Arvatkaa harmittaako minua se, että lähes kukaan ei kommentoi blogejani. Eivät edes minun parhaat kaverini vaivaudu lukemaan ja kommentoimaan. Kommentointi nimittäin edellyttää, että ensin jaksaa lukea alkuperäislähteen. Sitten taas tulen toisiin mietteisiin, kun ryhdyn lukemaan maineikkaiden blogistien kuten Ode Soininvaaran kymmenien tai satojen kommenttien rimpsuja. Ne eivät todellakaan täytä toiveitani. Jotenkin ne muistuttavat Kimi Räikkösen sanomisista syntyneitä kommenttiryväksiä netin sekoilevilla keskustelupalstoilla. Anteeksi nyt kadehtimani kommentoijat, mutta en kadehdi Odea kun hän joutuu kaiken tuon tekstinne lukemaan ja kohteliaasti kommentoimaan. Olenkohan nyt haukkumassa väärää puuta? Tarkennuksen vuoksi avaan nyt Oden viimeisimmät blogit ja luen huolellisesti kaikki kommentit. Paljon siellä oli lautakuntatekstiä, mutta kahta juttua katselin tarkemmin. Toinen oli sähköautoista ja toinen peliautomaateista. Sitten suoritan uuden ja tarkennetun arvion. Tein sen. Olin väärässä toisessa asiassa ja oikeassa toisessa. Sähköautoista ja niiden latauksesta ja sähkön varastoinnista miljooniin akkuihin keskusteltiin asiallisesti. Peliautomaateista keskustelu meni melkoiseksi sekoiluksi.  Kadehdinko siis sittenkin hänen saamaansa kommenttihuomiota. Siinäpä se, kyllä ja ei. Ota tästä maailmasta selvää. Lähes kaikissa asioissa on sama tilanne. Kyllä ja ei. Ode kyllä kerran valisti minua blogikirjoittamisen jalolla uralla. Hän sanoi minun kirjoittavan aivan liian pitkiä juttuja. No, tottahan se on, mutta kun en saa katkeamaan. Siis kyllä.

Kehut ja valitukset liikenneasioista
Kehut saa liikennekomissaario Pasterstein peltipoliiseineen. Ajan autolla pitkin kehä ykköstä miltei päivittäin. Kaikki sujuu kehällä hienosti. Kaahailijat ovat minimissään. Ennen kauhutunnelmia herättänyt eteneminen on muuttunut miellyttäväksi. Ainoa mitä tiellä ei ole vielä huomattu on kolmas kaista suuntaansa Pakilasta Leppävaaraan. Ajetaan kahta kaistaa kuten ennekin. Silti liikennevirta soljuu. Nyt talvikauden alkaessa Mestaritunnelissa näkyy uusi ongelma. Nastarenkaiden rouhima pöly nousee sakeana. Pääkaupunkilaisten into ajaa nastoilla jäättömällä asvaltilla on varsin käsittämätöntä. Ajotaidon täytyy olla pahasti kadoksissa, jos muutaman liukkaan päivän vuoksi täytyy koko talvi rapistella piikkirenkailla. Anne Berner, tässä asiassa olisit voinut tehdä jotain merkittävää. Helsingin pienhiukkaspäästöt uhkaavat terveyttämme. Sen sijaan virkamiehesi tutkituttavat nopeusrajoitusten nostamista.  Ovat kuulemma kysymässä konsulteilta. Autoliitto puolestaan haluaa talvinopeusrajoitukset pois. Minä vastustan.

Minusta kannattaisi tutkia nopeusrajoitusten alentamista ja nimenomaan 70-90-110 nopeusrajoitusjärjestelmän käyttöönottoa. Siinä voisimme ottaa oppia Ruotsista. No, kylläpä ne Ruotsissakin poliitikot haikailevat kansansuosiota haaveilemalla 120 km/h ja jopa 130 km/h moottoriteillä. Ja onpa Ruotsissa käytössä myös 100 km/h nopeusrajoituksia vähäliikenteisillä maanteillä.

Jo etukäteen luulen tietäväni että, jos saisin konsulttitehtävän (en saa, olen jo eläkkeellä), mutta jos saisin, pystyisin osoittamaan sekä nastarengaskiellon Etelä-Suomessa, että tuon äsken mainitsemani nopeusrajoitusjärjestelmän yhteiskuntataloudellisesti kannattaviksi. Voithan lukea pari blogiani, jos haluat tarkempia perusteita noille väitteille:

Selailin tuossa muuten syntymävuoteni Suomen Kuvalehteä. Toimittajina olivat tuohon aikaan L. M. Viherjuuri ja Ilmari Turja.  Vuosi oli 1934. Voin jo etukäteen vihjata tekeväni tuosta vuosikerrasta pari blogia. Nyt laitan vain etukäteisvirikkeeksi tämän kuvan. Se kertoo lipun ostosta Marsin rakettiin. Vuosi olisi 3000. Nykyajassamme on kuitenkin havaittavissa vahvaa edistystä. Elon Musk on ilmoittanut 70 % todennäköisyydellä kuolevansa Marsissa. Tai jotain sen tapaista. Olemme siis lähes tuhat vuotta aikaamme edellä. Niin, Tallinnan tunneli voitaisiin panna tuohon Kuvalehden aikahahloon – nyt kun on uutisten mukaan jo rahoitustakin kasassa 5 promillea hankkeen kustannuksista.  Jos tuon pääoman panisi kasvamaan korkoa 1 prosentin korkokannalla niin 500 vuoden päästä olisi kasassa jo tunnelin hinta. Mutta kun kustannustaso nousee ja kustannusarvio tavan mukaan heittää vähintään tuplasti niin 1000 vuoden päästä voitaisiin sitten panna lapio maahan.

Rakennusinsinööriliitto huipulla
Olen istunut Säätytalolla Suomen Rakennusinsinööriliiton Summit 2018 –tilaisuudessa. Tilaisuudessa oli yleisöä salin täydeltä. Puhujia oli ministeristä kaupunginjohtajaan ja professorista ekonomistiin.  Joku rillin vanha parta kysyi minulta mielipidettä luentojen laadusta. Vastaus oli hieman epäilevän myönteinen: kannatti kuulemma kuunnella. Salin akustiikka on tunnetusti huono ja luennoitsijoiden slaidit ovat tavan mukaan sellaisia, ettei niitä pysty lukemaan salin perältä. Vastasin siis puoliksi umpimähkään teeskennellen kaiken ymmärtäneeni. Nyt otin esitelmät uudelleen kuultaviksi. Kuuntelin ne kaikki pötköön. Päätin antaa kullekin luennoitsijalle kouluarvosanan. En antanut sitä niinkään siitä, kuinka monta asiaa esitelmöitsijä kykeni vartin esitelmäaikana mainitsemaan vaan annoin pikemminkin numeron siitä, oliko esitelmässä jokin sellainen tunnelma, että nyt asiat ovat etsinnässä. Että nyt halutaan luoda uutta, ratkaista ongelmaa.

Annoin ykköspisteet arvosanalla 10- ministeri Kai Mykkäselle. Hänen juttunsa oli todella hyvä. Puhui asioista jotka liittyvät kaupunkirakentamiseen ja energiaan. Ne olivat asioita joista meidän kaikkien tulisi osata puhua. Vantaan kaupunginjohtaja Ritva Viljanen saa arvosanan 9+. Hänen puheenvuoronsa käsitteli monipuolisesti kaupungistumisen haasteita ja hän antoi myös vastauksia. Oli ylpeä kaupunkinsa pyrkimyksistä kivalla tavalla. Oli aivan kuin olisi niissä osallinen.  Professori Mari Vaattovaara on hyvä puhuja. Hänellä oli ajankohtaisia pointteja. Jossain kohtaa asiat tulivat hieman viiveellä ja edellisten esitelmien muistitikulta. Hänen kritiikkinsä tiivistämiseen ja miniasuntoihin kyllä kolahtaa minuun. Mari sai arvosanan 8+. Vielä oli kaksi kansallista esitelmää. Yrittäjien ekonomisti Mika Kuismanen puhui rahasta ja kaupungeista. Jos oikein ymmärsin, hän sanoi erilaisten tukijärjestelmien sotkevan asuntomarkkinat. Olen tällaista kuullut ennenkin ekonomistien suusta. Uskon kyllä tuohon, mutta haluaisin lisää perusteita. Koska niitä ei juuri tullut annan sinänsä vauhdikkaasti ja selkeästi pidetystä esitelmästä arvosanan 8-. Kuluttajatutkimuksen professori Eva Heiskanen kertoi älykkään energian kokeilukulttuurista Suomessa. Esitelmä oli luettelomainen. Ihan sujuva, mutta pointit eivät nousseet pintaan. Arvosanaksi tuli 8-. Esitelmät eivät tähän loppuneet. Viimeisen, pitkänoloisen ja –piimäisen esityksen kaupunkien tilastojärjestelmän kehittämisestä piti Nico Tille. Se on hyödyllistä, mutta nyt vielä kaikki on lapsen kengissä. Esitelmästä tuli arvosanaksi 7.

Tämän jälkeen alkoi Bruce Oreck- show. Hänet oli valittu ratkaisemaan vuoden RIL-palkinto. Hän valitsi Amos Rexin. Myös Oodi ja Lastensairaala palkittiin. Hieno juttu. Oreck kyllä sanoi vihaavansa mikrofoneja ja ryhtyi puhumaan ikään kuin kovaa ja ilman mikrofonia. No sen seurauksena meikäläinen takapenkkiläinen menetti ymmärrysyhteyden. Hänen esitystään ei myöskään tallennettu nettiin. Tai en sitä löytänyt. Hieman outoa muuten, että Suomen Rakennusinsinööriliiton palkintoseremonia kiitospuheineen pidettiin yksinomaan englannin kielellä. Se on kai sitä yhden asian ja yksien arvojen globalisaatiota.

Helsingin keskusta uudistuu rakentamisen voimalla. Amos Rex ja Oodi ovat hienoja hankkeita. Onnea arkkitehdit ja insinöörit.

Luokkakokous – valhetta vain!
Olen juuri istahtanut Strindbergin yläkerran perinteiseen pöytään. Luokkatoverit keskustelevat kerran kuukaudessa. Me olemme kaikki vuonna 1953 ylioppilaiksi päässeitä, Nervanderinkadulla koulumme käyneitä. Keskustelu viriää tavanomaisen vilkkaana. Monet puhuvat yhtaikaa ja päällekkäin. Joku virittelee kuulokojettaan. Pääteemaksi parin innokkaan keskustelijan johtamassa sanatulvassa on valhe.  Kaikki nyky-yhteiskunnassa perustuu valheeseen – näin he sanovat. Vain pressaan voi luottaa. Kaikki muut valehtelevat. Korkeimmassa oikeudessa tuomitsevat ihmiset joilla ei ole elämänkokemusta, sotejärjestelmä tulee romahduttamaan kaiken, toimittajat hellivät toisiaan, mutta kuinka ollakaan, kunnalliselta puolelta saat sentään kuulokojeet ilmaiseksi, jos menet yksityistä polkua, joudut pulittamaan viisi tonnia. Joku luulee tietävänsä Helsingin liikennesuunnittelupäällikön olleen autoton ja ilman ajokorttia, joku taas epäilee Lauttasaaren olevan tuhon partaalla, kun sillalla kaistamäärä vähenee neljästä kolmeen, yksi minun vanhoista kavereistani uskoo minulla olevan salaisia kanavia, joilla voisin vaikuttaa suunnitteleviin ja päättäviin, usko vaan, ei ole, testasin sen viime vuonna Tehtaankadulla, ehdotin erästä muutosta silloin suunnitteilla olleeseen Laivurinkadun liittymään. Ei noteerannut Reetta entisen pomonsa ehdotuksia. Kaikesta huolimatta nuo kuukausittaiset luokkakokoukset Strindbergin sohvalla ovat mainiota viihdettä.

Luettuja kirjoja
Päivisin kirjoittelen blogeja, ajelen myös PHEV-autolla paikasta toiseen kuljetellen ihmisiä, en tee juuri mitään, en ole yksinäinen, ajattelen ihmisiä, en soita ihmisille, minulla on ehkä vain pari ihmistä, joille soitan, en myöskään ole naamakirjassa, talvisin en aja sähköpyörällä, pyörä seisoo Tallinnassa. Lumitöitä tekisin, mutta nythän ei lunta ole, joten nekin työt jäävät tekemättä. En tee ruokaa, enkä siivoa. Liisa tekee sen kaiken. Luen kirjoja vain sängyssä nukkumaan mennessä ja joskus yöllä herätessä.  Mitä ovatkaan viimeiset luetut kirjat? Silja Vuorikurun elämäkerta Aino Kallaksesta oli monen iltahetken lukukokemuksena. Teos ei varsinaisesti imaissut mukaansa, lukeminen eteni ikään kuin raporttia lukiessa. Ja hitaasti, koska uni tuli helposti silmään.  Kuitenkin se aika ajoin yllätti ja kiehtoi.  Suuren kirjailijattaren elämä sisälsi kiinnostavia vaiheita.  Aino Kallas. Maailman sydämessä, SKS 2017.

Innostuin taas jopa sen verran että heti perään oli uusintaluettava Reigin pappi vuodelta 1926. Nyt Tallinnan Raatihuoneentorilla kulkiessa mieleen syntyy mielikuva teloitustaan kohti marssivasta Reigin papinvaimosta Catharinasta ja hänen rakastajastaan diakoni Jonas Kempestä. Miltei kuulee Paavali Lempeliuksen huutavan vaimonsa nimeä. Toinen lähiviikkojen lukukirja oli Umayya Abu-Hannan Alienin silmin - Helsinki ja Uusimaa muukalaisen kokemana, Siltala 2014. Luin tuon kirjan – kun se sattui eteeni - siksi että olin ihastunut hänen ensimmäiseen teokseensa Nurinkurin, WSOY 2003. Ihastuin siihen niinkin paljon, että tein lukukokemukseni innoittamana blogin terrorismista. http://penttimurole.blogspot.com/2017/05/kuka-on-terroristi-tuo-piru-itse.html. Abu-Hannan kertomukset lapsuutensa Palestiinasta olivat huippuunsa kiinnostavia ja hienosti kirjoitettuja. Tämä uusi kirja ei ollut ensimmäisen veroinen. Vai ottiko päähän Umayyan kotoutumisen myötä syntynyt sarkasmi? Uudessa kirjassa otti hitusen päähän myös kieliasu. Suomen puhekielen hyvä taito ei tarkoita automaattisesti painetun tekstin tekotaitoa.  Seuraavana kirjaihmeenä oli sotakirja. Jostain syystä olin kaivanut esiin sukulaiseni Timo Jääskeläisen omakustanteena tehdyn muistelmateoksen nimeltään Taiston tiellä. Kirja kertoi lääkärin sotakokemuksista. Tutkin sitä tarkasti kaikkine karttoineen. Mutta käsiini osui vielä isänpäivälahjana saatu toinenkin sotakirja. Kirjan tekijänä oli Esa Siren. Törnin sissit, Gummerus 2017, kertoo nimensä mukaisesti sissien toiminnasta. Sotakirjojen lukeminen on terveellistä. Sodan kuvitteellinen sankaruus muuttuu äkkiä sodan kauhukertomukseksi. Sirenin kirjassa on asemasodan leppoisuutta ja upseerien ryyppäämistä, mutta siinä on myös sissiretkien kurkunleikkausta ja veren roisketta pahaan oloon asti. Isisin kurkunleikkaukset muuttuvat arkipäiväksi. Silloin ymmärtää miksi sodassa olleet eivät tunnetusti ole olleet halukkaita kokemuksistaan puhumaan.  Hieman yllättäen sain vielä lahjakirjoja. Ne tulivat postissa Rovaniemeltä. Loistavat kirjat Lapin rakentamisesta ovat rakennusmestari Erkki Liljan käsialaa. Lilja tuli aikanaan tutuksi, kun Kenesjärven harjua säästeltiin Utsjoella. Ei säästynyt!  Yksi lahjakirjoista on nimeltään Tunturien yli Jäämerelle, Väyläkirjat 2017 ja toinen Jäämeren käytävä, Hipputeos 2014. Todella mahtavia teoksia. Hienoa pohjatietoa Lapin ratojen suunnittelijoille. Vielä lukemistoiksi kertyi Eero Paloheimon Kiinalainen juttu, Kiuas 2018, mutta siitähän olikin jo runsaasti tarinaa edellisessä blogissani.

Tällainen oli siis eläkeläisen viikko, tai montako viikkoa siinä kaikessa meni? Aikakäsitys harhautuu. Mitä se Sarasvuo taas viikolla ajasta puhuikaan. Tuntui varsin viisaalta, mutta sekin unohtui.

Pentti Murole
pentti.murole@wsp.com
Jatka keskustelua #kuntalehti @kuntalehti Twitterissä tai Facebookissa.