Nyt olemme oudossa tilanteessa. Olemme joutuneet muuttamaan tapojamme. Toissapäivänä, kun sain sen onnen, että tulin viidettä kertaa lastenlastenlapseni isoisoisäksi en voinut mennä lasta ihailemaan, se oli sentään vanha traditio napata vastasyntynyt vanhuksen syliin. Eilen kun vastasyntyneen setä, lastenlapseni 9-vuotias Paavo täytti vuosia, en voinut häntä halata enkä pyytää syliin. Tähän on vaikeata tottua, vaikka jo on harjoiteltu monta kuukautta. Onko tästä jotain jäämässä pysyväksi? Kun ajattelee muutoksen kohteita, ensimmäisenä tulee mieleen asuminen, sitten mieleen tulee liikenne. Tulee tietysti mieleen myös työnteko ja vapaa-aika. Koko elämä. Asumisen suhteen on viime aikoina korostunut kaupungistuminen ja siihen liittyen tiiviin asumisen ilot mahdollisine kivijalkakauppoineen. Helsinki on toiminut aatteen mirhamin tuojana erityisesti kasautumisteorian autuutta korostaen. Vihertävät poliitikot joukon airuina ovat kunnostautuneet joskus ristiriitaisestikin tiiviin kivikaupunkiasumisen ja etätyön sekä toisaalta korkean rakentamisen ja globalisaation siivittämien jätti-investointien kannattajina (pilvenpiirtäjät, hyperloopit ja Tallinnan tunneli). Nyt tarkkailemme asuntotuotannon kehittymistä ja Nurmijärvi-ilmiötä koronan luomassa uudessa tilanteessa. Kauppakeskukset ovat osoittautuneet talouden kannalta ongelmallisiksi, verkkokauppa syö osaltaan, toimitusjohtajat saavat lähtöpasseja, pilvenpiirtäjien rakentamisessa halutaan miettimisaikaa, ei tule kohtuuhintaisuutta eikä synny tuettua näköala-asumista. Vielä kaiken lisäksi digiturvallisuus on kokenut kolhuja, miten käy Vanhasen transpondereille ja liikenteen veronmaksulle? Me kaikki tätä nyt ihmettelemme.
Muuttavatko suomalaiset maalle tauteja pakoon?
Oikotie viestittää asuntokaupan olleen tänä syksynä ennätystasolla. Käyttäjiä on ollut viikoittain noin miljoona asiakasta. Koko vuoden ajalta käyttäjämäärä on kasvanut – siis koronasta huolimatta tai senkö vuoksi? Sanovat 73 prosentin suomalaisista haluavan omistusasunnon, kun nyt omistusasunnoissa asuu 63 %. 12 prosentilla muuttohalua on alkanut kerääntyä pandemian takia – he ovat ryhtyneet miettimään ihmiskontaktien vähentämistä. Tällöin katse on suuntautunut poispäin asutuskeskuksista ja tiiveydestä. Oikotien kyselytutkimus selvitti suomalaisten asumissuosikkeja. Eniten suosiota sai omakotitalo maaseudulla. Joka viidennes halusi sellaista. Kahdeksan prosenttia haastatelluista mainitsi erityisesti kirkonkylän halutuksi asumispaikaksi. Toiseksi ihailluin oli omistusasunto laitakaupungilla. Se oli suosikki 17 prosentille. Omistusasunto kaupungin keskustassa oli taas 13 prosentille halutuin asumismuoto. Tutkijat sanovat vielä omasta pihasta haaveilevien määrän huimasti kasvaneen. Omaa saunaa haaveile joka toinen. Luultiin asuntosaunojen muuttuvan muunlaisiksi tiloiksi. Väärin. Nyt vain kolme prosenttia asuntosaunan omistajista haaveilee tällaista. Erillisestä työhuoneesta haaveilee miltei joka kolmas. Näin koronan vaikutukset näkyvät asumistrendeissä. Onko tämä ohimenevää? Onko kaikki jo joulun jälkeen muuttunutta? Palautunut entiseen? Siihenkö viisi vuotta jo vallinneeseen kasautumiseen vaiko vielä vanhempaan ja lähes turvalliseen puutarhakaupunki-ideologiaan ja tiiviiseen ja matalaan?
Autokauppa on mennyt jäihin. Näin nyt sanotaan. Tilastojen perusteella kauppaa kuitenkin näytetään käytävän, vaikka korona on sitä leikannutkin. Kaivoinpa esiin pari tilastoa autokaupan kuukausi-ilmiöistä vuodelta 2019 ja nyt tältä koronavuodelta.
Lasketaan autojen kappalemääriä ja unohdetaan globaalit päästöt
Autojen tuonti olisi tavoitteiden mukaan hyvä saada vähenemään. No jos sen vaikka saisi putoamaan tasolle 80000 vuodessa nykyisestä koronavuoden sadasta tonnista. Sehän olisi jo puolet vuoden 2019 tasosta joka oli 160000 ensirekisteröityä tai käytettynä maahantuotua. Jos sitten romutusta jatkettaisiin nykyiseen tahtiin niin autokanta lakkaisi kasvamasta. LVM arvioi raportissan vuodelta 2018: ”Toimenpideohjelma hiilettömään liikenteeseen 2045”, ladattavia hybrideitä ja sähköautoja olevan Suomessa vuonna 2020 yhteensä 50000 kappaletta. Tämän määrän arveltiin sitten kasvavan vuoteen 2035 mennessä puoleentoista miljoonaan. Sähköautoja olisi silloin yksi miljoona kappaletta.Aivan tuliterä ministeriön julkaisu (Fossiilittoman liikenteen tiekartta -työryhmän loppuraportti 2020) arvele puolestaan täysin mahdolliseksi, että vuonna 2030 meillä on 370000 sähköautoa. Täyssähköautoja tästä määrästä voisi olla 80000-135000. Murolen hatustavetoarvio parin kolmen vuoden takaa sai vuoden 2030 täyssähköautojen määräksi 240000 ja ladattavien hybridien määräksi 150000 eli sähköautoja yhteensä 390000. Silloin muuten pari vuotta sitten kukaan ei uskonut ladattavien hybridien valtaisaan invaasioon. Nehän eivät ole mitään ilmaston pelastajia. Mutta niiden harhaan johtavat kulutusarviot pelastavat autotehtaat normikurimuksesta. Ilmastopaneeli arvio 2019 sähköautojen tarpeeksi 745000 kappaletta vuonna 2030. Sitra haaveili samalle vuodelle 800000 sähköautoa. Autoalan tiekartta pohdiskeli sähköautojen määräksi tuona vuonna 580000 kappaletta. Täyssähköautoja toivottiin olevan silloin 230000 kappaletta. ILMO45 raportissa sähköautojen tarpeelliseksi määräksi laskettiin 670000 kappaletta, joista 475000 tulisi olla täyssähköautoja. Jotta LVM:n uusimpaan tavoitteeseen päästäisiin täyssähköautoja täytyisi myydä seuraavat kymmenen vuotta 15000 kappaletta vuodessa ja ladattavia hybridejä 30000 kappaletta vuodessa. Muuten nuo luvut täytyisi saada kääntymään päinvastaisiksi. Nyt myyntitahti täyssähköautoissa on 3000 vuodessa ja ladattavissa 20000 vuodessa. Lisää tahtia.
Tämä on tätä autojen kappalemäärän laskentaa. Se ei kuitenkaan ole päästölaskentaa. Ladattavien hybridien lisääntyvä myynti on tietysti myönteistä. Ne eivät kuitenkaan ratkaise meidän ongelmaamme. Tiedän sen, kun katselen oman ladattavani kulutusta. Matkat kun eivät rajoitu noihin parinkymmenen kilometrin kaupunkimatkoihin. Ikuinen kysymys on se, että ajattelemmeko omissa autokantastrategioissamme vain Suomen rajojen sisälle laskennollisesti jääviä päästöjä? Vai olisiko meidän lisäksi ajateltava jokaisen sähköauton valmistusmaahan jääviä valmistuksen päästöjä? Olisiko lopetettava puhuminen nollapäästökilometreistä. Vaikuttaako nyt siltä, että en usko sähköautoihin? Väärä oletus. Uskon niihin, mutta haluan päästölukemat oikealle tasolle. Elinkaaripäästöt (CO2 ekv g/km) Suomessa ovat suunnilleen oikeilla halsseilla, jos ne ovat bensa-autolla 240 g/km, hybridillä 180 g/km, kaasuautolla 170 g/km, ladattavalla hybridillä 150 g/km ja sähköautolla 100 g/km.
Miten voikin olla niin vaikeaa pitää mielessään kokonaiskuvaa päästöjen jakaumasta? Kertaus on opintojen äiti. Suomen tieliikenteen laskennolliset CO2 ekvivalentti- päästöt ovat nykyisin noin 11 milj. tonnia. Jos autojen valmistus lasketaan mukaan, ollaan tasolla 13 milj. tonnia. Liikenteen päästöistä noin puolet on pakettiautoliikenteen ja raskaan liikenteen päästöjä. Henkilöautoliikenteen päästöt ovat 10 % kaikista kokonaispäästöistä. Henkilöautoliikenteen päästöjä aiotaan ratkoa sähköistämällä. Raskaan liikenteen päästöjä torjuttaisiin siirtymällä biokaasuun. Muut päästöt ovat vuosien mittaan vähentyneet, liikenteen päästöt ovat puolestaan hienoisesti lisääntyneet. Onnistutaanko nyt yrityksessä leikata liikenteen päästöt puoleen 15 vuodessa, tai jopa vuoteen 2030? Minä ennustan, että ei. Ehkä viidenneksellä. Teoriassa saattaisi olla mahdollista leikata ne kahteen kolmasosaan eli 3,5 milj. tonniin vuonna 2050. (ilman valmistuksen päästöjä). Vaadittavat teknologiamuutokset kyllä toteutuvat, mutta vaadittavat käyttäytymismuutokset ylittävät muutokseen sopeutumisen ja muutostahdon rajat. Paljon puhuttu massiivinen siirtyminen joukkoliikenteeseen, kävelyyn ja pyöräilyyn ei toteudu toivotulla tavalla. Se toteutuu vain kriisin ja pakkokeinojen kautta. Niitä ei lasketa. Se toteutuu kyllä trendinä, mutta ei massana. Kaupunkirakenteen tiivistymisellä on pieni vaikutuksensa, mutta niin pieni. Sama koskee MaaSia. Miksi tässä ollaan niin toivorikkaita? Se on jonkinlainen itsepetos, tai onko se vain idealismia? Tai toivottavasti se onkin niin, että minä olen liian vanha ymmärtämään nykyisen sukupolven ymmärryksen ja tahdon tehoa ja politiikan voimaa.
Päästökaupasta odotetaan ratkaisua tulevaisuuden ilmastonmuutostaisteluun. Ajatellaan nyt vielä paljonko rahaa kertyisi, jos näistä Suomen tieliikenteen CO2 ekv-talkoista maksettaisiin säästetyltä kasvihuonekaasutonnilta 50 euroa Suomen kaasurahastoon seuraavan kolmenkymmenen vuoden aikana. Siis sinä aikana, kun tieliikenteen CO2 ekv -päästöt asteittain pienenisivät 11 milj. tonnista vajaaseen 5 miljoonaan tonniin. Siitä kertyisi säästetyltä 100 miljoonalta CO2 -tonnilta rahastoomme 5 miljardia euroa.
Parasta muutoksen aikaa elämässä
Liisa mietti parasta muutoksen aikaa hänen elämässään. Hän sanoi miltei käsittämättömän lauseen: ”Parasta muutoksen aikaa oli se, kun opin ymmärtämään infraa”. Siis ymmärtämään infraa. Eihän tuollaista voi sanoa kuin perin juurin fakkiutunut insinööri. Nyt sen sanoi nykyinen taiteilija, entistaikojen ympäristösuunnittelija ja sitä edeltävien aikojen Atskin sisustusarkkitehtuurin opiskelija ja arkkitehtitoimiston piirustusraaputtaja. Ryhtyipä hän sitten vielä tarkemmin miettimään yksityiskohtia. Hän muistaa kirkkaasti suuren seminaarin johon häntä oli pyydetty puhumaan. Se oli sitä aikaa, kun hän oli jo oppinut ymmärtämään infraa. Hän muistaa yleisön. Se koostui miehistä. Paikalla ei ollut yhtään naista. Pelkkiä miehiä. Betonimiehiä. Tiemiehiä. Siltamiehiä. Geomiehiä. Liisa ei muista esitelmän aihetta. Mutta hän muistaa tarkkaan oman vaatetuksensa. Hän muistaa pitkän kapean hameen. Hän muistaa tyylikkään jakkupuvun takin. Hän muistaa puolikorkeakantaiset kenkänsä. Tunnen Liisan. Tiedän hänen tyylinsä. Kuulen korvissani hänen määrätietoisen puheensa. Sanoma saavuttaa audienssin. Esitys päättyy punaisten hiusten välähdykseen.
