Kirjoittelijana radikalisoituu. NIINKÖ SE ON? Kun kirjoittelee asioista ja yrittää olla hillityn asiallinen kukaan ei sano sitä eikä tätä. Varsinkaan sellaiset organisaatiot jotka väittävät erityisesti harjoittavansa vuorovaikutusta ovat täysin vaiti. Olen yrittänyt jopa tietoisesti ärsyttää, mutta ei. Keitä nyt tässä syyttelen? Syyttelen byrokratiaa. Se on tottunut olemaan välittämättä ja vastaamatta. Se on oppinut läksynsä. On parasta olla keskustelematta. On parasta olla vaiti. Jos antautuu keskusteluun, antautuu vaaraan. Limaiset lonkerot kietoutuvat keskusteluun antautuneen ympärille ja vetävät syvyyksiin. Tämän ovat byrokraatit oppineet. Tai sitten he ovat saaneet esimiehiltään selkeän käskyn. Vain lakisääteinen vuorovaikutus, ei keskustelua!
Keskustelulle on olemassa vain yksi todellinen forum. Se on media. Median tarjoama tila yhteiskunnalliselle keskustelulle on kuitenkin hyvin rajoitettu. Hyvä iskutieto saattaisi synnyttää keskustelun, mutta sille ei enää olekaan tilaa. Tai sitten kiinnostus puuttuu. Ja puuttuuhan se. Media myös suuttuu helposti. Varsinkaan se ei siedä itseensä kohdistuvaa arvostelua. Byrokraatit saattavat myös panna keskustelijan boikottiin. Suomessa ei keskustella, kun jotkut ovat niin päättäneet! Tiedän sen kokemuksesta. (Sivuhuomautuksena sanon, etten myöskään itse kestä minuun suunnattua arvostelua. Hermostun siitä ja maha tulee kipeäksi).
  

Sirkuksen varsinaisen koneiston osat ovat bisnes, byrokratia ja politiikka. Bisnes kehittää rahantekokonsepteja, mutta myös tuottaa lähes kaiken tarpeellisen, byrokratia jäykistyy, standardisoituu ja yksipuolistuu, mutta on kuitenkin ainoa jota kiinnostaa tulevaisuus, politiikka arkipäiväistyy ja odottaa seuraavia vaaleja, poliitikot ovat kuitenkin takaamassa kalleimman, eli demokratian. Media ja some ovat valtakoneiston ja bisneksen mustien käsien hallinnassa, mutta samalla ne muodostavat kansalle ainoan tirkistysreiän, jonka kautta voi tarkastella koneen toimintaa. Se, mikä reiästä näkyy, ei ole totta. Mikään ei ole totta! Tiede ja taide joutuvat pelkän taustakohinan osaan.
Kerran kirjoitin
Kirjoitin kerran mediasta ja byrokraateista ja samassa pesuvedessä olivat poliitikot ja bisnesmiehet. Media suuttui ja byrokraatit suuttuivat, bisnes ei säpsähtänytkään, puhumattakaan poliitikoista. Ammattikillat ja korporaatiot – EVVK.
Ensin saivat byrokraatit, korporaatiot ja bisnes osansa herjoista: ”Suunnittelua suunnitellaan. Suunnittelu ei saa rikkoa mitään jo suunniteltua. Jo suunniteltua pidetään itseisarvona, vaikka se tosiasiassa on tuhansiksi sirpaloitunut meteoriittien joukko. Sitä pitää koossa byrokratian luoma vetovoimakenttä. Vetovoimakentän koossapitävä voima on päätösten verkko. Päätösten verkko ei ole taidokas kuin hämähäkinseitti vaan sotkuinen, epäorgaaninen ja itseään ruokkiva. Päätösten verkkoa ei koskaan haluta tai voida purkaa. Pöytää ei voida puhdistaa. Prosessi kulkee vääjäämättömästi.
                     
Byrokratia etsii tukea politiikasta sitouttamalla itsensä luomaansa verkkoon. Syntyy näennäisvallan sirkusteltta, jossa pikkubyrokraatit toimivat hyväntahtoista esittävinä klovneina ja pääbyrokraatit silinterihattuisina sirkustirehtööreinä. Joskus itse kaupunginjohtajatkin sijoittavat silinterin päähänsä. Asiantuntijakillat ja korporaatiot piiloutuvat yleisön joukkoon. He haluavat olla näkymättömiä.
                     
Bisneslobby puolestaan esiintyy sirkuksessa taikurin, käärmenaisen tai trapetsitaiteilijan hahmossa. Byrokratialle bisneslobbyn taituruus on kuin huume, katsojien myötä byrokraatit hämmentyvät ja kiinnostuvat. Eikä syyttä, tähän pyritään.”
Ja sitten herjattiin mediaa: ” Näyttämö on liian suuri, laajakankaalle mahtuu liikaa tapahtumia; ihminen on pieni, kollektivisoituva ja yhteisöllisesti kyvytön kaiken merkityksettömän tapahtumisen kaaoksessa. Byrokratian, bisneksen ja politiikan kolmiyhteys toimii näennäisen hyvin. Kansa kuitenkin joutuu tirkistelemään – fokusoimaan. Sen se tekee median tuottamasta aukosta.
                       
Mediaon yksipuolistunut ja kaupallistunut. Se on väistämättä bisneslobbyn osa. Mutta medialla on vaikeuksia. Media on yksisuuntainen katu, sen on miltei mahdotonta luoda todellista vuoropuhelua. Kuljetaan vain katua pitkin, ei sen poikki. Aatteet ovat kaupallisia. Moniarvoisuus sykkii. Ihmiset puhuvat, kukaan ei kuuntele. Ihmiset kirjoittavat, kukaan ei lue.”
”Mä lehden luin”
Tästäpä sitten ajaudunkin lehdistötiedotteeseen. Tämän päivän Hesari kertoo asioita jotka kiinnostavat, mutta joista ei todellisuudessa keskustella. Yksi isompi asia on tietysti Pisara. Siitä kohta enemmän. Oli vielä tarinaa kehitysyhteistyöstäja vielä korkeasta rakentamisesta,
https://www.youtube.com/watch?v=LGcqGURAqNE 
Jälkikaikuja kehitysyhteistyöstä näkyy yleisönosastossa. Niistä kirjoittaa eläkkeellä oleva suurlähettiläs Matti Kääriäinen. Hänen kirjansa on ollut hyvin julkisuudessa. Sitä on hyväksikäytetty poliittisesti osoittamaan kehitysyhteistyörahat hukkaan heitetyiksi. Tässä on yhtymäkohtia Pisaraan. Väärin hoidettu hyvä asia tuomitaan huonoksi asiaksi ja vaaditaan diskattavaksi.
Kirja on vielä lukematta, joten viittaan vain asiaa koskeviin kahteen blogiini: http://penttimurole.blogspot.fi/2013/03/viesti-heidille.html  ja http://penttimurole.blogspot.fi/2014/01/nalle-buntanpojan-madonluvut.html.
Olen jopa samaa mieltä kriitikoiden kanssa kehitysavun supistamisesta, jos se jatkuvasti annetaan budjettiapuna ”pimeästi” kansainvälisten organisaatioiden kautta. Kannatan ehdottomasti kahdenvälistä kehitysapua. Sen osuutta olisi selvästi lisättävä. Se on kansainvälisyyttä. Olen ollut mukana menestyksekkäissä kehitysyhteistyöhankkeissa niin terveydenhuollon kuin infrastruktuurin osalta. Tiedän siis kokemuksesta. Samalla kun annamme, meidän tulee myös saada! Kulttuuria, ystävyyttä, ymmärrystä ja viisautta. Siinä ohessa voimme myös viedä suomalaisia tuotteita – silloin kun ne ovat laadukkaita ja hinnaltaan sopivia.
  

Kääriäisen kirja koskee meidän yhteistä maailmaamme. Hän näyttää osaavan myös markkinoinnin. Tänään lehdessä ollut yleisönosastokirjoitus pyöritti vanhaa asiaa. Joskus median suosikiksi pääseminen yllättää. Kaikki eivät siinä onnistu.

Korkea rakentaminen – ekologista rakentamista?
Hesarissa oli menneellä viikolla myös Paula Holmilan hieno kirjoitus maailman korkeasta rakentamisesta. Tämä kirjoitus on saanut kielteisiä kannanottoja eräiden blogistien toimesta. Tässä eräitä mielipiteitä: Asiaton lehdistökatsaus: Korkeaa kaupunkikulttuuria. Korkea rakentaminen näyttää olevan muodissa. Sitä kannattavat jopa vihreät. Korkeiden tornien rakentamista perustellaan ekologialla. Se on väärinkäsitys.  
  

Puhummeko asioista oikeilla nimillä? Kehitys maailmalla kertoo pilvenpiirtäjäkaupunkien invaasiosta. Kiinalaiset puhuvat ekokaupungeista, kun he purkavat vanhaa asutusta ja rakentavat uusia kaupunkejaan. Kysymyksiä korkean rakentamisen suhteen on paljon. Vastauksia annetaan vähän. Huippuarkkitehditkin ovat kiinnostuneita maamerkeistään. Mistä tulee ohjaava vaikutus? Corbusier aloitti tämän. Hän halusi korvata ihmisten slummiasumisen valolla ja ilmalla – terveydellä. Nyt hänen visioistaan on tullut kehittyvän maailman visio. Kuulun epäilijöihin. Ollaan menossa selkä edellä tulevaisuuteen.

Manhattan, maailman korkean rakentamisen symboli, loistava mittakaavan esimerkki, elämän tyyssija ja segregaation sulattaja, tarjoaa meille puistojen ja puistokatujen vihervuot, rantabulevardit ja meren, mainoksettomat bussit, kaupunkidraaman ja ihmisten virtauksen, terveen ja kestävän kaupungin. Manhattanilla on 30 000 asukasta neliökilometrillä. Todistaako se, että korkea rakentaminen on ekoa? Vai johtuuko Manhattanin eko jostain muusta? Kysymyksiä:
       Vähentääkö korkea rakentaminen liikenteen CO2 päästöjä?
       Onko korkealla rakentamisella segregaatiota vähentävä vaikutus?
       Vähentääkö korkea rakentaminen infrastruktuurikustannuksia?
       Lisääkö korkea rakentaminen asukkaiden viher- ja vapaa-alaa?
       Ovatko maamerkkirakennukset sosiaalisesti suotavia, parantavatko ne orientoitumista, turvallisuutta ja paikan henkeä – kotipaikkatunnetta?
       Lisäävätkö korkeat rakennukset kaupungin tilallista ja/tai toiminnallista monipuolisuutta?
Näihin kysymyksiin kun vastaat, tiedät vastauksen.
Pisaroita
Olen kirjoittanut Pisarasta useita blogeja – aivan asiallisia, mielestäni. Ne voisi myös Anni Sinnemäki paremman puutteessa lukea. Klikkaa vaikka:

Pisaran rahoitus oli tänään yksi merkittävistä uutisaiheista. Kun oli ensin aamiaisella saatu lukea Rinteen ja Risikon kädenväännöstä Pisaran siemenrahan suhteen, voitiinkin radiossa ennen puoltapäivää kuulla Rinteen ”hillinneen itseään” ja jättäneen liikenneministerille liikenneasioiden esittelyn. Samassa lehdessä oli myös Lauri Kontron edellisen päivän kirjoitusta komppaava teksti.  (Kontron ja komppaajan rakennuskustannukset olivat aivan ufotasolla). Hän vaati rahoja teiden kunnostukseen. Hyvä niinkin, mutta protesti! Teiden huono kunto johtuu pääosin nastarenkaista ja urautumista. Miksi kukaan ei kirjoita nastarenkaiden kieltämisestä Etelä-Suomessa? Se ei maksa mitään! Teiden huono kunto ei todellakaan ole vaihtoehto Pisaralle. Sitä ei myöskään ole Tallinnan tunneli. Sanovat kuitenkin raportissa Pisaran olevan edellytys Tallinnan tunnelille. Miksi?

Ja lisää outoa juttua YLE- uutisissa! Uusi rakastettavav apulaiskaupunginjohtajamme Anni Sinnemäki uhoaa hallituksen pettäneen Helsingin. Mikä vihreitä vaivaa? Vai onko tuo kaikki vaalienaluspuhetta. Ei kai Sinnemäki aio kahlita itseään kannattamattomaan ja heikosti suunniteltuun jätti-investointiin? Siitä jää jälki! Mitäpä jos vilkaisette Pentti Heiskasen haastattelua Talouselämässä viikon takaa: http://www.talouselama.fi/Tebatti/kysymykset/helsinkia+himottaa+pisarassa+valtion+rahoitus/a2293371

Tunnen nuo kaikki byrokraatit ja suunnittelijat, jotka asioita hoitelevat ja kuvia piirtelevät. Kukaan ei ole vaivautunut sanallakaan kommentoimaan, ei julkisesti eikä yksityisesti.  Nyt olen iloinen kun hanke ryhtyy hengittämään lisäaikaa. Nyt on mahdollista korjata ja tarkistaa ilmeisiä kiireessä tehtyjä virheitä. Haluttiin juosta junan viimeiseen vaunuun ja hypätä vauhdissa kyytiin. Onneksi juna meni. Nyt odotetaan ajatuksen kanssa seuraavaa junaa.

Kysytkö: minkä ajatuksen? Vastaan sinulle: Pisaran molemmat raidehaarat viedään tunneliin Pasilan aseman pohjoispuolella, Pasilassa asemajärjestely uudistetaan, metrovaraus viedään tunneliin ja muodostetaan yhdessä Pisaran kanssa tunneliasema, Kallion asema otetaan osaksi suunnitelmaa, keskustassa Pisara siirretään pohjoisemmaksi nykyisen rautatieaseman ja metron väliin ja nostetaan tasolle –30, laajoista maanalaisista lippuhallijärjestelmistä luovutaan esimerkiksi oheisen kuvan osittamalla tavalla.
Sen lisäksi aika antaa mahdollisuuden vielä ihmetellä Olli Hakasen ja kumppaneiden hurjia suunnitelmia tai vaikkapa Sepon poika Petteri Hirvosen esittämiä Tullinpuomivisioita ja kaikkea muuta mielenkiintoista ja tarpeellista. Tämä kaikki sillä aikaa kun nyt ensin parannetaan uusilla turvalaitteilla ja muilla järjestelyillä Pasilan ja Helsingin ratapihojen junatoimintojen sujuvuutta.
  

Tässä kuvassa näkyy turkoosilla värillä Pisaran yleissuunnitelman mukainen ratkaisu. Asemalta johtaa liukuportaita Perunatorille, Forumiin, Lasipalatsille, Narinkkatorille ja metroasemalle. Suosittelemani ratkaisu on piirretty valkoisella (1).  Siinä liukuportaat johtaisivat Lasipalatsille ja Asematunneliin. Lasipalatsin ulostulon paikkaa täytyisi tuosta kuvasta hieman rukata, koska Amos Andersson vallannee sisäpihan. Kun rautatieaseman edusta sivistetään ja pikapysäköinti poistetaan, saadaan asemalta hieno kävely-yhteys Keskuskadulle.  Sitä pitkin käveltäisiin joukolla päivänvalossa tai katulamppujen hehkussa Stokkalle ja Mantalle.
Surmaako onkalosyöpä kaupunkimme?
Kohtalonkysymyksiä suunnittelun ja rakentamisen suhteen näyttää vallitsevan tänäänkin. Toisaalta pyritään ylös, mitä korkeammalle sen parempi. Ennen lapset leikkivät pihalla hiekkalaatikolla. Huutoetäisyys oli silloin rakennuksen korkeuden kriteeri. Missä pilvenpiirtäjän lapset leikkivät? Soitetaanko heille kännykällä? Onko pissahätä?
Enemmän kuin ylös, pyritään alas. Maanalaiset tilat kaupungeissa lisääntyvät. Syntyy kevytliikennetunneleita, torinaluspysäköintiä, tunnelikatuja, maanalaisia liikenneasemia ja – kaikki ilman arkkitehtuuria. Ympäristömme muuttuu luolastoiksi. Turvallinen tila katoaa. Peilit pilarien sivussa näyttävät mahdolliset piileksijät. Valvontakamerat ”turvaavat” olemassaoloamme. Pääkaupunkimme Helsinki on jo sukeltanut kallioon raskauttavalla tavalla. Se haluaa sukeltaa lisää. Järjestelmät lähestyvät ympäristörikosta. Uudet hankkeet soluttautuvat vanhojen lomaan. Onkalosyöpä etenee. Paloviranomaiset huokailevat savun ja poliisiviranomaiset jalkautuvan valvonnan kanssa. Silti tehdään tunnelijärjestelmiä yhä syvemmälle ja yhä laajempina. Arkkitehdit piirtävät ja insinöörit konstruoivat. Poliitikot kannattavat. Kokonaisuus on kadotettu, mutta väliäkö kaupungilla – syntyyhän uutta rakennusoikeutta! (Katsoitteko muuten eilen Beckin tunneli-rikosfilmin uusinnan?)
Se on elokuvareissu tai kaksi
Ja vihonviimeiseksi lopuksi elokuviin. Juuri kun olimme saaneet katsotuksi Whiplash -elokuvan ja saaneet myös sen arvostelluksi ja vielä minäkin olin blogissani tuon elokuvan läpikohtaisesti kehunut, saamme lukea Hesarissa toimittajan kehotuksen painua katsomaan filmin edustamaa ideologiaa suomalaiselta nimeltään ”Management by Perkele”. Toimittaja näyttää osuneen oikeaan meidän amatöörikerhomme arvioinnin kanssa, sillä mekin kehotimme näin: Johtopäätös: näin hyvän arvostelun jälkeen filmiä voi todella suositella. Hyvät ystävät – se on nyt leffareissu!
Mutta sitten tapahtui jotain ainutlaatuista. Seuraava elokuvamme rikkoi kaikki ennätykset. Puolalaisen Pawel Pawlikowskin elokuva Idaon jotain ainutlaatuista. En selittele mitään. Se on nähtävä ehdottomasti.  Siinä on ihmisten moninkertainen mysteeri täydellisesti kuvattuna ja kerrottuna. Huippuunsa vietyä pahuutta, äärimmäisen kauneuden kehyksissä, ilman että pahalla mässäiltäisiin. Se vain porautuu!
   
Laajempi arvio Whiplash-filmin, eli ”Rumpalin” sisällöstä löytyy blogistani: http://penttimurole.blogspot.fi/2015/02/management-by-perkele-ruoskalla.html

Sivuosan näyttelijä J K Simmons, eli tuo ”perkele”, sai suorituksestaan Oscarin juuri kaksi yötä sitten.