päästö tutkimukseen, kehittää päästöneutraaleja ruokapalveluja ja vielä kaiken päälle luoda tusinoittain yritys- ja kansalaisjohtoisia Vihreä Pääkaupunki -hankkeita. Tässä vielä lahtelaisten ohjelmajulistusta: https://greenlahti.fi/wp-content/uploads/2020/11/Ohjelma_netti_p%C3%A4iitetty.pdf.
Kaiken lisäksi Suomeen tuli toinenkin EU:n ympäristödirektoraatin jakama palkinto. Se on European Green Leaf 2021. Saajana oli Lappeenrannan kaupunki. Lappeenrannan sanottiin olevan korkealla kaikissa vihreän kaupungin indikaattoreissa. Kaupungissa on maailmanluokan ympäristötutkimusta suorittava yliopisto ja kaupunki oli ensimmäisenä starttaamassa yksistään uusiutuvaan energiaan perustuvaa sähköntuotantoa.
Onnea Lahdelle ja Lappeenrannalle. Ne ovat molemmat olleet merkittäviä paalupaikkoja minun elämässäni. Mutta ovatko ne 15 minuutin kaupunkeja? Haasteita riittää. Sitä kohti.
