Vanhempi polvi muistaa ajat, jolloin vielä käytiin kansakoulua. Tunnelma oli harras luokassa, jossa opettaja puhui ja muut olivat hiljaa. Aika kului seuratessa kuinka kevättalvi vaihtui kevääksi ikkunan takana. Akustisia ongelmia ei ollut eikä homealtistumisia, koska kaikki olivat hyväkäytöksisiä ja terveitä. Jokainen odotti hartaasti 12-vuotisen koulurupeaman päättymistä, jotta pääsisi työelämään. Olemaan sielläkin hiljaa ja tottelemaan seuraavat 40 vuotta.

Nykyajan koulu on aivan erilainen. Puhutaan käänteisestä luokkahuoneesta (flipped classroom). Tunnit katsotaan kotoa videolta tai suoritetaan monimuoto-opetuksena ja kouluun tullaan puhumaan ja vuorovaikuttamaan. Tärkein työväline eli älypuhelin on samalla tärkein vapaa-ajanviettoväline. Ihan niin kuin työelämässäkin.

Meillä on uusi oppimiskäsitys ja uudet työn tekemisen tavat. Työntekijä tekee ja esimies on sparraaja, oppilas opiskelee ja opettaja on mentori. Oppilas asettaa itse omat oppimistavoitteensa ja etsii tiedon verkosta. Tietoa rakennellaan yhdessä toisten kanssa, opettaja toimii tiimin valmentajana.

Myös työ on muuttunut tietotyöksi, jossa jokainen työntekijä on itsenäinen asiantuntija ja tiimin jäsen. Koulun, työn ja muun elämän välinen ero on liudentunut pois. Luokka ei ole enää ainoa oppimisen paikka eikä työhuone ainoa työnteon paikka. Oppimisen ja kasvatuksen tarkoitus on valmentaa meitä elämään. Kun elämä muuttuu, myös oppimisen on muututtava. Tai näin me ainakin uskomme.

Koulujen tilaratkaisut

teollistumisen ajoilta

Olemme kuitenkin vielä kaukana ihanteesta. Uudet diginatiivien sukupolvet eivät välttämättä osaa käyttää tietotekniikkaa kovin syvällisesti. Suomessa yli 95 prosenttia lapsista käyttää tietotekniikkaa päivittäin, mutta vain alle 40 prosenttia käyttää sitä työskentelyyn tai oppimiseen koulussa. Syy ei ole pelkästään diginatiivien itsensä: Kuntaliiton tekemän selvityksen mukaan vain puolessa kouluista on oppilaiden käytössä langaton verkko. Vain kolmasosa opettajista kokee tietotekniset valmiutensa hyviksi.

Toinen ja ehkä merkittävämpi ongelma ovat rakennukset. Suomen koulukanta on iänikuisen vanhaa, keski-iältään yli 45-vuotiasta. Puolet Suomen kouluista on rakennettu ennen pöytätietokoneen keksimistä. Rakennukset eivät voi mitenkään tukea uutta teknologiaa eikä sen tuominen tämän ikäisiin kiinteistöihin olisi välttämättä kovin järkevääkään.

Koulurakennuksissa

turhaa tilaa

Koulukiinteistömme ovat myös hyvin väljiä. Tilaa on reilusti yli normien eli yli 14 neliömetriä per oppilas. Neliömäärä myös vaihtelee paljon, tilaa voi olla mikä määrä vain kolmen ja 60 neliön väliltä per oppilas.

Tilaratkaisut ovat teollistumisen ajalta: on käytäviä ja niiden varrella luokkia. Uusia kouluja suunnitellaan edelleen vanhan mallin mukaan, vaikka arkkitehtien piirroksissa käytävät mutkittelevatkin jännästi ja luokkahuoneet ovat vinksallaan.

Tarvittaisiin samanlaisia ratkaisuja kuin nykyaikaisissa monitilatoimistoissa: erikokoisia tiloja yhdessä tekemistä tai hiljentymistä varten.

Vanhat koulut ovat paitsi tiloiltaan vanhentuneita, myös teknisesti suurelta osin käyttökelvottomia tai jopa vaarallisia. Neljäsosa oppilaistamme opiskelee tiloissa, joissa on vaikeita sisäilmaongelmia. Myös osa uusista kouluista kärsii sisäilmaongelmista.

Kouluista ei korjaamalla

tule tarkoituksenmukaisia

Pääosin tämä johtuu siitä, että yritämme pitää yllä liian laajaa ja tiheää kouluverkkoa käytettävissä oleviin resursseihin verrattuna. Korjausvelka kasvaa, koska kunnossapitoon ei ole riittävästi rahoja. Poliittisen järjestelmän ongelma on, että se lupaa aina enemmän kuin mihin olisi varaa.

Jos koko Suomen koulu- ja päiväkotiverkon korjausvelka poistettaisiin, se maksaisi 1–4 miljardia euroa. Jos kaikki Suomen yli 25-vuotiaat koulut ja päiväkodit korjattaisiin uutta vastaavaan kuntoon, se maksaisi 13 miljardia euroa. Mistähän nämä rahat löydetään?

Vaikka korjaisimme kaikki koulut, ne olisivat edelleenkin tiloiltaan vanhanaikaisia ja uuteen oppimiseen sopimattomia. Jos rakentaisimme koko palveluverkon uudestaan, se maksaisi vain yhdeksän miljardia euroa, koska uudet koulut olisi suunniteltu uutta oppimiskäsitystä noudattaen ja tiloiltaan paljon tehokkaammiksi. Käytäviä ja tyhjiä tiloja ei olisi, kaikki tila olisi oppimistilaa. Voisimme myös soveltaa opettamiseen tehokkaampia menetelmiä ja uutta tekniikkaa, jolloin käyttökustannukset laskisivat 1,2 miljardia vuodessa.

Uudet koulut maksaisivat

itsensä viidessä vuodessa

Maksaisimme viidessä vuodessa takaisin pelkän korjausvelan poiston ja uuden verkon rakentamisen erotuksen. Saisimme oppilaillemme täysin uudenaikaiset ja terveelliset tilat. Pisa-menestystä olisi mahdollista jatkaa, kun suurin este – epätarkoituksenmukaiset tilat – olisi poistettu.

Kuntien nykyinen poliittinen johtamisjärjestelmä haittaa palveluverkkojen tarkastelua tai jopa estää sen. Pienten koulujen aiheuttamien kustannusten suuruutta ei ole ymmärretty tai sitä ei edes haluta selvittää. Pieniä kouluja säilytetään, koska niillä on nähty olevan suuri merkitys paikallisten yhteisöjen elinvoimaisuudelle (ns. ulkoisvaikutukset). Kun hajautuneen verkon todelliset kustannukset eivät ole tiedossa, ei ole päästy pohtimaan, mitä muuta samalla summalla olisi voitu tehdä yhteisöjen elinvoiman tukemiseksi.

Koulun koon vaikutusta

vaikea vertailla

Koulujen koolla uskotaan olevan merkitystä toiminnan laadulle. Pienissä kouluissa nähdään olevan rauhallisempi ja laadukkaampi oppimisyhteisö. Tutkimustulokset ovat tältä osin kuitenkin ristiriitaiset. Suuret koulut sijaitsevat sosioekonomisesti erilaisilla alueilla kuin pienet koulut ja tämä ero olisi vertailussa pystyttävä eliminoimaan.

Pienet koulut eivät pysty tarjoamaan samoja tieto- ja viestintätekniikan ratkaisuja tai oppilashuollon palveluita, työyhteisöt ovat niissä haavoittuvampia, liikunta- tai muut erikoistilat ovat usein puutteellisia. On vaikea löytää mitään laatuun vaikuttavaa tekijää, joka olisi paremmin pienessä koulussa kuin isossa.

Vaihtoehtojen kehittämiseen

ei riitä resursseja

Suomen kuntaverkko on hyvin hajanainen. Kuntien sivistystoimessa, muissa hallintokunnissa tai tilapalveluissa on hyvin vähän henkilökuntaa, joka pystyy käyttämään resursseja kehittämiseen tai vaihtoehtojen miettimiseen. Kuntien organisaatiot on tehty operatiivisen toiminnan pyörittämiseen.

Myös valtion tasolta on puuttunut tekijöitä, joilla olisi resursseja tai joille edes olisi annettu tehtäväksi pohtia palveluverkon ongelmia laajemmin. Palvelutuotanto ja sen kehittäminen on delegoitu kunnille. Valtion organisaatiot lähinnä vahtivat rakentamisen pienten valtionapujen sääntöjen mukaista käyttöä.

Korkeakoulut pohtivat asiaa esimerkiksi oppimisen sisältöjen tai opetustoimen näkökulmasta, mutta palveluverkon rakenteisiin liittyvää tutkimusta ei ole käytännössä ollenkaan. Meiltä puuttuu tarkempaa tietoa siitä, mikä olisi 2020-luvun toimiva palveluverkko ja minkälaisia vaatimuksia sille tulisi asettaa.

Kysymys ei ole yhdentekevä. Suomi saa hyviä tuloksia PISA-tutkimuksissa, mutta emme menesty osaamiseen perustuvan kansantalouden rakentamisessa. Opetamme lapsiamme menestymään koulussa, emme työelämässä.

Työelämässä tarvittaisiin juuri niitä taitoja, joita uusi oppimiskäsitys pyrkii tuottamaan: kykyä itsenäisesti ja yhdessä toisten kanssa luoda tietosisältöjä opettajan johdolla, jonka tehtävä on ennen muuta valmentaa ja toimia mallina, ei ohjata ja käskeä. Ilman uutta tapaa oppia, elää ja johtaa emme tule menestymään tulevaisuuden maailmassa.

Kirjoittaja työskentelee johtavana konsulttina Granlund Oy:ssä. Artikkelin tiedot perustuvat Granlund Oy:n tekemiin palveluverkkoselvityksiin 19 kunnassa.