VESIHUOLTO
Maanomistaja ei omista maansa alla virtaavaa vettä
Mitä pohjavesikonfliktit opettavat yhteistyöstä?
Tuhansien järvien maassa esiintyvät useat pohja-vesikonfliktit kertovat jostain muusta kuin veden vähäisyydestä. Pohjavesi mielletään omaksi, vaikka lain mukaan maanomistaja ei omista maansa alla virtaavaa vettä. Ristiriitoja suurissa pohjavesihankkeissa syntyy helposti, kun kuntien rajat ylittyvät ja erilaisia intressejä ei oteta riittävästi huomioon.
Teksti ja kuvat Vuokko Kurki
Pohjavesi on maailman suurin makeanveden lähde ja yksi arvokkaimmista luonnonvaroista myös Suomessa. Sen suhteellinen osuus talousveden tuotannossa on noussut tasaisesti jo 1960-luvulta lähtien ja tällä hetkellä pohjaveden osuus on noin 50 % ja tekopohjaveden osuus 16 % talousveden kokonaistuotannosta. Näin ollen pohjavesi voidaan nähdä yhdyskuntien kannalta korvaamattomana ja elintärkeänä elementtinä.
Suomi tunnetaan tuhansien järvien maana. Kuitenkin pintaveden huonon laadun vuoksi tarvetta kaukovedenhankintaan esiintyy erityisesti rannikkoseudulla. Pääkaupunkiseudulle raakavesi tuodaan aina Päijänteestä asti (etäisyys n. 120 km) ja Turun seudulle Virttankankaan tekopohjavesilaitokselta (n. 70 km).
Naapurin tontille meno ei kuitenkaan ole läpihuutojuttu. Ylikunnallisen pohjavedenhankinnan ympärille on muodostunut useita ympäristökonflikteja, esimerkiksi Tampereen, Turun, Seinäjoen, Oulun ja Joensuun seuduilla. Taloudellisesti ja teknisesti perustellut hankkeet ovat pitkittyneet jopa vuosikymmeniä paikallisen vastustuksen myötä. Ikävän ilmapiirin lisäksi tästä aiheutuu kunnille merkittäviä ylimääräisiä kustannuksia.
Mistä pohjavesikonfliktit kertovat ja mitkä ovat hankkeiden keskeiset karikot? Mitä voimme oppia konflikteista? Näitä kysymyksiä on pohdittu tuoreessa väitöstutkimuksessa (Kurki 2016), joka analysoi Turun ja Tampereen seudun tekopohjavesihankkeiden suunnittelua ja toteutusta.
Riittävätkö faktat?
Hankkeiden yksi keskeinen karikko on tiedon tuotannon prosessi. Miten tietoa tuotetaan? Miksi ongelmat eivät ratkea faktoja lisäämällä? Tutkituissa tapauksissa paikalliset pelkäävät harjuun imeytettävän pintaveden pilaavan harjun ja saastuttavan luonnollisen pohjaveden. Hankkeiden vetäjät arvioivat pelon täysin turhaksi. Toisaalta paikalliset maankäyttömuodot - kuten soranotto, teollisuus tai virkistystoiminta - koetaan yhtälailla uhkana pohjavedelle viranomaisten ja pohjavesihankkeiden vetäjien taholla, kun taas paikallisten keskuudessa nämä argumentit vaietaan hiljaiseksi.
Näkemykset ympäristöhaittojen suuruudesta ja niiden olemassaolosta ovat selvästi ristiriitaisia. Mutta toisin kuin logiikassa, retoriikassa toisilleen vastakkaiset argumentit voivat molemmat olla järkeviä. Kukin osapuoli voi hakea näkökulmalleen tukea asiantuntijoilta, jolloin kiista pahimmillaan kärjistyy asiantuntijoiden arvovaltakamppailuksi ja lehtien palstoilla käytäväksi juupas-eipäs väittelyksi.
Prosessin aikana osapuolet kilpailevat oman näkemyksensä elintilasta julkisilla areenoilla ja päättäjien pöydillä. Lopulta ratkaisun tekee oikeuslaitos. Molemmat esimerkkihankkeet ovat käyneet läpi kaikki oikeusasteet, jolloin aikaa ja rahaa on kulunut hankkeiden pitkittyessä.
Turun seudulla hanke oli vireillä yli 30 vuotta ja lopullinen lupa Korkeimmalta hallinto-oikeudelta tuli vuonna 2008. Tampereen seudulla hanke alkoi 1990-luvun alussa. Erinäisten vaiheiden jälkeen Länsi- ja Sisä-Suomen aluehallintovirasto hylkäsi Tavasen hakemuksen vuonna 2015. Nyt päätöksestä on valitettu Vaasan hallinto-oikeuteen, joten lopputulos on edelleen auki.
Epäonnistunut vuorovaikutus
Hankkeiden toinen keskeinen karikko on epäonnistunut vuorovaikutus. Jos suuri hanke lähtee jo alussa väärällä jalalla liikkeelle, se on kuin valtamerialus, jonka suuntaa on mahdotonta nopeasti muuttaa. Jo ensimmäisistä yleisötilaisuuksista lähtien paikalliset löivät jarrut päälle. Oman kunnan hyvinvointia, elinkeinoelämää ja ympäristöä oli puolustettava omille maille tulleilta vedenhakijoilta. Hankkeen vetäjien teknis-taloudellinen osaaminen ei riittänyt aukaisemaan näitä solmuja.
Vaikka molemminpuolisia hyötynäkökulmia yritettiin tuoda esiin, kilpailu oli jo alkanut, eikä paikallisia hyötyjä haluttu nähdä. Peliteorian kielellä asetelmaa voisi luonnehtia nollasummapeliksi: tappioiden ja voittojen summa on aina nolla, jolloin myönnytys toiselle osapuolelle tarkoittaa tappiota itselle. Pelin lopputuloksena syntyy vain voittajia ja häviäjiä. Asetelma ei kannusta yhteistyöhön vaan tiukkaan kilpailuun voitosta.
Osapuolten intressejä ei riittävästi huomioitu ja ne jäivät paikallaan polkevan väittelyn jalkoihin. Esimerkiksi huoli paikallisten elinkeinoelämästä jäi ympäristöargumentoinnin varjoon. Intressien sijaan tuijotettiin jo lukkoon lyötyjä päämääriä ja konflikti kietoutui tekopohjavesilaitoksen toteuttamisen tai sen toteuttamatta jättämisen ympärille.
Oppeja tulevaisuuteen
Pohjavesikonfliktit kertovat suunnitteluprosessin puutteista ja riittämättömyydestä vastata muuttuneen maailman tarpeisiin. Laajemmassa kontekstissa voidaan puhua koko suunnittelukulttuurin muutoksesta, jonka polttoaineena konfliktit toimivat.
Intressiristiriitoihin perustuvissa ympäristökonflikteissa tarvitaan faktojen lisäämisen sijaan luottamusta rakentavia menetelmiä. Monimutkaisten ja konfliktiherkkien hankkeiden suunnitteluun ja toteutukseen voitaisiin ottaa mallia esimerkiksi Yhdysvalloista, jossa on jo 1980-luvulta lähtien haettu vaihtoehtoa pitkille oikeusprosesseille.
Yksi vesihankkeissakin onnistuneesti käytetty malli on intressiperustainen neuvottelu, jonka lähtökohtana on kaikkien osapuolten tasavertainen osallistuminen prosessiin, jossa kartoitetaan eri tahojen intressit. Erilaisia ratkaisuvaihtoehtoja etsitään yhdessä ennen kuin lopullinen päämäärä lyödään lukkoon. Tavoitteena on että lopulta löydetään ratkaisu, joka parhaiten tyydyttää kaikkien osapuolten tarpeet.
Täydellistä ratkaisua tuskin löytyy, mutta todennäköisemmin yhteistyöhön perustuva ratkaisu on miellyttävämpi kaikille osapuolille kuin oikeuden päätös pitkän kiistelyn jälkeen.
Tiedontuotannon näkökulmasta yhteistoiminnallisuus tarkoittaa prosessia, jonka aikana tietoa hankintaan sekä asiantuntijoilta että paikallisilta, niin että kaikki osapuolet voivat hyväksyä sen. Lopputuloksena on tieteellisesti uskottavaa, päätöksenteon kannalta olennaista ja osapuolten hyväksymää tietoa, joka punoo yhteen kompleksisen kokonaisuuden eri näkökulmat.
Yhteenvetona voidaan todeta, että monimutkaisia ilmiöitä pelkistävään rationaalisuuteen perustuva suunnittelukulttuuri on tulossa tiensä päähän. Tarvitaan uudenlainen lähestymistapa, joka hyödyntää entistä laajempaa asiantuntijuutta, jossa moninaiset sidosryhmät nähdään voimavarana, eikä hankkeen jarruna. Teknisten yksityiskohtien lisäksi on otettava huomioon muun muassa luottamus, tuotetun tiedon hyväksyttävyys, vuorovaikutus ja neuvottelutaidot. Tulevaisuuden suurhankkeissa tarvitaan sillanrakentajia kovan insinööritieteen ja humanististen arvojen välille.
Diplomi-insinööri (väitellyt) Vuokko Kurki tutki väitöskirjatyössään ylikunnallisten tekopohjavesihankkeiden suunnittelua ja toteutusta. Lisätietoja: vuokko.o.kurki@gmail.com
Faktat
Väitöskirja
Vuokko Kurki perehtyi väitöstyössään kahteen kiistanalaiseen tekopohjavesihankkeeseen: Turun seudulla yli 30 vuotta vireillä olleeseen kaukovedenhankintaan, jonka seurauksena lopulta valmistui Virttaankankaan tekopohjavesilaitos, sekä Tampereen ja Valkeakosken seudun Tavase-tekopohjavesihankkeeseen, jonka lopputulos on edelleen auki.
Kurki etsi uudenlaisia lähestymistapoja pohjavesihankkeiden suunnitteluun ja toteutukseen. Hän analysoi hankkeiden keskeisiä karikoita yhteistoiminnallisen suunnittelukulttuurin periaatteita peilaten. Poikkitieteellisessä tutkimuksessa yhdistyivät insinööri- ja yhteiskuntatieteen näkökulmat.
Kirjallisuusluettelo
Kurki, V. 2016. Negotiating groundwater governance: lessons from contentious aquifer recharge projects (Vesi neuvottelupöydissä: oppeja kiistanalaisista tekopohjavesihankkeista.) Saatavilla: http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-15-3762-2
Faktat
Väitöskirja
Vuokko Kurki perehtyi väitöstyössään kahteen kiistanalaiseen tekopohjavesihankkeeseen: Turun seudulla yli 30 vuotta vireillä olleeseen kaukovedenhankintaan, jonka seurauksena lopulta valmistui Virttaankankaan tekopohjavesilaitos, sekä Tampereen ja Valkeakosken seudun Tavase-tekopohjavesihankkeeseen, jonka lopputulos on edelleen auki.
Kurki etsi uudenlaisia lähestymistapoja pohjavesihankkeiden suunnitteluun ja toteutukseen. Hän analysoi hankkeiden keskeisiä karikoita yhteistoiminnallisen suunnittelukulttuurin periaatteita peilaten. Poikkitieteellisessä tutkimuksessa yhdistyivät insinööri- ja yhteiskuntatieteen näkökulmat.
Kirjallisuusluettelo
Kurki, V. 2016. Negotiating groundwater governance: lessons from contentious aquifer recharge projects (Vesi neuvottelupöydissä: oppeja kiistanalaisista tekopohjavesihankkeista.) Saatavilla: http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-15-3762-2