Alustuksen pito kongressissa, kokouksessa tai palaverissa on aina jännittävää puuhaa. Ei niin pientä alustusta, etteikö hermostumiseen olisi aihetta. Sanovat sen olevan hyväkin asia, että hieman hermoilee, kunhan se hermoilu sitten loppuu esityksen alkaessa. Ehkä tilkka erittynyttä adrenaliinia auttaa pitämään luennoitsijan hereillä ja samalla yleisönkin. Muistan aina ensimmäisen alustukseni. Se oli insinöörien talolla Ratakadulla. Kysymyksessä oli Suomen Teknillisen Seuran esitelmätilaisuus 1960-luvun alkupuoliskolla. Oli kyse niinkin uudesta asiasta kuin liikennesuunnittelu. Minä sain aiheeksi pysäköinnin. Kirjoitin esitykseni paperille. Rituski-minun elinikäinen konekirjoittajattareni, sen sitten puhtaaksikirjoitti. Minä tein esitelmän sisälukua varten muutokset luettavaan tekstiin. Eihän ollut mielestäni sopivaa lukea täsmälleen samoja sanoja kuin oli kirjoitettu. Jos joku kuulijoista vielä seuraisi sormi luentotekstin sivulla minun ääneenlukuani ja huomaisi ettei yksikään sana poikennut kirjoitetusta! Hän olisi saattanut pitää tällaista äärettömänä typeryytenä. Siksi oli tehtävä nuo muutetut lauseet. Ne tehtiin. Sitten lausuin esitykseni magnetofoninauhalle. Erityisesti muistan kohdan, jossa sanoin: ”auton pitää olla niin kuin sontikka tai kalossit, kätevästi käyttöön otettavissa silloin kun sitä tarvitaan.” Tämä kohta ei kelvannut kielentarkastajalle. Hän muutti sen kuulumaan: ”auton tulee olla sateenvarjon tai upokkaiden kaltainen, kätevästi käyttöön otettavissa silloin kun sitä tarvitaan.” No hyvinhän kaikki meni. Luin tekstin ulkoa sanasta sanaan suunnitelluin poikkeamin. Esitelmäkin päättyi minuutilleen ajallaan. Olihan se magnetofonissa testattu.

Kalvosulkeiset ovat mennyttä aikaa
Myöhemmin olen laiskistunut. En enää testaa etukäteen esitelmääni. Ja sitä paitsi nykyään esityksen pitoa johdattelevat Power Point –slaidit.  Minun ensimmäisen esitykseni aikana oli käytössä vain diapositiivit. Yliolanheittäjät eli piirtoheittimet tulivat käyttöön myöhemmin. Ne muuten kehitettiin II maailmansodan aikaan ja otettiin opetuskäyttöön US. Military Akatemiassa 60-luvun alussa. 3M oli silloin saanut kehitettyä transparenttikopiot.  Alkoi kalvosulkeisten aika. Korkeakoulusta ehkä muistamme professorien käytössä olleet jättimäiset projektorit joilla he voivat heijastaa kirjan sivuja valkokankaalle. Muistatko mikä oli laitteen nimi? Magic lantern- ehkä? No, insinööritalon luentosalissa ei tietysti tuollaista laitetta ollut, eikä sitä tarvittukaan.

Luento yliajalla
En mitään enempää inhoa, kuin sitä, että luennoitsija ei saa esitelmäänsä poikki aikataulun mukaan. Itse olin juuri sellainen inhoamani. Innostuin ottamaan diaprojektorin kasettirullaan liiaksi kuvia ja ne eivät loppuneet silloin kun aika päättyi. Niin, tai itseasiassa kahteen projektoriin, olihan 70-80 -luvuilla muotia näyttää diat aina kahdella projektorilla rinnakkain.  Diat eivät loppuneet ajoissa, luento meni yliajalle. Varmaan kuulijat katselivat kellojaan ja tunteet kuumenivat. Siihen aikaan ei katseltu kännyköitä eikä lähetetty hätäviestejä ylipitkistä luennoista. Elettiin lankojen varassa.

Nykyään käytän toista taktiikkaa. Lopetan esityksen täsmälleen silloin kun aika päättyy. Jännittävää. Se voi johtaa siihen, että runollisen loppukuvan sijaan esityksen viimeinen kuva onkin jokin raadollinen ajankuva, suuren vision tai runollisen lopputoivotuksen sijaan. Kunhan loppuu ajallaan. Se on tärkeintä. Sanoin nykyään, ikään kuin nykyään vielä pitäisin alinomaa luentoja. Ei, olen pitänyt viimeisen luentoni jo ainakin kymmenen kertaa. Niin ainakin rakas vaimoni Liisa niin väittää. No mutta nyt on sitten se vihonviimeinen. Kuulin Ain Valdmanin ja Ville Alatypön valmistelleen Tallinnan kuntatekniikan kongressia. Huhu väittää Ainin ehdottaneen minua puhujaksi.  Se sykähdytti sielua. Yleensä tapaan Ainin sattumalta Raekojan torilla hänen astellessaan kadulle virkahuoneestaan. Itse olen pyörällä torin kulmalla lasillista nauttimassa. Kylmällä ilmalla nautin Högweiniä, lämpimillä taas Riezlingiä. Meillä on aina aikaa pikkusikarille. Henkevän ihmisen tapaaminen tuottaa suurta mielihyvää. Maailma näyttää valoisalta.

Ensimmäisen kerran katupoikien ja katutyttöjen kongressissa 1967
Nyt on siis edessä esitys kuntatekniikan kongressissa Tallinnassa. Vuosi on 2018. Minulle kysymyksessä on jonkinlainen arvotraditio. Ensimmäisen kerran sain tilaisuuden esiintyä arvoisten kuntateknikkojen edessä vuonna 1967.  Tilaisuus pidettiin Lappeenrannan kasinolla. Olin silloin 33- ikäinen. Tilaisuudesta on 51 vuotta. Jännitti tietysti pirun paljon. Esitettävääkin oli, sillä Lappeenrannan keskustakilpailun voittanut Erkki Juutilainen oli saamassa työtään valmiiksi. Silloin olimme uuden ihmeteoksen eli Buchananin ”Traffic in Towns” aiheuttaman infektion vallassa. Minulla infektio oli pahanlaatuinen. Esittelin kuntateknikoille tällaisia:

Liikenteen järjestely eritasoisesti - ainoa mahdollisuus
”Autokannan voimakas kasvu muuttaa jatkuvasti totunnaisia ympäristöarvoja. Kaduista on muodostunut jalankulkijan kannalta vaikeasti ylitettäviä, jakavia kaupunkielementtejä. Toisaalta autoliikenteen joustava sujuminen on kaupungin tärkeimpiä toimintaedellytyksiä. Kompromissien löytäminen traditionaalista rakentamistapaa käyttäen on osoittautunut vaikeaksi. Ns. autovapaat jalankulkuvyöhykkeet kaupunkien keskustoissa ovat aina jääneet suunnittelijan paperille. Ainoa todella pätevä keino jalankulku- ja autoliikenteen erottamiselle onkin eritasoinen liikkumisjärjestelmä. Eritasoisessa järjestelmässä jalankulkijat on usein pantu tunneleihin autoväylien alle. Lappeenrannan keskustasuunnitelmassa on jalankulkijan oikeuksia vapaaseen liikkumiseen ja taivasnäkymiin pidetty kuitenkin ensisijaisina arvoina ja päädytty esitettyyn järjestelmään, jossa autoväylät ja pysäköintitilat sijaitsevat jalankulkutasojen alapuolella.  Lappeenrannan keskustasuunnitelmassa on päädytty korkeaan tehokkuuslukuun tarkoituksella luoda edellytykset sekä autoilijan että jalankulkijan vaatimukset täyttävälle kaupunkirakenteelle.”

Lappeenrannassa 1967 pääsin luennoimaan kaupungin uuden keskustasuunnitelman saloista. Nuorena miehenä odotin pelolla kritiikkiä. Sitä ei tullut, kunhan taputtelivat selkään. Kasinolla oli iloista meininkiä.

Mikkelissä 1990
On monenlaisia kuppikuntia ja organisaatioita. Yksi on kuitenkin ylitse muiden. Se on SKTY - katutyttöjen ja katupoikien yhdistys. Miksi ylitse muiden? No siksi, että yhteisenä intressinä on jotain niin kokonaisvaltaista ja elämään liittyvää kuin katu on. Ja, erityisesti ilman muuta ne ihanat naiset. Todelliset naiset varieteen! Kun neljä kertaa olen saanut tilaisuuden esiintyä esitelmöitsijänä näissä bileissä, on ollut helppoa löytää se lumoava katseen kiintopiste, jonka esitelmöitsijä tarvitsee. Kuka oli hän Lappeenrannassa 60-luvulla? Ja kuka oli hän Mikkelissä vuonna 1990? Entäs Lappeenrannassa uudelleen 2000? Mikkelissä olin jo 55-vuotias. Yli kaksikymmentä vuotta oli kulunut edellisestä SKTY:n esitelmästä. Kokemusta oli kertynyt. Pystyi siis puhumaan vakaumuksen rintaäänellä. Ja muusakin löytyi. Ja kyllä puhuttiinkin:

Puhutaan pinnoista ja kaupungin kasvoista
Puhutaan ihmisen mikrokosmoksesta ja suunnitteluprosessin tietokatkoksesta
Puhutaan kaupunkiympäristöstä, joka antaa elinvoimaa, tunnetta, draamaa, viileyttä, rauhaa
Puhutaan tyhjän tilan suunnittelusta ja hierarkioista kaupunkitilassa
Puhutaan sisätilakeskustoista ja maanalaisten tilojen suhteesta pintamaailmaan
Puhutaan kadusta kulttuurin ilmentäjänä ja suunnittelutradition puutteesta
Puhutaan siitä, että kaupunkikuva on rakennusten ja kadun yhteisteos
Puhutaan siitä, onko kaupunki esine vai organismi?
Puhutaan yhteistyön vaikeudesta ammattiryhmien välillä
Puhutaan insinööreistä - autot eivät ymmärrä estetiikkaa!
Kansainvälistyminen hämmentää, monikulttuureista ei puhuta

Esitin nuo kaksi naisen kuvaa: Kaupunki on koristeellinen, nuori, maskeerattu, silmät tuijottavat, se on wau! Sellaista en etsi. Kaupunki on patinoitu, iloinen, vanha, aika tuntuu lempeältä, silmät loistavat, se on rakkaus. Sellaista haluan.

Seuraavan kerran jälleen Lappeenrannassa 2000
Olin muuttunut vakio-osaanottajaksi Kuntatekniikan päivillä. Kutsuivat jälleen luennoimaan Lappeenrantaan. Päivät antoivat tilaisuuden tutustua perusteellisesti Lappeenrannan keskustan toteutukseen. Jalankulkukannen alamaailma hirvitti. Miksi se oli jätetty yksin insinöörien huoleksi. Paikalle ei oltu päästetty arkkitehtejä, valaistussuunnittelijoita eikä viherpeukaloita. No, tiesinhän minä tämän. Olimme ehdottaneet aikanaan köynnöksiä betoniseinien koristeeksi. Ja alakattoja sekä panelointeja. Mutta kaupunki tyytyi ystäväni Erkki Juvan sinänsä hienoihin elementtikonstruktioihin.  No sitä surressa esitelmän pitoon. Aiheena oli minulle vieras kunnossapito. Jouduin perehtymään asiaan – pintapuoliseesti. Suunnittelu ja rakentaminen tehdään parissa vuodessa, mutta rakenteella saattaa olla ikää 50 tai 100 vuotta. Kunnossapito nousee suureen arvoon. Halusin runollistaa tämän työn ja sen tekijöiden arvon. Esitelmäni loppuun taiteilin ajatuksen kulttuurin sulan herkästä kosketuksesta omaan kaupunkiympäristöömme.

Loppukuva kehottaa jokaista tekemään omasta kaupungistaan runon. Mitä? Onko kuva epäselvä? Miksi tekstin taustalla on tuo Venetsian huokausten sillan kuvioseinämä? Tekstistä ei saa selvää! Siinäpä se on. Sillan kautta kuljetetut joutuivat huokailemaan. He olivat joutumassa pakolla tuntemattomaan. Luovuus on tunkeutumista tuntemattomaan. Meillä se on onneksi vapaaehtoista. Et voi olla edes varma tuon tuntemattoman olemassaolosta. Mutta sinne on päästävä. Silloin syntyy runo kaupungistasi.

Seuraavan kerran sain tilaisuuden Jyväskylässä 2013
Olin jo eläkkeellä ja viimeisen esitelmäni pitänyt. Mutta ei! Minut pyydettiin SKTY:n päiville Jyväskylään pitämään luento aiheesta Tulevaisuuden tekijöiden haasteet. Esitykseni pääteemoina Jyväskylässä olivat ilo ja unelma. 

Francois Rabelais (1494-1554), ranskalainen munkki, lääkäri ja filosofi, kirjoitti nykypäivän arkeen sopivan juhlateoksen ”Suuren Gargantuan hirmuinen elämä”. Hänen kirjansa julistaa filosofiaa, jossa iloinen mieli ja pienten vaikeuksien halveksiminen ovat keskeisiä asioita. Hän aloittaa kirjansa esipuheen tervehdyksellä: ”Ylistetyt juomaveikot ja erittäin kunnianarvoisat kuppatautiset, omistan teokseni juuri teille”.  
No eipä tuolla Jyväskylän hienossa Paviljongissa tainnut olla ylen määrin juomaveikkoja, eikä sairaitakaan, lukuun ottamatta pieniä krapulavaivoja. Mutta niitähän Rabelais kehottaa halveksimaan.

Niin, siis siteerasin itse kuningas Salomonia, kuntatekniikkahahmo Roger Wingrenin osviittojen mukaan:
"Perkeleellä on tieto ihmisen hengestä, lähteekö se ylöspäin vai putoaako se maahan", pohtii entinen suuri rakentaja, kaupungin rakentaja, ihmisen talojen rakentaja, herrojen palatsien rakentaja ja Herran temppelin rakentaja Salomon. Ja sitten hän sanoo: ”Siis minä näen, ettei mikään ylitä sitä, että ihminen iloitsee työstään, sillä tämä on hänen osuutensa. Kukaan ei pysty saattamaan häntä takaisin näkemään sitä mitä sen jälkeen on tapahtunut. Eli siitä jää se, että olimme iloisia, kun teimme työtä.”


Jyväskylässä tunsin suurta nostalgiaa. Olimmehan aikanaan saaneet kuntatekniikan palkinnon Jyväskylän kävelykadusta.  Nyt voin sitä ylpeänä esitellä ihanille kollegoille.  Tässä he ovat kaikki iloisina - tehdyn työn jälkeen juhlatunnelmissa. http://penttimurole.blogspot.fi/2013/05/tulevaisuus-tekeilla-skty-jyvaskyla-2013.html

Jyväskylässä mietiskelimme unelmointia
Voimmeko unelmoida yhdessä? Onko meille varattu aikaa siihen? Haluammeko unelmoida yhdessä? Onko meillä tarvetta unelmoida yhdessä? Onko unelma aivan väärä sana? Unelmoida – mistä? Unelmoida yhteisen ympäristömme kehittämisestä. Ympäristöstä jonka laatu antaa kansalaisille ruumiin ja sielun hyvinvointia ja vähentää pahoinvointia. Unelmoida työstä jonka tulokset näkyvät terveydenhuollon ja sosiaalihuollon kustannussäästöissä ja ihmisten hyvässä mielessä.

Nyt on vielä edessä Tallinna. Siellä toivottavasti tapaamme! Voin kysyä kaikilta: oletteko unelmoineet?

Pentti Murole
terttu.korte@kannus.fi
0
JAKOA
Jatka keskustelua #kuntalehti @kuntalehti Twitterissä tai Facebookissa.