Kansanniityistä alkoi kaupunkien viheralueiden kehitys kaupunkipuistoiksi

Puistomaiset viheralueet kaupungeissa olivat alun perin tarkoitettu vain varakkaamman väestönosan käyttöön. Tavallisella kansalla sinne ei ollut asiaa. Osaan puistoista vaadittiin jopa pääsymaksu.

1700-luvulla toivottiin kaupunkien kaunistamista puuistutuksilla sekä promenadien eli kävelykatujen perustamista. 1800-luvulla ryhdyttiin asemakaavoihin sijoittamaan vapaita kortteliruutuja kirkkoja, toriaukioita tai istutuksia varten.

Näin muodostunut neliömäinen istutusalue on suomalaisille kaupungeille ominainen puistikkotyyppi. Puistikkoon on sijoitettu usein koristeellisia istutuksia ja merkkihenkilöiden patsaita.

Kansanniityistä kaupunkipuistoiksi

Aiemmin kaupunkien laitamilla sijaitsi kansanniittyjä ja -ketoja, joissa pidettiin kokouksia ja juhlia sekä leikittiin ja pelattiin. Kaupunkien kasvaessa ja kaupunkimaisen elämäntyylin kehittyessä kansanniityistä ja -puistoista kehittyi kaupunkipuistoja.

Kaupunkien kaunistamista puuistutuksilla ja promenadien perustamista toivottiin jo 1700-luvulla. Esikuvana olivat Keski-Euroopan kaupunkeihin perustetut kävelykadut.

Puuriveillä reunustettuja leveitä puistokatuja suunniteltiin mm. Heinolaan maaherran residenssin yhteyteen. Myös Hämeenlinnaan ja Vaasaan syntyi vastavanlaisia puistokatuja.

Ensin puistokatujen varrelle istutettiin haapoja, myöhemmin lehmuksia. Viipurissa Torkkelinpuiston istutustyöt alkoivat vuonna 1866 ja Lyypekistä tilatut lehmukset saapuivat puistoon 1871. Vei vuosikymmeniä, ennen kuin puut saattoivat tarjota suojaa päiväkävelyllä oleville kaupunkilaisille.

Kaupunkipalojen jälkeen vaadittiin puistokatujen kaavoittamista

Puistokatujen kaavoitus tuli ajankohtaiseksi 1800-luvulla riehuneiden kaupunkipalojen jälkeen. Turkuun rakennettiin vuoden 1827 tuhoisan palon jälkeen väljä kaupunki- ja korttelirakenne, jossa leveät kadut, puurivit ja kortteleiden sisäiset istutusvyöhykkeet toimivat palon pysäyttäjinä.

Pitkälle 1960-luvulle saakka suomalaiseen kaupunkikuvaan kuului runsaasti yksityisiä puutarhoja, puurivien reunustamia katuja ja monenlaisia puistoja ja puistikoita. Rakennuksia on myöhemmin purettu ja väljiä pihoja rakennettu umpeen.

Rinnakkaisten tai risteävien puistokatujen sarja on säilynyt kaupunkikuvan selkärankana. Joskus kadut päättyvät vesistöjen varsille rakennettuihin rantapuistoihin.

Bulevardi ja esplanadi

Suomalaisten katujen nimikkeistöön ilmestyivät puistokatujen myötä käsitteet bulevardi ja esplanadi. Molemmat juontavat ranskankielisestä linnoitussanastosta.

Ne saivat uuden merkityksen asemakaavoissa puiden reunustamina pääkatuina, joilla eri kaupunginosia erotettiin toisistaan. Hangon Bulevardi, joka perustettiin 1870-luvulla, suuntasi pienen rannikkokaupungin katseen kohti merta.

1800-luvulla ryhdyttiin asemakaavoihin sijoittamaan vapaita kortteliruutuja kirkkoja, toriaukioita tai istutuksia varten. Näin muodostunut neliömäinen istutusalue on suomalaisille kaupungeille ominainen puistikkotyyppi. Puistikkoon on sijoitettu usein koristeellisia istutuksia ja merkkihenkilöiden patsaita.

Pääsymaksulla puistoon

Kaupunkiviranomaisten valvontaan kuuluvien puistojen lisäksi myös yksityisten henkilöiden, erilaisten yhteisöjen tai esimerkiksi maaherran tai kenraalikuvernöörin aloitteesta rakennettiin puistoja.

Johan Gadolinin Turun Vartiovuoren rinteelle perustama puutarha Surutoin avattiin 1800-luvun alussa yleisölle pääsymaksullisena. Eversti Standertskjöldin omistama Karlbergin puisto Hämeenlinnassa avattiin yleisölle 1800-luvun lopussa.

Kaupunkien ruutukaavoissa jätettiin usein jyrkät, kallioiset mäet rakentamatta, samoin meren ja sisävesien rantakaistaleet.

Turkulaisessa lehdessä kerrottiin 1870-luvulla kahdesta englantilaisturistista, jotka olivat kiivenneet Turun Vartiovuoren laelle ihailemaan näköalaa. Turistit olivat kysyneet ihmeissään paikallisilta, oliko heidän näkemänsä maisema todella kaupunki. Kotimaassaan he olisivat kutsuneet sitä puistoksi, jonne on rakennettu huviloita.

Ammattitaito kasvaa

Kaupungit alkoivat harjoittaa määrätietoista puistopolitiikkaa 1800-luvun loppuvaiheilla. Siihen vaikuttivat kaupunkien kasvu ja kunnallishallinnolliset uudistukset.

Edellytykset kaupunkipuistojen perustamiselle ja hoidolle syntyivät samaan aikaan puistoalan ammattitaidon kasvaessa. Myös ensimmäiset kaupunginpuutarhurit nimitettiin Turussa ja Helsingissä.

Puistot monipuolistuivat. Koruistutusten kehystämiä, merkittävien kulttuurihenkilöiden patsaita sijoitettiin mielellään puistoon. Kasvihuonekasvatuksen kehittyminen toi kukkaloiston puistoihin. Puistoravintoloissa vietettiin joutohetkiä ja kuunneltiin torvisoittoa. Puiden lomaan rakennettiin pieniä huvimajoja, paviljonkeja ja soittolavoja.

Vähitellen ymmärrettiin, että kaikkien kansalaisten tuli saada viettää puistoissa vapaa-aikaansa. Työväen suosiossa olleita yksinkertaisia ja vähemmän hienostuneita kansanpuistoja perustamalla ajettiin myös kansankasvatuksellisia tavoitteita: puistoissa harjoitettiin liikuntaa ja vietettiin aikaa sivistävän kulttuuritarjonnan parissa.

Kansalliset kaupunkipuistot

Kansallisen kaupunkipuistot, joita tällä hetkellä on kymmenen (Forssa, Hanko, Heinola, Hämeenlinna, Kokkola, Kotka, Kuopio, Pori, Porvoo ja Turku), ovat jatkumoa kaupunkipuistojen suunnittelun ja rakentamisen historialle.

Kansallisissa kaupunkipuistoissa vaalitaan kaupunkiluontoa ja rakennettua kulttuuriympäristöä omana yhtenäisenä kokonaisuutenaan. Kansallisissa kaupunkipuistoissa yhdistyvät suomalaisen kaupunkielämän ja -kulttuurin sekä luonnon parhaat ominaisuudet.

Teksti: Tuija Vuolle-Selki

Artikkeli on julkaistu kokonaisuudessaan Kuntatekniikan numerossa 3/2021.