Taisin mainita jo jossain blogissani Liisan ja minun yhteisen iltaohjelman olevan tällä hetkellä katsoa uutisten jälkeen sarjaa Ammatti: kirjailija. Ensimmäiset osat tästä sarjasta on tehty vuonna 1999. Ohjaajana toimi Atro Lahtela. Sittemmin ohjaajaksi vaihtui Laura Joutsi.  Loistavaa viihdettä! Voittaa mielenkiinnossa kaiken muun. Meille. Nyt. Viimeisimmät osat ovat ilmestyneet tänä vuonna. Niissä päähenkilöinä ovat Rosa Liksom ja Juha Hurme. Olemmehan niistä Liisan kanssa jo katsoneet lähes kaikki, mutta kun päätin niitä lyhyesti blogissa kommentoida, on katsottava uudelleen. Jotkut niistä. Suoritin koeuusintakatselun Bo Carpelania ja Pirkko Saisiota koskevista ohjelmista. Mitä tapahtui? Tapahtui kummia. Minulla oli mielikuva aiemmin katsotusta. Nyt kun uusintakatsoin näinkin jotain aivan uutta, ennen näkemätöntä. Molemmilla. Saatan arvata tuon saman toistuvan nyt kaikissa tulevissa uusintakierroksissa. No, yleistähän tuo on. Kun joskus luet jonkun kirjan uudelleen, näet sen uusin silmin. Jos menet elokuviin katsomaan filmin toiseen kertaan, sama juttu. Ei kuitenkaan aina. Tuntematon sotilas ei muutu katselukertojen myötä. Se on jotain ikuista, muuttumatonta. Tänään se jälleen katsotaan. Nyt se on katsottu. Itsenäisyyspäivänä. Lippu otettu salosta. Kohta sytytetään kynttilät. Hesarissa tänään aamulla uusin Finlandia-palkinnon voittaja sanoi vieroksuvansa sanoja isänmaa ja valtio, tarkoitti Suomea. Ostanko kirjan? En.

 Nyt katsotaan

Valitsen tämän päivän annoksen. Siihen kuuluvat Carpelan, Saisio, Meriluoto ja Hotakainen, hieman Liksomia ja Westötä. Onko tarkoitus arvostella? Annanko koulunumeroita? Tai annanko tähtiä, niin kuin hyvälle viinille? Tai pitäisikö arvioida pörssineuvojien malliin: myy, pidä, osta? En tee sitä, mutta panen tekstiin linkit. Voit itse omakohtaisesti iloita ja nauttia.

Ensimmäinen kirjailijaesittely jonka katsoimme, oli Bo Carpelan. Katso tämä: https://areena.yle.fi/1-1004184. Ihastuttava, miellyttävä, rauhallinen. Hän sanoi ajan liukuvan käsistä, muuttuvan ja joskus täysin katoavan, se joka on joskus tapahtunut, se mitä tulee tapahtumaan, ne lomittuvat. Sanoja sataa taivaalta, mutta kirjaa tehdessään tarvitsee kartan ja kompassin, runo tehdään spontaanisti, pannaan sitten hetkeksi lepäämään, mutta ei liian pitkäksi ajaksi, sillä asia muuttuu ja kirjailija muuttuu, on vaara, että ajatus katoaa. Runossa kaksi plus kaksi on viisi. Sanomaa on riveillä, mutta paljon myös rivien välissä.

Bo Carpelanin ja Pentti Sammallahden kirjassa Staden Kaupunki, Opus, 2006 – oli tällainen runo –sopiva näin talven kynnyksellä.

Pirkko Saisionhaastattelu on tehty vuonna 2003. Pirkon juttu on välittömän hauskaa tarinaa. Näyttää itsekin niin seesteisen viehättävältä. Isän ottamat kaitafilmit kertovat tomeran reippaasta lapsuudesta. Kertoo luulleensa itseään traagisemmaksi henkilöksi kuin koskaan olikaan. Sen isän filmit paljastivat ainakin lapsuuden osalta. Kirjailijan ura sai alkunsa Anni Polvaa lukemalla. Koulussa Risto Nivari sai innostumaan uskonnosta, Pirkko, kannettuaan Leninin ja Stalinin kootut teokset roskikseen liittyi kirkkoon, mutta rippikoulun jälkeen erosi. Oli tylsää, konservatiivista, fundamentaalista ja ikävää. Teatterikorkeakoulu oli taistolainen, niin Pirkkokin. KOM-teatterissa aatteen omaksuneet taiteilijat tekivät päämääriään parempaa taidetta, Suomen avantgardistisinta teatteria. Näin Pirkko sanoo. Ristiriita ei tuntunut ketään heilauttavan. Pirkon juttu siirtyy tekemiseen ja elämään. On siellä rohkeitakin paljastuksia. Vaikkapa tuo punaviinihöyryissä kirjoittaminen. Suuret teot, klikkaa tuohon: https://areena.yle.fi/1-1335091. Kaiken kaikkiaan hyvä juttu. Ehdotonta viihdettä ja kulttuuria sopivasti elämän maulla höystettynä. Niin tämä ohjelma, kuin kaikki sen taustalla. Tein muuten aikanaan blogin Pirkon kirjoittamasta teatteriesityksestä: http://penttimurole.blogspot.com/2018/10/suomi-auttaisiko-musta-saara.html.

Saikki: ”Miksi kirjailija tai mä kirjoitan, en mä tiedä. Sitä luo uutta maailmaa kirjan sisään, jonka lahjoitan lukijoille. Se on sellaista jumalan hommaa.”

Aila Meriluoto sanoo antavansa todistusta elämästä. Hänestä ohjelma tehtiin 2008. Hän kertoo kotipaikastaan Pieksämäen asemasta. ”Äitini oli sitä mieltä, että minusta tuli runoilija, kun minä kolhaisin pääni vauvana”. Se ei ollut kovin suotavaa, että rupeaa haihattelemaan, ryhtyy runoilijaksi tai kirjailijaksi. Nuori Aila rakasti isäänsä ja suukotteli hänen kanssaan. Äiti oli pitänyt sitä epähygieenisenä. ”Joku vältti seuraasi, joku söi leipäsi. Maailma on sinussa, maailman avain. Kiven keskeltä ymmärrät renkaat. Annan todistuksen siitä, että maailma on minä. Siitä, että pieni, tiheä nälkäni on maailman nälkä. Siitä että minä olen teema. Siitä että annan todistuksen raivokkaasti, pätevästi tässä”.

Kirjoittaminen lähti terapeuttisesta puolesta ja siitä tuli ammatti. ”Mitä se oli se juuri jota kiskoin, lapsena kun kitkettiin ja joka jatkui paikasta toiseen ja myllersi multaa ja kaatoi kasveja eikä katkennut millään. Sanoisinko, meissä on rönsyjä, kinnikkeitä siellä täällä. Meissä on asioita.” Mielettömän hienoa nuoren tytön sanomaksi.

Aila Meriluoto ei tainnut olla niinkään poikien runonlaulajasuosikki, tytöt sensijaan osasivat ulkoa hänen runojaan. Olikohan melkein kuin rap-laulajat nykyisin? Kysyn Liisalta hänen Meriluoto-suosikkiaan. Liisa löytää päiväkirjastaan Meriluodon Lasimaalauksen täydelleen kopioituna. Minä kopion erään runon. Se löytyy hänen päiväkirjastaan päiväyksellä 14.1.1962:

Suullasi huulet, kasvoilla kasvot, yhdet ainoat, kyllä, vaan kenen, tiesitkö koskaan.

En usko pysähdykseen, huoneeseen, en tähän hetkeen, jotakin vain vaihtuu.

Aila Meriluodon elämä muuttui kun hän avioitui Pispalan runoratsun Lauri Viidan kanssa. Syntyi neljä lasta ja lopulta pako Ruotsiin. Nuori kirjailija ei mahtunut luonnonmullistuksen kanssa samaan perheeseen. Meriluodon mielestä Lauri Viita ei ollut kirjailija vaan luonnonmullistus. Aila Meriluoto kirjoitti 12 runoteosta ja 14 muuta kirjallista teosta ja eli 95-vuotiaaksi. Kun nyt Lauri Viita tähän blogiin tunkeutui Aila Meriluodon kautta, panenpa tähän linkin eräästä matkasta Pispalaan: http://penttimurole.blogspot.com/2016/12/betonimyllarin-pispala.html .

Nyt on vaikeata valita. Olisi vielä valittava tähän esimerkiksi yksi noista ihanista kirjailijahaastatteluista. Viimeisimmistä Rosa Liksom (Anni Ylävaara) oli aivan mahtava. Hänellä on kirjoittamisen pakko, niin hän sanoo. Sanoo löytäneensä itsensä porsasläävästä. Katsokaa Rosa ja tulkaa iloiseksi: https://areena.yle.fi/1-4674050. Vieläkin haluaisi matkia kirjailijan naurua. Ja vieläkin on toteutumatta suuri haave päästä Siperian junaan. Taitaa jäädä haaveeksi. Everstinna pyörii mielessä, olihan kirjassa mainittu sellainen epäilyttävä henkilö joka nukkui meidän nykyisessä makuuhuoneessamme.

Kari Hotakainen Pakilan Teboilin vakioasiakkaana on miltei oman kylän miehiä. No, eihän se ole kaukana Juoksuhaudantiekään. Hotakainen sanoo ajautuneensa ammattiin. Tykkäsi enemmän kirjoittamisesta kuin puhumisesta. Nyt on tainnut oppia puhumaan. Ihastui vuoden 1986 finlandistin Sirkka Turkan runoihin. Niissä runoissa ei ollut ”metafoorapläjäyksiä eikä käsittämätöntä hermeettistä kohinaa. Jos Sirkka Turkka saa kirjoittaa näin on Hotakaisellakin mahdollisuuksia”. Kirjailijan ei Hotakaisen mukaan tarvitse olla viisas – se on tullut todistetuksi. Enemmänkin tarvitsee rohkeutta esittää tyhmiä kysymyksiä ja ottaa henkilöhahmoiksi aika yksinkertaisia ihmisiä. Hänen tähtihetkiään elämässä oli kun hän tuli Helsinkiin ja meni ensimmäistä kertaa raitiovaunuun eikä kukaan puhunut mitään. Kuluneita sanoja on sietämättömän paljon: voimavara, luovuus, vapaus, hyvä itsetunto. ”Minusta sana hyvä itsetunto on tyypillinen sanapari joka on täysin mielenkiinnoton, varsinkin kun kaikki mielenkiintoinen liittyy heikkoon itsetuntoon.”  . Ammatti: kirjailija, Hotakainen vuodelta 2005: https://areena.yle.fi/1-916871 .

Kjell Westö sanoo tarinan olevan siellä jossain ja odottavan oikeata aikaa tulla ulos. ”Talvella 89 tulppa irtosi.” Häntä kiehtoo kaupunki. ”Ihmiset hävivävät, mutta talot, kadut ja puistot jäävät. Kaikista menneistä sukupolvista on jokin jälki kaupungissa”, se ryhtyi kiehtomaan. Hän sanoi olevansa maantieteellinen realisti, joka tarvitsee miljöön tarinansa ympärille. Hän näyttää tekevän ilmiselviä pert-kaavioita tarinansa pohjaksi. Kiinnostavaa. Saattaisiko siinä olla oppikirjaa kaupunkisuunnittelijoille? Westö pyrkii kirjoittaessaan musiikilliseen tilaan. Sitähän se on kaupunki. Westön kiinnostava tarina: https://areena.yle.fi/1-4212424 .

Finlandia

Finlandia-palkinto on jaettu vuodesta 1984, nyt tähän mennessä 37 kertaa. Ehdolla on ollut 213 teosta. Viisi kertaa ehdolla olleita on kuusi kirjailijaa, neljä kertaa ehdolla olleita kolme ja kolme kertaa ehdolla olleita jo viisitoista kirjailijaa. Ensimmäisellä yrittämällä Finlandia-palkinnon voittaneita on kahdeksantoista kirjailijaa. Ruotsinkielisiä voittajia on ollut kahdeksan kertaa.

Mitalisteista Bo Carpelan on ollut ehdolla 5 kertaa ja saanut Finlandian vuosina 1993 ja 2005. Hänen voittoisat teoksensa valitsivat Kai Laitinen ja Paavo Lipponen. Ne olivat nimeltään Alkutuuli (Urwind) ja Kesän varjot (Berg). Olli Jalonen valittiin voittajaksi vuosina 1990 ja 2018 teoksilla Isäksi ja tyttäreksi sekä Taivaanpallo. Aika hyvä aikajänne. Palkintokisan kolmannen palkinnon saa Pirkko Saisio. Hänellä on ollut eniten ehdokkuuksia, kuusi kappaletta. Yksi tosin nimellä Eva Wein. Hän voitti (onko oikea sana?) Finlandian vuonna 2003 teoksella Punainen erokirja.  Muut palkintoluokan tekijät ovat tunnettuja kasvoja hekin: Kari Hotakainen, Kjell Westö ja Leena Krohn. Heidän palkintonsa tulivat vuosina 2002, 2006 ja 1992 teoksilla Juoksuhaudantie, Missä kuljimme kerran (Där vi en gång gått) ja Matemaattisia olioita tai jaettuja unia.

 Tuntematon sotilas

Tarvitaanko tässä nyt aasinsiltaa? On itsenäisyyspäivä. Siinä aasinsilta. Palkinnot, kilpailut ja dokumentit, ne ovat tätä aikaa. Tuntematon sotilas Edvin Laineen ohjaamana on mennyttä aikaa. Onko sillä jokin merkitys tai kiinnostavuus nykypäivän nuorille? Nyt nähty filmi tuntui olevan etenkin lopun suhteen erilainen kuin ennen. Se on restauroitu digitaaliversio alkuperäisestä, pituudeltaan 169 minuuttia. Alkuperäinen oli 181 minuuttia. Erityisesti filmin loppu. Savun peittämät maisemat, laaja järvimaisema. Olivatko ne aiemmin nähdyissä versioissa? Kyllä kai, tässä se on se uudelleen katsomisen dilemma. Se jäi askarruttamaan. 

Vuonna 2006 Hannu Taanila ja Jouko Turkka yrittivät panna Edvin Lainetta järjestykseen Tuntemattoman sotilaan sodanvastaisuuden suhteen. Haastattelussa myös Väinö Linna, Kustaa Vilkuna ja Yrjö Keinonen.

ttps://yle.fi/aihe/artikkeli/2006/09/08/jatkosota-ja-tuntematon-sotilas

Filmi ei pettänyt. Se ei petä koskaan. Uudemmat versiot Mollbergilta tai Louhimieheltä? Ei. Sen pitää olla tämä ”aito” ja alkuperäinen. Peter von Bagh kirjoittaa esseessään vuodelta 1989: ”Väinö Linnan romaani ja Edvin Laineen elokuva ovat kietoutuneet yhteen lukemattomin sitein, oikeastaan erottamattomasti: elokuvaa katsotaan kirjan lävitse ja kirjan antamia ’tietoja’ täydentäen, kirja luetaan elokuvan visualisointi silmien edessä… Elokuvan loppupuolella on kohtaus, jossa tiheä savu on laskeutunut metsän ylle. Kuvassa on tavoitettu jotakin olennaista elämän läpituntemattomasta, sattumanvaraisesta, julmasta oikullisuudesta.”

pentti.murole@gmail.com
pentti-murolegmail-com@penttimurole.blogspot.com
Jatka keskustelua #kuntalehti @kuntalehti Twitterissä tai Facebookissa.