Tulimme juuri Keskuspuistosta. Ajoimme tunnin lenkin – sähköpyörillä. Liisa sanoi, että oli pakko ajaa suu hymyn virneessä. Niin ihana tuo metsäkylpy oli. Varsinaista kylpyä tuolla 14 kilometrin lenkillä emme kyllä saaneet, sillä sateisena päivänä oli ihana aurinkoinen jakso. Lämpötilakin pyöri +17 C asteessa.  Tämä oli oiva valmistautuminen siihen mihin nyt aion ryhtyä. Siirryn nimittäin metsäkylvystä suoraan urbanismin polttopisteeseen Asema-aukiolle. Onko liian kuuma aihe insinöörin pohdittavaksi? Puuttuuko ammattitaito ja koulutus näin erikoisen asian ymmärtämiseen? Vai onko niin, että mielipiteitä saa lausua vasta asukasvuorovaikutustilanteessa? Mutta sanovat sen silloin olevan myöhäistä.  Ollaan yksisuuntaisella kadulla. Vastakkaista liikennettä ei sallita ja poikittainenkin on rajoitettua. Jotkut uskalikot väittävät vuorovaikutuksen olevan lähinnä tiedottamista.  No, totta puhuen olenhan minäkin blogissani joskus siteerannut vuorovaikutuksen erikoistuntijaa, joka sanoi: ”Helsinki kaappasi asukkailta vuorovaikutuksen”. http://penttimurole.blogspot.com/2014/03/helsinki-kaappasi-asukkailta.html


Hetkinen, ryhdyin jauhamaan vuorovaikutuksesta, vaikka asiana olivat aukiot Helsingin ytimessä.
Kutsun mielessäni nyt mietteissä olevaa aukiotilaa asema-aukioksi. Jotenkin minulle on hankala ajatella Asema-aukiota ja Elielin aukiota erillisinä aukioina huolimatta siitä, että niiden välillä on pieni jakava nappula. Aukio on nyt noussut julkisen keskustelun kohteeksi, kun kiinteistökehittäjät yhdessä kaupungin kanssa ovat menossa kutsukilpailuun jonka tarkoituksena on selvittää alueen edellytyksiä merkittävälle uudisrakentamiselle.  Kaupungin edustajat puhuvat esittelytilaisuudessa 40000 kerrosneliömetrin potentiaalista. Kutsukilpailun osallistujatkin on valittu. Havaitsen siellä entisen firmani nimen kolmenkin suunnitteluryhmän osana. Nythän olen suorastaan jäävi sanomaan mitään. On ilmeisesti paras pitäytyä historiaan. Minä olin kuitenkin jo kerennyt kaivaa arkistoistani vanhoja kuvia asian kehittelystä, enkä niitä nyt makulatuuriin heittänyt, kun törmäsin mielenkiintoisiin raportteihin.

Yksi niistä on rakennushistoriallinenselvitys, jonka on tehnyt Arkkitehtitoimisto R Schnitzler, Vilhelm Helander, Juha Leiviskä, arkkitehdit SAFA.
Havaitsen Villen ja kumppaneiden selvityksen varsin mielenkiintoiseksi ja tietysti asiaan kuuluvan kattavaksi. Löydän myös muuta. Löydän valtavan hienon historiaselvityksenjonka takana ovat Arkkitehtitoimisto Okulus Oy ja Maisema-arkkitehtitoimisto Näkymä Oy. Alueen arvoja ja haasteita on käsitellyt laajempi työryhmä. Tämä on ihana raportti, sillä sen avulla voi tutkia tutuksi kulkuympäristöjä vuosien takaa. https://www.hel.fi/hel2/ksv/liitteet/2020_kaava/6284_1_YHS_Rautatientori_ja_Asema_aukio.pdf
Sitten on vielä Sitowisen laatima liikennettä ja kadunlaista tekniikka ja erityisesti pohjavesiä käsittelevä kooste. Tämäkin raportti on hurja, sillä se osoittaa mahdollisuudet hyvin rajallisiksi. Maan alle ei voi mennä kuin vähän ja harkitusti. https://www.hel.fi/hel2/ksv/liitteet/2020_kaava/6284_1_Liikenteelliset_ja_tekniset_lahtokohdat.pdf    
Ja varsinaisena niittinä on kaupunkiympäristöyksikön raportti suunnitteluperiaatteista.

Keskustelu velloo
Keskustelu aukioiden kehityksestä on kiihtynyt.  Yksi kantaa ottaneista on SAFA:n varapuheenjohtaja Harri Hautojärvi. Onko SAFA ottanut virallisesti kantaa? Se ei minulle nyt selviä. On kuitenkin mukana kilpailua järjestämässä yhdessä maisema-arkkitehtien kanssa. Ilkeästi sanottuna onkin kysymys eräänlaisesta maisemanpoistokilpailusta. Ville Helander on lausunut painavia sanoja HBL:n toimittajalle. Kari Järvinen kirjoitti Hesariin otsikolla: ”Arvokas kaupunkitila on kaupan”. Arkkivahti on ministerimuodin mukaisesti pannut kovat piippuun ja kaivautunut etulinjaan ja komentaa suunnittelusta vastaavaa apulaispormestaria katsomaan peiliin kerran ja vielä toisenkin kerran. No, onhan Arkkivahdin piipussa yleensä aina kovat, ettei tämä nyt mikään uutuus ole. Nyt myös ystävämme Kai Wartiainen esitti mielipidekirjoituksen, jossa hän kertoi idean Elielin aukion rakentamisesta olleen jo vanhan, se ei ollutkaan kiinteistökehittäjien idea, vaan idea taisi olla häneltä itseltään. Ja juuri tänään havaitsen Hesarissa tuttujen miesten mielipidekirjoituksen. Havaitsen ansioituneen professorikolmikon Markku Komonen, Tuomo Siitonen ja Jan Söderlundantaneen painavia mielipiteitä asiasta. He ovat sitä mieltä, ettei kiinteistösijoittajia saa päästää määräilemään yhteisten tilojen maankäytöstä, eikä heille saa antaa määräysvaltaa arkkitehtuurikilpailujen palkintotuomaristossa. Onko aihetta huolestua? Myönnän: olen huolestunut. Selvyyden vuoksi en kylläkään ole huolestunut vanhasta kiitotavara-asemasta. Olen huolestunut aseman aukiotiloista ja erityisesti niiden jatkuvuudesta. Yhtälössä on liian monta tuntematonta. Kaikki liittyy kaikkeen. On vaara, että kilpailu tuottaa vesiperän. Se ei suinkaan olisi ensimmäinen kilpailu joka tämän tuottaa. Mutta myös ihmeen mahdollisuus on olemassa. No, päästetään hevoset irti, on siinä mahtava joukko valioravureita vai oikeinko laukkahevosia. Onnittelen heti alkuun kaikkia kilpailijoita, ja toivon menestystä ja ihmettä. Heillä on edessään tehtävä jossa ei kiitos helpolla seiso. Jos tämä paperi on virallinen, niin sopii todeta, että kutsukilpailuun on valittu huipputoimistoja. On hollantilainen MVRDV ja PES- Arkkitehdit, on norjalainen Snøhetta ja Davidson Tarkela, on JKMM, on Cederqvist & Jäntti ja on vielä Anttinen Oiva.  Pätevyyden ja luovuuden tykityksessä ei ole puutteita. On odotettavissa parasta mitä on tarjolla.

Kelataan historiaa
Asema-aukion historiaa on kelattava Bertel Jungin ja Eliel Saarisen ajoista. Tai voisihan sitä kelata jo aiemmistakin ajoista, esimerkiksi niistä ajoista, kun rautatie Töölönlahdelle rakennettiin. Silloin oli vuosi 1862. Minä kelaan puoli vuosisataa myöhemmistä ajoista. Vuonna 1915 Bertel Jung ja Eliel Saarinen olivat julkaisseet alkuaan Jungin kehittelemästä yleiskaavasta muotoutuneen Jung-Saarisen yleiskaavan 1915.  Siinä rautatieasema oli nykyisellä paikallaan. Saarinen oli kuitenkin piirtämässä uutta asemaa, jonka rakentaminen alkoi vuonna 1912 ja talo vihittiin 1919.  Itse asiassa aseman suunnittelusta oli järjestetty kilpailu jo vuonna 1904. Sen kilpailun Saarinen voitti hieman kansallisromantiikkaan viittaavalla arkkitehtuurilla. Tilaaja kuitenkin halusi ajan modernismia ja asemasta tuli se mestariteos mikä siitä tuli.  Saarisen ja Jungin suunnitelmassa asema oli tulevalla (nykyisellä) paikalla, mutta varsinaisesti asema-aukiota ei ollut.

Eliel Saarisen, Bertel Jungin ja kumppaneiden Suur-Helsinkiä koskevissa asemakaavaehdotuksissa Elielin aukiota ei ollut olemassa. Aseman länsipuoli oli vuoden 1915 suunnitelmassa tavara-aseman aluetta tai sitten vuoden 1918 Pro Helsingfors -suunnitelmassa pohjoiseen suuntautuvan Kuningas Avenuen alkupiste.

Nyt aseman seudusta on siis 40000 kerrosneliön bisnesidea. Se ei kuitenkaan ole ensimmäinen eikä suurin. Julius Tallbergin ja Eliel Saarisen Pro Helsingfors -suunnitelma vuodelta 1917 oli sentään hahmotellut miljoonaa kerrosneliömetriä Töölönlahdelle. Suunnitelma vaati rautatieaseman ja ratapihan siirtämistä. Suunnitelma aseman siirtämisestä tehtiin uhkarohkeasti, kun nykyinen asema vielä oli rakenteilla. Tätä Saarinen siis ehdotti kaksi vuotta ennen piirtämänsä uuden asemarakennuksen valmistumista! Pro Helsingfors oli pohjana keskeisen Helsingin kehittämisideoille vuosikymmeniä eteenpäin. Niin, itse asiassa Saarisen ajatus Kuningasavenuesta, Vapaudenkadusta, kesti elossa 90-luvulle saakka.

Eliel Saarinen suunnitteli Helsingin asemarakennuksen vuonna 1904-1916. Asema valmistui 1919. Hän myös teki Julius Tallbergin tilauksesta Suur-Helsinki –suunnitelman vuonna 1918. Siinä hän ehdotti aseman siirtämistä Pasilaan ja valmistuneen asemarakennuksen uusiokäyttöä. Läntinen siipi oli uusiokäyttörakennuksessa purettu ja nykyinen laiturialue oli puistoa. Myös Sokoksen kortteli oli puistoa ja varsinainen nyt keskustelussa oleva asema-aukio oli suuren Kuningas Avenuen alkupiste.

Minun historiassani asema-aukiolla on merkityksensä. Kuljin sen läpi koulupäivinä kahteen kertaan. Aamuisin Rautatientorilta Postikadulle, iltapäivällä päinvastaiseen suuntaan. Tätä kulkemista tapahtui vuodesta 1940 vuoteen 1953. Mitä nyt hieman varttuneempana koululaisena sotien jälkeen matka Pakilasta Helsinkiin tapahtui syksyllä ja keväällä pyörällä ohi Pasilan kaatopaikan. Bussin päätepysäkki oli Fennian edessä tai oikeastaan Luculluksen edessä. Luculluksen mainoksen syttyvät ja sammuvat tähdet kertoivat sotien jälkeisestä uudesta ajasta.

Aseman seutu 40-luvulla sotien aikaan oli tämän näköinen. Minä kävelin Fennian edessä sijaitsevalta bussipysäkiltä Rautatientorin yli ja aseman läpi Postitalon puolelle ja jatkoin siitä Nervanderinkadulle. Vieläkin nuo aseman ovet ja ovenkahvat herättävät tunteita. Aukiosta oli olemassa eteläinen osa, sillä postin piha-alue ja rautatiealue rajautuivat kiitotavara-aseman eli nykyisen Vltavan linjaan. Vossikkarivistö oli ryhmittäytynyt aseman ja Postin väliin. Erityisesti umpivossikat olivat kiinnostavia. Toiveena oli joskus päästä sellaisen kyytiin. Varsinaisia liikennesaarekkeita tai muita järjestelyjä ei aukiolla ollut. Muistelen kuitenkin jonkinlaista kiveyksen korostusta aseman läntiseltä pääovelta kohti Postikatua.

Nyt paljastan jotain mikä oli todella tärkeätä. Se oli se mitä aioin tehdä isona. Kaikki sai alkunsa tuolta asemalta. Minun ehdoton toiveammattini näkyy tässä kuvassa. Se ylitti arvoasteikossa veturinkuljettajan ammatin reilusti. Ajoneuvo kulki sähköllä ja hyrisi kulkiessaan



Lindegren-Kråkström -suunnitelma oli 50-luvun suunnitelmista merkittävin. Työ valmistui vuonna 1954. Olin teekkarina töissä asemakaavaosastolla vuodesta 1955. Ihmettelin tätä suunnitelmaa. Suunnitelmassa esitettiin Tukholman Slussenin tapaista liikenneseparaattoria Töölönlahdelle, Eduskuntatalon eteen. Suunnitelmassa Postin ja Rautatieaseman yhdistävä korkea massa muodostaa päätteen laajennetulle asema-aukiolle. Rakennus on tarkoitettu Valtion Rautateiden toimistotilaksi ja ammattikouluksi. Kirjaimella k osoitetut massat ovat postin laajennusta. Laiturit alkavat välittömästi näiden massojen pohjoispuolelta. Minkäänlaista aukiotilan jatkuvuutta Töölönlahdelle ei ole esitetty. Sen estävät jo liikennejärjestelyt ramppeineen.

Akateemikko asialla
Keskustan suunnittelu siirtyi vuonna 1959 Alvar Aallon hoitoon. Alvar oli ollut asemakaavatoimikunnan jäsenenä ja sai nyt jatkotyön itselleen Lindegrenin kuoltua. Tämä ei ilahduttanut ystäväämme Erik Kråkströmiä. No, miten sitten akateemikko ratkaisi asema-aukion? Aallon työ valmistui vuonna 1964. Sitä ennen hän oli esittänyt suunnitelmaa laajasti. Valtuusto vastaanotti hänen suunnitelmansa seisomaan nousten. Myös tasavallan presidentti Urho Kekkonen tutustui suunnitelmaan. Näyttää siltä, että asema-aukio ei ollut Aallolla varsinaisen kiinnostuksen kohde. Aallolla oli toinenkin tilaisuus. Se oli vuonna 1971.

Alvar Aalto oli detaljien ja miljöiden mestari. Kaupunkisuunnittelun tasolla ja erityisesti Terassitorilla mittakaava katosi. Hän puhui piazza triangolosta, Markuksen torista Venetsiassa ja piti sitä terassitorien esikuvana. Mittakaavaltaan Markuksen tori on juuri laajennetun Asema-aukion kokoinen. Asema-aukiot jäivät Alvarin suunnitelmissa, niin vuonna 1964 valmistuneessa varsinaisessa keskustasuunnitelmassa kuin vuonna 1971 valmistuneessa ”miljöösuunnitelmassa” oudon vähäpätöiseen asemaan ja suorastaan suunnitelman ulkokehälle. Postin sivulle oli esitetty aukion julkisivuksi soveltuvaa massaa ja nykyisen asemahotellin kohdalla oli pieni poikittainen massa. 1964-suunnitelmassa se oli kannen reuna, 1971-suunnitelmassa se oli siltarakenne, jonka alta kulki liikenne. Tiedänhän minä, olin mukana. Jos haluat tietää enemmän Alvar Aallon loppuajan murheista tämän suunnitelman parissa klikkaa tuohon: http://penttimurole.blogspot.com/2017/05/paansarkya-ja-vanhan-maestron.html

Rautatieaseman metroasemasta käytiin aikanaan vuosina 1971-1973 suuri suunnittelusota. Kaavoittajat halusivat aseman kaksipäiseksi siten että toinen lippuhalli olisi Ateneumin edessä ja toinen Sokoksen kulmalla. Metroaseman suunnittelijoina Pentti Ahola ja minä taistelimme nykymallisen kaksitasoisen lippuhallin puolesta. Parin vuoden väännön jälkeen asia ratkesi myönteisesti. Mielenkiintoinen juttu Asema-aukion ja Elielin aukion suhteen oli vaatimus maanalaisista liukukäytävistä junien laiturialueelle saakka sekä Mannerheimintien puolella perunatorille saakka. Tiettävästi varaukset merkittiin myös silloiseen asemakaavaan.

Kamppi-Töölönlahti aatekilpailusta toivottiin lopullista ratkaisua
Helsingin keskustakilpailu järjestettiin suurin toivein vuonna 1986. Alvar Aallon suunnitelma oli hiljaa vesittynyt ja akateemikko siirtynyt ajasta ikuisuuteen vuonna 1976. Palkintolautakunnan puheenjohtajana toimi Raimo Ilaskivi.  SAFAn tuomareina olivat Vilhelm Helander ja Timo Penttilä. Arkkitehtijäseninä palkintolautakunnassa olivat vielä Lars Hedman, Mikko Mansikka, Leif Sundström ja Ruotsista Anders Tengbom. Vahvaa porukkaa, viisaus koossa. Kilpailussa jaettiin voitto kolmen ehdotuksen kesken. Se ärsytti erityisesti Timo Penttilää. Hän kirjoitti Helsingin keskustasuunnittelun olevan säälittävän avutonta. Voittajiksi saatiin Jan Söderlund porukoineen, Arto Sipinen porukoineen ja Ilmo Valjakka porukoineen.

Janne oli ehdotuksessaan ottanut selvän kannan Elielin aukioon. Hän täytti koko aukion uudella sisäpihallisella lähes Postitalon korkuisella kauppakeskusmaisella massalla mitoiltaan 60x100 metriä. Hesarin talon paikalla oli suunnilleen nykyisen kokoinen massa - vaikuttaa konserttitalolta. Radan päälle rakennettiin laajasti kansirakenteita.

Arto Sipisen porukka oli -aukion suhteen varovaisempi. Posti laajeni umpikorttelina noin 70 metriä pohjoiseen ja asema-aukion pohjoispäässä oli herkkäpiirteinen aseman laajennusosa. Jalankulku tapahtui aukion Postin puoleista reunaa konserttitalolle ja Eduskunnan edusaukiolle. Aukion läpi meni katu Töölönlahdelle.


Kuten taisin jo sanoa, en suorita mitään kokonaisvaltaista analyysiä kaikesta Asema-aukiolle ja Elielin aukiolle ehdotetusta.  Katselen niitä juttuja joita huvittaa katsella. Olin tuossa keskustakilpailussa Reijo Jallinojan avustajana. Meidän kohtaloksemme tuli kunniamaininta. Ehdotimme aseman siirtämistä niin että raiteiden päät siirtyvät aseman U:n ulkopuolelle Nykyisestä katetusta laiturialueesta tulisi uuden käyttötarkoituksen saaneen aseman sisäpihaa ja puistoa. Taisi olla ajatuksissa taidemuseo. Puistomaisen asema-aukion päätteeksi esitettiin pilvenpiirtäjää eli Maailmantaloa. Siinä oli ehkä 20 kerrosta. Siis torni Töölönlahdelle. Posti sai oman kolmiomaisen laajennuksensa.

Vuoden 1991 osayleiskaavataistossa Erkki Tuomiojan johdolla minäkin pääsin sormeilemaan Töölönlahtea. Ei mennyt kaikki aivan putkeen. Asema-aukion ja Elielin aukion suhteen tausta-aineistossa esitettiin Postia täydentävää rakennusmassaa Elielin aukiolle. Massan suuruus oli noin 30000 k-m2. Haaveissa oli myöskin aukiotilan jatkuvuus Töölönlahdelle. Pekka Korpisensitten allekirjoittamassa osayleiskaavassa Elielin aukio oli merkitty torialueeksi. Päätökset menivät sitten niin, että Elielin aukiolle tehtiin bussiterminaali. Sellainen se nyt on. Mikä on seuraava vaihe?



Pekka Korpisen johdolla mentiin vuoteen 2007
Pekka Korpinen valittiin apulaiskaupunginjohtajaksi vuonna 1991. Silloin ennen virkaanastumista hän visioi Eliel Saarisen jalanjäljissä aseman siirtämistä Pasilaan. Nyt asema on varmaan sijaintinsa vakiinnuttanut ja mahdollinen Pisara, Pasilan Tripla, Tallinnan tunneliin varautuminen yms. vain tätä vahvistavat. Hän sitten joutui allekirjoittamaan Tuomiojan valmisteleman osayleiskaavan. Kukaan arkkitehti ei sitä suostunut allekirjoittamaan. Hän halusi levittää nurmikon ja päästä eroon kaupunkisuunnitteluviraston ajamista kansista Postin pohjoispuolella.  Helsinki-seura ja ”Uhattu Helsinki”-kirja kiukuttelivat osayleiskaavan vastaisista toteutuksista. Yksi niistä oli Kiasma ja toinen Eduskunnan lisärakennus. Kirjan teksti ottaa voimakkaasti kantaa ”Helsingin ydinkeskustan häikäilemätöntä umpeen rakentamista vastaan”. Näin: ”Lyhytnäköinen, ahne, yksittäisten massiivisten rakennelmien summittainen tunkeminen pääkaupunkimme keskustaan on estettävä.”

Pekka Korpinen uskoi inkrementalismiin. Vuonna 2004 hän sanoi, ettei kokonaissuunnitelmaa, joka täyttää kaikki ehdot voi saada aikaiseksi. Korpisen mukaa Töölönlahden kehittämisen kulmakivinä olivat Kiasma, asemahotelli ja makasiinit. Ja sitten tietysti ”Korpisen nurmikko”. No, makasiinien osalta meni sitten hieman huonosti! Tuossa vaiheessa musiikkitalon paikalla oli vielä tyhjiö - tosin kilpailu oli jo pidetty. Korpisen mukaan junalla kaupunkiin on savuttava kauniisti. Se toteutui asemahotellin ja Rautatieaseman sivuun asettuvan jalankulkualueen myötä.

Arkkitehtikilpailut viitoittivat Helsingin keskeisten osien kehitystä Pekka Korpisen hallintoaikana. Keskustakilpailu 1986 oli tapahtunut jo ennen Korpisen aikaa ja kilpailun tulos kuitenkin hatarasti, mutta tavalla tai toisella viitoitti Töölönlahden kehittämistä. Alueen kaavoitusta kehiteltiin kaupungin toimesta. Nyt alue on valmis. Tuliko liian harvaa? Ehkä tuli. Kiasmasta tuli alueen niittirakennus. Korpinen itse sanoi joskus Alvar Aallon puhuneen tarpeesta saada uudelle alueelle ensin jokin aloittajarakennus. Sitten kaikki syntyy helpommin. Näin tapahtui. Töölönlahden kehittämisestä järjestettiin puistokilpailu vuonna 1997. Altaat ja muut hienoudet sitten myöhemmin rahan puutteen vuoksi karsittiin. Kiasman kilpailu pidettiin vuonna 1993 ja talo valmistui vuonna 1998. Sanomatalo otettiin käyttöön vuonna 1999. Musiikkitalon kilpailu pidettiin 1999 ja talo valmistui vuonna 2011. Asemahotellin kilpailu oli vuonna 2000.  Ainoa näistä, joka ratkaisevasti vaikutti aukion muodostumiseen, oli Asemahotelli. Hyvää työtä, vaikka ystäväni Pekka Korpinen sitä joskus moitti julkisivultaan deedeeärräläiseksi. Oli itse ollut palkintolautakunnan puheenjohtaja.  Asema-aukiota tai oikeammin Elielin aukiota on sittemmin tutkittu pikkuhiljaa niin kaupungin toimesta kuin ilmeisesti kiinteistönomistajienkin toimesta.  Ainakin Kai Wartiainen on esitellyt omia ideoitaan rajulla ehdotuksella, ALAon tutkinut asiaa hieman varovaisemmin ja myös Kjisik-Harrisilla on ollut omia ideoitaan tarjottavana. Ovat tehneet jopa SWOT-analyysin asiasta. Olisihan näitäkin ollut kiva hieman esitellä kuvina, mutta taitavat olla puolisalaisia, kun niitä ei netistä löydy. Enkä nyt viitsinyt ruveta kavereille soittelemaan ja kuvia anoskelemaan. Olisivat voineet joutua kiusaantumaan.

Vuonna 2000 arkkitehdit Artto, Palo, Rossi ja Tikkavoittivat Punainen viiva -ehdotuksellaan VR Eläkesäätiön järjestämän arkkitehtikilpailun. Heidän ratkaisunsa oli levymäinen massa Elielin aukion päätteenä.  Hyvä ratkaisu. Lähijunien laiturilta, hotellin alta aukeaa hieno näkymä kohti Kaivokatua. Yleensä sitä kuvitellaan aina katsottavan kohti Lappia, mutta tässä voi katsoa myös etelään. Junalla kaupunkiin saavutaan kauniisti.

Kysyn nyt kerran vielä
Ovatko ajatukset nyt valmiiksi tinattuina? Ei suinkaan, monia suuria asioita on auki. Kruunusiltojen päätepysäkkivaraus on ehkä vaikein nykytilanteen maanpäällinen kysymys. Pitkät ratikkayhdistelmät ovat mielestäni Kaivokadulla väärässä paikassa. Jalo toivomus. Siirtäkää ne Rautatientorille. Mutta isommat asiat tulevat vastaan Elielin aukion kilpailijoille. Yksi on Pisaran asema. Tuleeko Pisaraa yleensä ja mihin se lopuksi sijoittuu? Vai onko sittenkin viisaampaa rakentaa Töölön metro? Suuri tuntematon on Tallinnan tunneliin varautuminen ja Lentoradan pääteaseman sijoitus silloin, jos Tallinnan tunneli toteutuu. (Ei kyllä toivottavasti toteudu). Miten suuret maanalaiset tilat liittyvät Pisaran ja Tallinnan tunnelin/Lentoradan tiloihin?  Niistä ei ole ratkaisua.  Tämä se nyt tässä herättää kysymyksiä. Yleensä ovesta ei kannata kulkea saranapuolelta sisään. Kannattaa etsiä avain, avata lukko ja aukaista ovi.

Mattikoon purkaus
Nykyiset pikkupurkaukset eivät ole ensimmäinen kerta, kun huolestuneet arkkitehdit tai pelistä ulkopuolelle jääneet yrittävät vaikuttaa asioiden kulkuun. Matti K Mäkinenkirjoitti vuonna 1998 arkkitehtiliiton liittovaltuustolle kirjeen jossa hän manasi kantaaottamattomuutta koskien Töölönlahden rakentamista. Kirjoituksessa viitattiin Alvar Aallon sanomisiin: ”Kunnon paratiisiin kuuluu käärme. Vuosikymmeniä arkkitehdit ovat yrittäneet pitää hajurakoa spekulatiiviseen rakentamiseen, gryndereihin. Alvar Aalto radioesitelmässään 11.11.1953 toteaa, että ’Kuten kaikella, on myös arkkitehtuurillamme sen osaksi tulleen ymmärtämyksen vastapainona vihollisensa. Sen vanhin perivihollinen on aina ollut ns. rakennuskeinottelu.’ Saman Aalto toistaa esitelmässään 1957 Englannin kuninkaallisessa arkkitehtiliitossa. Mutta 1953 esitelmä jatkuu, sillä optimismilla, että ’ns. grynder-systeemi’ on nykyään vähenemässä yhteiskunnan omien otteiden luhistamana ja voidaan luultavasti vähitellen kokonaan hävittää.”

Matti K jatkaa: ”Nyt ovat hiukan pitemmällä ajalla viritettyjen muurinmurtajien kärjet jo työntyneet esille Helsingin ydinkeskustassa. Muurin murtajuus on sananakin Amerikan oppeja ja tarkoittaa hankkeen hiljaista pohjustusta ja pitkällekin vietyä valmistelua verhojen takana ja sitten nopeata esilletuontia ja läpimurtoa monelta taholta äkkiä esiin puhkeavan kiireen saattelemana. Julkisuudessa käy kohina. Ryskyvä murtaja työntää näyttämölle Töölönlahden puistokilpailun, eduskuntatalon lisärakennuksen ja musiikkitalohankkeen yhtenä takkuisena möykkynä. Samaan taikinaan leipoutuvat tsaarin tallien kohtalot, Sanomatalon vähin äänin aikaansaatu parin kerroksen korotus, keskustatunnelin ramppivaihtoehdot ja muutamat vähäisemmät piirteet. Kaikella on kiire. Töölönlahtikin on maannut siinä vasta vuosituhannen, nyt on sen kohtalonhetken lyötävä, kun tonteista taas maksetaan.”

Miksi tämä nyt tähän putkahti? Mattikoon uho parinkymmenen vuoden takaa. No, se on vain osoitus siitä, että valppaana on oltu ennenkin. Tosin ilman varsinaista tulosta. Sekö on meidän kohtalomme tänäänkin? Jäitkö miettimään mitä se Murole nyt taas yritti sanoa? Se on hyvä. Se oli tarkoituskin.

pentti.murole@gmail.com
pentti-murolegmail-com@penttimurole.blogspot.com
Jatka keskustelua #kuntalehti @kuntalehti Twitterissä tai Facebookissa.