Suuri osa Milanon historiallista keskustaa koki kovia vuoden 1943 ja 1945 pommituksissa. Myös teollisuuslaitokset jouduttiin jälleenrakentamaan. Asunnottomia oli pahimmillaan satojatuhansia. Juuri vaikea asuntotilanne pakotti etsimään uusia ratkaisuja 1950- ja 1960-luvulla.

Milano on perinteisesti ollut avoin myös ulkomaisille vaikutteille eikä ole suhtautunut torjuvasti kansainvälisyyteen. Muodostui kaksisuuntainen vaikutusketju: Milano imi itseensä kansainvälistä modernismia, mutta osin omaperäiset sovellukset muokkasivat modernismin kehitystä muualla.

Milanon modernisaatio linkittyy Italian yhdistymiseen 1861. Jo paria vuotta aiemmin oli kaupunkilaisilla avoin mahdollisuus tehdä ehdotuksia Piazza del Duomon alueen uudistamiseksi. Aluetta koskevaan varsinaiseen kilpailuun kelpuutettiin vain ammattisuunnittelijoita.

Kilpailun voitti Giuseppe Mengoni ehdotuksellaan katetusta galleriakäytävästä. Kun Galleria Vittorio Emanuele II valmistui 1867, Milanossa oli runsaat 200 000 asukasta. Nykyään kaupungin asukasluvuksi ilmoitetaan 1,3 miljoonaa, mikä on vähemmän kuin 1960-luvulla.

Milanon etuna – mutta myös rasitteena – on maantiede ja luonnonolot. Milanossa ei ole merta, ei kaupunkia halkovaa suurta jokea eikä luonnon muovaamia kukkuloita. Yhteydet merelle ovat kanaalien kautta. Luonnon esteiden puuttuminen on johtanut suureen rakentamistehokkuuteen. Milanon keskimääräinen asukastiheys on yli 7 100 asukasta neliökilometrille. Esimerkiksi Helsingissä luku on 2 900.

Haave ihannekaupungista

Terveellisemmän ja turvallisemman kaupungin ihanne on elänyt Milanossa 1400-luvun ruttoepidemian ajoista lähtien. Ensimmäinen koko kaupunkia käsittänyt virallinen kaavasuunnitelma on kuitenkin vasta vuodelta 1885.

Piero Bottoni teki ehdotuksen uudesta ideaaliasuinalueesta 1933. Toteutus siirtyi 1940- ja 1950-luvuille. QT8-nimellä tunnettu asuinalue on sekoitus matalampaa ja korkeampaa asuinrakentamista laajoine viheralueineen ja edustaa eräänlaista sosiaalista Siedlung-ajattelua. Myös uusia rakennejärjestelmiä kokeiltiin.

QT8 ei kuitenkaan synnyttänyt jatkumoa. Ripeä taloudellinen kehitys loi maaperää spekulatiivisemmille projekteille. Tuloksena oli joukko yksittäisiä, maailmalla huomiota herättäneitä rakennuksia, kuten Giò Pontin ynnä muiden lähes eteerinen Pirelli-toimistotorni (1955−60) ja paria vuotta nuorempi, BBPR-studion (Banfi, Belgiojoso, Peressutti, Rogers) raskastekoinen, mutta tänään muodikasta hybridirakentamista edustava Torre Velasca.

Kansainvälisyys vauhtiin 1970-luvulla

Arkkitehtuurin varsinainen kansainvälinen invaasio tuli Milanoon 1970-luvulla, kun Oscar Niemeyer sai tehtäväkseen suunnitella kustannusjätti Mondadorin uuden pääkonttorin. Se valmistui Milanon ulkolaidalle 1975 kaupungin tukiessa palvelusektorin hakeutumista entisille teollisuusalueille. Jatkoa seurasi kiihtyvään tahtiin: James Stirling, Kenzo Tange, David Chipperfield, Grafton Architects, Charles Jencks, Sauerbruch Hutton, Rem Koolhaas, Zaha Hadid, Daniel Libeskind, Herzog & deMeuron, Arata Isozaki.

Sosiaalisen eetoksen perinne on ollut Milanossa vahva. Milanolaisten periaatteessa avoin suhtautuminen vieraisiin vaikutteisiin on ollut koetuksella, kun muualta tulleiden suunnittelijoiden pilvenpiirtäjä toisensa jälkeen on noussut lähelle historiallista keskustaa. Moni vaikutusvaltainen italialainen arkkitehti on ryhtynyt epäilemään Milanon identiteetin olevan vaarassa.

Toisaalta, Milanon ominaislaatu perustui lähes koko 1900-luvun pitkälti teollisuuden varaan. Jälkiteollinen aika on muuttanut tilanteen, eikä teollisuus enää kilpaile rahoituksen, median, muodin, kaupan, turismin ja korkeamman opetuksen kanssa milanolaisten työllistäjänä.

Globalisaation kesyttäminen?

Mitä sitten on Milanon identiteetti? Kaupungin, jonka koko olemassaolo on perustunut ensin hallintoon, sitten kirkkoon ja uudella ajalla ennen kaikkea kauppaan ja nousevaan teollisuuteen. Italian yhdistyminen sai alkunsa Milanosta, samoin fasismi. Taiteet ja korkeampi sivistys ovat olennainen osa Milanon historiaa.

Milanoa ei paria poikkeusjaksoa lukuun ottamatta ole leimannut provinsialismi. Sen sijaan ongelmaksi muodostui 1980-luvulta lähtien teollisuuden taantuminen ja kaupungin väkiluvun lasku. Epäviihtyisäksi koetusta kaupungista hakeuduttiin vihreämmälle maaseudulle.

Oli luonnollista, että Milanon tuli ryhtyä vastatoimiin. Ensin oli vuorossa Bicoccan entisen teollisuusalueen transformaatio teknologiakyläksi yhteistyössä Pirelli-yhtiön, Lombardian alueen ja Milanon kaupungin kesken.

Kilpailevia ehdotuksia tilattiin kahdeltakymmeneltä kansainväliseltä toimistolta, joista kolme valittiin jatkoon 1988. Voittajaksi nousi Gregotti Associati. Toteutus yliopistolaitoksineen ja sosiaalisine asuinkortteleineen ei täysin ole vastannut odotuksia, vaikka ratkaisu on tietoisesti perustunut milanolaiseen rakentamisperinteeseen.

Voikin kysyä, ovatko 2000-luvun vähemmän ”milanolaiset” projektit sittenkin onnistuneet paremmin turvaamaan kaupungin väistämätöntä muutosta. Kun milanolaisilta itseltään on asiaa tiedusteltu, on enemmistö ollut tyytyväinen, että ylipäätänsä jotain tapahtuu. Lähes koko 1990-luku kului luvattuja projekteja odotellessa.

Pilvenpiirtäjiä ja kerroksellista metsää

Asuntokysymys on säilynyt kriittisenä. Sosiaalinen asuntotuotanto on jäänyt toissijaiseksi, kun investoreilla on ollut mahdollisuus toteuttaa tuottoisampia kohteita ylemmälle keskiluokalle.

CityLife-projekti entiselle messualueelle kaupungin luoteisosassa on tästä esimerkki. Alueen kehittämisestä järjestetyn tarjouskilpailun voitti vuonna 2004 investoriryhmä Generali Properties. Zaha Hadid, Daniel Libeskind ja Arata Isozaki kutsuttiin suunnittelemaan Milanon uutta keskustaa. Jokainen sai suunniteltavakseen aluetta dominoivan pilvenpiirtäjän, joista Isozakin Il Dritto on valmistunut. Hadidin ja Libeskindin asuinkorttelit ovat tyylikkäitä luomuksia aidattuine viheralueineen.

Porta Nuova – Varesine -alueen kehittämiseksi asetettiin kunnianhimoisia tavoitteita jo 1950-luvulla. Toteutumattomia ehdotuksia rautateitse ja metrolla helposti saavutettavalle tulevaisuuden keskukselle tehtiin, kunnes amerikkalainen investori Hines sai tehtävän ja apuun kutsuttiin lukuisa määrä arkkitehtistudioita ympäri maailmaa. Tuloksena on melko näyttävä kokoelma pilvenpiirtäjäpääkonttoreita, näyttelyrakennuksia ja asuntoja, mutta myös pieni muistokappeli ja aukioita. Eräs piazzoista on nimetty Alvar Aallon mukaan.

Kuuluisuuteen on noussut uuden suunnan ”viherarkkitehtuuria” edustava Bosco Verticale. Stefano Boeri onnistui vihertämään kaksi luxus-asuintornia sijoittamalla kasvavia puita terassiparvekkeille. Julkisivut ovat tosiaan kuin kerroksellista metsää. Innostus ekologisuuteen on kasvanut, ja syytä Milanossa siihen onkin. Kaupungin alava sijainti Alppien häämöttäessä pohjoisessa ja kasvava yksityisautoilu on tehnyt tehtävänsä eikä ulkoilman laatu ole kehuttava.

Messuilua ja kulttuuria

Milano on perinteinen kaupallisten messujen keskus. Puolen vuoden ajan, toukokuun alusta lokakuun loppuun viime vuonna isännöi Milano toistamiseen maailmannäyttelyä. Expo Milano 2015 sijoittui melko hiljattain valmiiksi saatetun uuden messualueen kylkeen, Malpensan lentokentälle suuntaavan moottoritien A8 ja junaradan varrelle.

Expo ei saanut Suomessa juurikaan huomiota, kun tällä kertaa ei yhdelläkään pohjoismaista ollut esillä paviljonkia. Expo näkyi koko vuoden ajan Milanon katukuvassa, ja kävijöiden määrä nousi perinteiseen tapaan korkeaksi. Mikä muutoin oli näyttelyn todellinen anti, voi perustellusti kysyä.

Pysyvämpää antia edustavat viime vuosien avaukset kulttuurin saralla. Usein on nytkin kysymys entisten teollisuusalueiden transformaatiosta palvelemaan uuden vuosituhannen kulttuurisia pyrkimyksiä yksityisen rahan siivittämänä.

Muotitalo Pradan omistajat olivat tehneet vuosia yhteistyötä OMA:n ja Rem Koolhaasin kanssa. Tästä kehkeytyi ajatus antaa OMA:lle tehtäväksi muokata Pradan säätiölle monipuolinen museo- ja kulttuurikeskus Milanon kaakkoisosien vanhalle teollisuus- ja varastoalueelle. Lopputulema on häikäisevä suoritus, jossa on kekseliäästi hyödynnetty vanhoja rakennuksia joko sellaisenaan tai kierrätettynä, täydennettynä kokonaan uudella tornirakennuksella. Pradan kohdalla voi oikeutetusti puhua valistuneesta rakennuttajasta.

Vaikka Bicoccan alueen muutosprosessi asumiseen ei ole kaikilta osin vastannut siihen asetettuja korkeita odotuksia, on Pirellin vanhoihin varastorakennuksiin sijoitettu nykytaiteen näyttelytoiminta ulkotiloineen myös täysosuma.

Arkkitehtuuri kiinnostaa kaupunkilaisia

Italia on määrällisesti arkkitehtien luvattu maa. Kolmasosa EU:n arkkitehtikunnasta on italialaisia. Pelkästään Milanon arkkitehtiliittoon kuuluu 1200 jäsentä, kertoo liiton presidentti Valeria Bottelli. Arkkitehtiliiton eräänä painopisteenä on ollut taistelu avointen arkkitehtuurikilpailujen puolesta. Rakennuttajat saavat kaupungilta pienen bonuksen, jos he suostuvat kilpailun järjestämiseen. Myös tarjouskilpailujen pelisääntöjen kehittämiseksi on tehty työtä. Liian usein on lähtökohtana ollut, että halvin tarjous voittaa.

Suomessakin jonkin aikaa toiminut ”vanhan koulun” arkkitehtiprofessori Emilio Battisti suhtautuu kriittisesti Milanon nykyisiin päättäjiin. Battistin mielestä valta on luisunut liiaksi promoottoreille ja developpaajille, ja Milanon erityisluonne on vaarantunut.

Battistia miellyttää uusimmista kohteista Bocconi-yliopiston täydennysrakennus (Grafton Architects, 2008). Kohteesta järjestettiin kansainvälinen suunnittelukilpailu, jossa juryn puheenjohtajana toimi suomalaisillekin tuttu Kenneth Frampton. Voittaneessa ehdotuksessa omaksuttiin perinteikäs milanolainen pihastruktuuri, ja julkisivumateriaaliksi valittiin Milanossa yleisesti käytetty kiillotettu harmahtava ceppo-kivi.

Kaupunkilaisia on ehkä eniten ilahduttanut Milanon vanhan kanaaliverkoston uusi tuleminen ja laajentaminen. Verkostoon on yhdistetty toimiva patikointi- ja pyöräilyreitistö, minkä lisäksi kaupunki lupasi Expo 2015:n hengessä toteuttaa 800 hehtaarin suuruisen puistoalueen yhdistämään aiempia viherkeitaita.

Milanolaisille riittää lähivuosiksikin keskusteltavaa, kun jo käynnissä olevien kehitysprojektien lisäksi tultaneen armeijan ja rautateiden käytössä olevia alueita avaamaan uusille ideoille.

Kirjoittaja on Helsingin kaupungin rakennusvalvontaviraston päällikkö. Helsingin rakennusvalvontaviraston lokakuisella opintomatkalla Milanossa toimivat oppaina arkkitehdit Esko Kaasinen ja Laura Amplo Rella.