Maaseudun ja kaupunkien välinen vastakkainasettelu nostaa päätään silloin tällöin. Varsinkin viime kevään vaalikamppailussa tematiikka oli esillä. Onneksi yritykset saavat edelleen investoida minne haluavat ja ihmiset valita kotipaikkansa vapaasti.

Taustalla toimivaa ”keskittäjää” ei ole toistaiseksi löydetty ellei sellaiseksi lasketa pääministeri Esko Ahoa, jonka hallituskaudella – viisaasti ja kaukonäköisesti – tehtiin tietoinen valinta osaamispohjaisen talouden kehittämisen puolesta.

Osaamispohjaisessa taloudessa lisäarvo syntyy pääasiassa muissa toiminnoissa kuin konkreettisessa valmistuksessa, siis tutkimus- ja kehitystoimissa, designissa, brändin rakentamisessa, myynnissä ja markkinoinnissa. Nämä toiminnot synnyttävät ympärilleen monipuolisia palveluita. Lisäksi ne hyötyvät toistensa läheisyydestä luomalla tuottavuus- ja kasautumishyötyjä. Tämä on keskeinen syy kaupungistumiselle.

Kaikki eivät silti halua muuttaa pääkaupunkiseudulle tai muille suurille kaupunkiseuduille. Heille vastaus voi olla vyöhykkeiset työssäkäyntialueet. Jo nyt on muotoutumassa Etelä-Suomen työssäkäyntialue, joka tarjoaa useita vaihtoehtoja kotikunnan valintaan alueen sisällä.

Samoin on tapahtumassa Oulun ympärillä. Mahdollisuuksia olisi kehittää vyöhykkeistä työssäkäyntialuetta myös Vaasan ja Seinäjoen ympärille samoin Joensuun, Kuopion ja Jyväskylän ympärille.

Vyöhykkeisten työssäkäyntialueiden kehittyminen ei voi perustua hallinnollisiin rakenteisiin, vaan seutukuntien uudenlaiseen vapaaehtoiseen ja strategiseen yhteistyöhön. Pisimmällä tässä lienee Helsinki–Hämeenlinna–Tampere. Valtiovaltaa tarvitaan mukaan liikenneratkaisujen kehittämiseen. Varsinkin asiantuntijatehtäviä, joissa päivittäinen konttorikopissa istuminen ei ole enää välttämätöntä, voidaan hoitaa laajemmalta alueelta käsin.

Kuvattu kehitys tarjoaa suurelle joukolle kuntia mahdollisuuden olla mukana kasvavassa ja kehittyvässä Suomessa. Ihmisille se antaa tilaa valinnanvapaudelle, kun kotikuntavaihtoehtoja­ halutulla työmarkkina-alueella on enemmän. Kuntien näkökulmasta tämä tarkoittaa sitä, että palveluita ja asumisen vaihtoehtoja on kehitettävä aktiivisesti.

Vuositasolla lähes 900 000 ihmistä muuttaa, joten kiinnostavaa asuin- ja elinympäristöä etsitään aktiivisesti. Ja jos tehty ratkaisu ei tyydytä, kynnys vaihtaa on yhä pienempi.

Me tutkimme YIT:llä jatkuvasti ihmisten asumiseen liittyviä tarpeita ja olemme tunnistaneet erilaisia asumisen ryhmiä tai ”heimoja”, joiden tarpeet eroavat selvästi toisistaan. Asumisen, kuten kaiken kuluttamisen, osalta tarpeet monimuotoistuvat jatkuvasti. Uusin tutkimuksemme liittyy kaupunkimaisten asuin- ja elinympäristöjen ominaispiirteisiin.

Olemme tunnistaneet neljä erilaista asuin- ja elinympäristöä, joita kutsumme reviireiksi. Kaupungilla-reviirit ovat kaupunkien keskustojen kerroksellisia alueita, joissa lähellä on laaja kirjo palveluita ja hyvät joukkoliikenneyhteydet sisäisesti ja ulkoisesti. Ulkoilupaikkoina ovat kaupunkipuistot. Esimerkiksi käy Tampellan alue Tampereella.

Lähellä-reviirit ovat kerrostalovaltaisia alueita monipuolisine harrastus- ja ulkoilumahdollisuuksineen. Päiväkodit ja koulut ovat lähellä ja julkiset liikenneyhteydet helposti saavutettavissa. Arki on sujuvaa, eikä omaa autoa tarvita. Hyvä esimerkki on Vantaan Kivistö.

Rannalla-reviirit sijaitsevat nimensä mukaisesti lähellä rantaa ja useimmista asunnoista on vesinäköala. Arkkitehtuuri sopii rantamaisemaan ja veden äärellä voi ulkoilla. Palvelut ovat muutaman kilometrin säteellä. Esimerkiksi käy Joensuun Penttilänranta tai Kuopion Saaristokaupunki.

Kotikylä taas on luonnonläheinen ja rauhallinen ympäristö, joka on luonteeltaan pientalovaltainen. Koulut ja päiväkodit ovat kävelymatkan päässä, ja kasvuympäristö on lapsille turvallinen. Lähikauppaan pääsee kävellen tai pyörällä ja julkinen liike perustuu busseihin. Esimerkkinä Kotikylästä on vaikkapa Espoon Tillinmäki.

Olisiko vastakkainasettelun aika ohi kun kehitetään vyöhykkeisiä työssäkäyntialueita ja vetovoimaisia reviirejä?