Tohtorikoulutettavani Henri Haimi väitteli hiljan virtuaalisista antureista jätevedenpuhdistuksessa. Väitöskirjaansa varten hän oli opiskellut vuosikausia jätevedenpuhdistuksen sielunelämää, matemaattista mallintamista, datan murskausta, koodausta ja automaatiojärjestelmiä. Lopputuloksena oli kiittäen hyväksytty väitöskirja, jonka arvoa ani harva ymmärtää.

Väitöskirjaprosessin aikana huomasin, että kommunikaatio jätevesi-insinöörien ja automaatiosuunnittelijoiden välillä on haastavaa. Useimmiten kumpikaan ei ymmärrä toista ja tämän vuoksi asiat kehittyvät hitaasti, jos ollenkaan.

Teollisuudessa tilanne on parempi, koska prosessi-insinöörien koulutukseen liittyy yleensä tuotantoprosessien ohjauksen ja säädön opetusta. Vesihuoltoalalla näin ei ole perinteisesti ollut. Sen seurauksena automaatiojärjestelmät ovat hyvin suoraviivaisia, vaikka mahdollisuuksia parantaa toimintavarmuutta, tehokkuutta ja taloudellisuutta olisi roppakaupalla.

***

Uuden oppiminen on vähäistä, jos haluaa loikoilla mukavuusvyöhykkeellä. Siellä pysymistä ruokkivat koulutuslaitosten putkitutkinnot ja harha omasta kaikkivoipaisuudesta. Todellisuudessa ani harvat perinteiset alat, kuten vesihuoltotekniikka, ovat enää yhden ihmisen hallittavissa tai edes määriteltävissä. Jo taannoinen vesihuoltoalan osaamiskartoitus oivalsi alan osaamisen muodostuvan monenlaisista yhdistelmistä. Ei ole yhtä vesihuolto-osaajaprofiilia, vaan kunkin osaaminen on uniikki ja muodostaa yksilöllisen kokonaisuuden.

Osaamistarpeen levetessä tarve kommunikaatiolle lisääntyy. Tulevaisuudessa vesihuoltoammattilaisten tulee osata keskustella entistä paremmin tietotekniikkaihmisten, automaatio-osaajien, rakentajien, yhdyskuntasuunnittelijoiden, prosessi-insinöörien, kauppatieteilijöiden jne. kanssa.

Tämän tulee heijastua koulutuksessa siten, että etenkin korkeakoulutus antaa ensisijaisesti laaja-alaiset valmiudet oppia ja omaksua uutta. Helppojen asioiden oppiminen voidaan jättää työelämään. Vaikeat asiat ja suuret kokonaisuudet opitaan koulun penkillä, koska niiden oppimiseen ei ole aikaa enää työelämässä. Koska maailma muuttuu nopeammalla tahdilla kuin koskaan, korkeakouluissa tulee opettaa perusasioita, jotka eivät muutu.

***

Mukavuusvyöhykkeellä tyypillistä on pyrkiä säilyttämään vallitseva olotila. Muutos koetaan aina uhkana. Osa yrityksistä totuttaakin työntekijöitään jatkuvaan muutokseen tekemällä säännöllisin väliajoin organisaatiomuutoksia. Kun henkilöitä heitellään vähän väliä laatikosta toiseen, he tottuvat siihen, ettei mikään ole pysyvää. Vakaammin toimivissa kunnallisissa organisaatioissa muutokset koetaan usein suurempana uhkana. Pelko oman työpaikan säilymisestä ja joutumisesta pois mukavuusvyöhykkeeltä saa ihmiset nousemaan vastarintaan jopa itselle hyödyllisiä uudistuksia vastaan.

Monopolitoiminnassa työpaikan säilyminen ei ole kiinni yrityksen kilpailukyvystä, tuotteen tai palvelun laadusta, saati sitten toiminnan tehokkuudesta. Markkinatalouden mekanismit eivät säätele tuotteen hinnanmuodostusta. Omistaja voi halutessaan nostaa hintaa, jos haluaa viivan alle jäävän enemmän voittoa. Vastaavasti kuluja voi karsia välittämättä säästöjen vaikutuksista toiminnan riskeihin.

Suomessa vesihuoltolaitoksen omistajan näyttää olevan mahdollista jopa myydä kertaluonteisesti monopolitoiminta omistamalleen yhtiölle, joka vuorostaan nostaa tuotteen hintaa maksaakseen kauppaa varten ottamansa lainan takaisin.

Vesihuoltolaitosten ydintoiminnot ovat sähkön tai kaasun siirtoon verrattavissa olevaa monopolitoimintaa, jota pitää säädellä valtion toimesta. Sääntelyn merkitys korostuu erityisesti tilanteessa, jossa yksityisen sektorin rooli vahvistuu. Vesihuoltoalan oma etu olisi julkisessa omistuksessa olevat riittävän suuret organisaatiot, joissa voitaisiin ylläpitää laaja-alaista osaamispohjaa. Tämä mahdollistaisi vaikkapa sen, että joukossa olisi yksi jätevesi-insinööri, joka kykenee keskustelemaan automaatioinsinöörin kanssa ja ymmärtää häntä. Alan kehitys edellyttää mukavuusalueelta poistumista.