Tallinnan Nevski katedraalin huipulla ortodoksiristi polkee jalkoihinsa puolikuun. Pariisin terrori-iskut ovat nostaneet keskusteluun sananvapauden. Haluamme jäälleen polkea puolikuuta. Niin kauan kuin sota jatkuu voimme kohdata yhä vaikeampia hetkiä. Olisi tehtävä rauha.

Katselen TV:stä dokumenttiohjelmaa Syyriasta. Huudan välillä ääneen! Ei – tämä ei voi olla totta! Kaksitoistakesäinen poika puhuu paatoksella ja vakavasti, nopeasti ja kiihkeästi. Hän haluaa kostaa Jumalan nimeen ja nimissä. Hän haluaa sotaan ja rintamalle. Dokumentti siirtyy koululuokkaan. Hurmahenkinen opettaja huudattaa oppilaita kuorossa. Jumalan nimeen – kuolema pettureille! Puhuva pikkupoika huutaa mukana. Jumalan nimeen! Dokumentti siirtyy kadulle. Kadulla tunnistan nuo Aleppon ihanat luonnonkivijulkisivut. Muistan tuon ihanan kaupungin. Muistan myös mahdollisuuden toimia tuossa kaupungissa asiantuntijana. Ajattelen kaupungin keskustassa olevaa linnoitusvuorta ja lukuisia karavaaniseraljeja – olimmehan silkkitien solmukohdassa.

Dokumentti ei anna armoa muisteluun. Korttelin nuoret miehet siirtyvät rintamalle. Rintama on kahden korttelin päässä. Rintama on hiekkapusseista ja kivenlohkareista tehty pesäke. Pesäke on kalustettu rikkinäisillä toimistotuoleilla. Hiekkapusseista roikkuu iskulauseita ja Koraanin säkeitä. Pesäkettä tuijottavat rikki ammuttujen talojen mustat ikkuna-aukot. Jossain siellä pölyn ja rojun seassa kyyhöttää tarkka-ampuja. He ovat vaarallisimpia. Kaduille levitetään pressuja näköesteeksi. Muuten eivät lapset voi leikkiä, eikä mummo hakea vettä, saatikka että voisi käydä ostamassa vihanneksia kadulle ajavasta pickupista. Pressu antaa näkösuojaa. Juuri eilen oli leikkivään pikkupoikaan osunut – joskin lievästi. Yhtäkkiä ilmassa pörisee helikopteri. Lapset tuijottavat taivaalle. Tynnyripommia pelätään. Kukaan ei mene suojaan. Onhan Jumala päättänyt kuolinhetken. Jos on kuoltava, kuollaan. Suojaan ei kannata mennä. Jos ei kuolla, ylistetään Jumalan suuruutta. Jos joku kuitenkin kuolee, ylistetään Jumalan suuruutta. Dokumentti päättyy siihen kun kaksitoistakesäinen saa maastopuseron ja ikioman kalashnikovin. Hän lähtee paljain jaloin, pyssy olalla – rintamalle. Hän huutaa Jumalan suuruutta. Hän on valmis kuolemaan marttyyrikuoleman – 12-vuotiaana! Huom! Ohjelma tulee uusintana keskiviikkona 21.1. klo 23:05 YLE ykköseltä.

Lapset rintamamiehinä Aleppossa


Tunnistanko tämän nykyisen tilanteen ja nämä ihmiset. Tunnistanko nuo mustaan puetut hahmot Charlie Hedbon edustalla, tunnistanko syyskuun yhdennentoista egyptiläishahmot dokumentissa kuvattuna pankkiautomaatilla ennen iskuja, tunnistanko kalifaatin mustia lippuja heiluttavat partaiset hahmot tuulisella hiekka-aavikolla Palmyran tiellä, tunnistanko Misuratan tutulla torilta Tripoliin lähtevät taistelijat pickupeissaan?

 En tunnista, sillä en ole koskaan omassa elämässäni nähnyt noita ihmisiä militantteina. Olen nähnyt heidät teepaidoissaan ja sandaaleissaan vesipiippua kurnuttamassa, tai yliopiston käytävillä laiskasti ovenpieliin nojailemassa, tai työpaikalla kiivaassa keskustelussa Tunisian ja Egyptin välisestä futismatsista, yleensä muistan heidät teellä ja keskustelemassa, kokouspöydässä Ramadanin aikaan klo 2 yöllä,  ruuan laitossa ja television tuijottelussa, mutta harvemmin varsinaisesti ahertamassa. Koskaan en ole nähnyt heidän juoksevan tai muuten varsinaisesti kiiruhtavan. Hyvä ystäväni irakilaisprofessori oli kerran luonani Tallinnassa. Hän lähes myöhästyi laivasta ja joutui juoksemaan läpi Muugan sataman. Jälkeenpäin hän totesi: ”Juoksin ensimmäistä kertaa viiteentoista vuoteen.”

Onko nyt menossa jotain historiallista ja ainutlaatuista?

Mahdollisesti ennen näkemätöntä? Voiko tätä meidän aikaamme verrata johonkin ennen tapahtuneeseen? Muistellaan: Kai muistatte, että Hampurin pommituksessa yhdessä aallossa kuoli 40000 ihmistä? Kai muistatte senkin, että Hitler tapatti systemaattisesti viiden vuoden aikana 6 miljoonaa juutalaista. Ettehän ole sitäkään unohtaneet, että Stalin hoiteli miljoonia kansalaisiaan 30-luvulla, ennen toista maailmansotaa – ”rauhanomaisesti”.  Siinä ohessa meni suomalaisia kommunismiin uskovia noin 6000 henkeä. Muistattehan vielä senkin, että Viipurin vapauttamisen jälkeen, vuonna 1918, suojeluskuntalaiset panivat venäläiset Viipurissa asuneet siviilit vaimoineen ja lapsineen muuria vasten, ja teloittivat mennen tullen ensi alkuun 200 ihmistä, myöhemmin saman verran lisää. Saatoitteko unohtaa Pol Potin 1 miljoonaa uhria? Tai muistuiko mieleen Hiroshima? Siinä kuoli kerralla 100000 ihmistä ja myöhemmin paljon lisää. Nagasakin pommi tappoi kerralla 50000 ihmistä. Tai oletteko sitä mieltä, että sodassa saa tehdä mitä vain, terrorismia on vain rauhanaikainen toiminta. No olkoon. Sitten muistutan Ruandan ja Jugoslavian etnisistä puhdistuksista. Ruandassa tapettiin lähes miljoona syytöntä ihmistä ja Jugoslavian hajoamissodissa sai surmansa neljännesmiljoonaa ihmistä. Pohjois-Irlannissa tapettiin lähes 4000 ihmistä. Irlannista tuli muslimimaailmalle malli ja esimerkki. Ensimmäiset arabiterroristit taidettiin kouluttaa irlantilaisten toimesta. Suomeakin kutsuttiin sympatialla ”Firlandaksi”.  Missään noissa edellä kuvatuissa tapahtumissa muslimit tai islamistit eivät olleet tappajia. Hetkinen, luulitteko etten ole lukenut Mika Waltariani. Hän kertoo loisteliaalla tavalla muslimien ja erityisesti ottomaanien hienostuneista tappamistavoista – mutta sehän oli ennen näitä aikoja.

  

Terrorismissa surmansa saaneita on viime vuosikymmeninä ollut 500 – 1000 henkeä kymmen-vuotiskausittain. Yhteensä näitä varsinaisten sotatoimialueiden ulkopuolella kuolleita on noin 10000 henkeä vuodesta 1960 lähtien. Aluksi lentokoneiden kaappaukset ja tuhoaminen olivat yleisiä. Kaiken kaikkiaan vuoden 1960 jälkeen lentokoneissa ja lentokentillä surmattiin 830 henkeä. Vuonna 2001 traaginen syyskuun 11. päivä nosti kerralla kymmenvuotistilaston yli 4000 surmansa saaneeseen. Nyt aivan äskettäin suoritetut ISIS- kalifaatin teloitukset (Deir ez-Zor Syyriassa) ja Boko Haramin teloitukset Nigeriassa ovat yhdessä Bagdadin pommien kanssa pitäneet tämän nyt elettävän vuosikymmenen tason korkealla.

Terroriteot järkyttävät, mutta eivät ole toistaiseksi massamurhan välineitä?

Maailmassa kuolee vuosittain murhissa noin 6 ihmistä 100000 asukasta kohti, itsemurhissa vastaava luku on 8, ja liikenneonnettomuuksissa 10. Terrorismiin kuolee 0,01 ihmistä 100000 asukasta kohti vuodessa. On melko yllättävää miten terrorismi koetaan niin suurena yhteiskunnallisena uhkana kuin se koetaan. Me julistamme sotia terrorismia vastaan, kun vastaavasti sotia ei julisteta itsemurhissa tai liikenneonnettomuuksissa kuolemista vastaan, saatikka murhissa kuolemista vastaan. On 600 kertaa todennäköisempää että sinut murhataan, kuin että joudut terrorismin uhriksi ja 1000 kertaa todennäköisempää, että kuolet liikenneonnettomuudessa. Helpottaako?

Jos olet kiinnostunut murha- yms. tilastoista niin klikkaa tuota blogia: http://penttimurole.blogspot.fi/2013/09/vananaiste-suvi-innoittaa.html

  

Tässä kuvassa ja mittakaavassa ei saa lainkaan näkyviin terrorismissa kuolleiden määrää. Se on nimittäin 0,01 kuolemaa 100000 asukasta kohti vuodessa. Tilastoa tutkimalla havaitset, ettei islamin maissa tehdä lainkaan itsemurhia, tai sitten niistä ei tilastomiehille kerrota. Koraani kieltää itsemurhan. Liikennekuolemien fatalismi taas näkyy islamilaisessa maailmassa selkeästi. Se kun on Jumalan päätös, eikä sillä ole tekemistä ajotavan kanssa.

Kamikazeista jihadisteihin

Terrorismi kohdistuu aineettomiin arvoihin. Onko terrorismi siis yhteiskunnallista?? Terrorismi ei itse asiassa lainkaan kohdistu niihin ihmisiin, jotka joutuvat välikappaleiksi ja ikään kuin uhratuiksi. Terrorismi on ainoa tapa, jolla tekijä voi päästä koko maailman tietoisuuteen. Juuri tämä julkisuus on itsetarkoitus ja tavoite. Ei niinkään vahingon tuottaminen. Tässä sodat eroavat terrorismista. Sotaan sisältyy terroria, mutta sillä pyritään nimenomaan pysyvään vallan muutokseen, alistamiseen ja anastukseen – julkisuus on lähes kielteistä. Putin otti Krimin – se ei ole terrorismia. Nyt hän ottaa toisen palan Ukrainaa – sekään ei ole terrorismia. Kun tsetseenit haluavat itsenäistyä – se on terrorismia.

Muslimit ovat kiistatta tehneet suurimman osan sotien jälkeisistä terroriteoista. Muslimit ovat myös erikoistuneet itsemurhaiskuihin kamikaze-lentäjien viitoittamalla tiellä. Kamikaze -lentäjille uskoteltiin heidän muuttuvan jumaliksi kuollessaan. Samaa uskovat islamin itsemurhapommittajat ja marttyyrit. Kaiken lisäksi myös lähisukulaisille on taattu pääsylippu paratiisiin. Kamikaze-lentäjät tuhosivat lähes 100 amerikkalaista sotalaivaa ja vaurioittivat useaa sataa laivaa. Heidän iskuissaan kuoli 5000 amerikkalaissotilasta. Amerikkalaiset eivät lainkaan kertoneet kotirintamalla kamikaze-lentäjien toiminnasta. Sillä pelättiin olevan suuri psykologinen vaikutus kotirintaman taistelutahtoon. Sama pätee terrorismiin – terrorismi on puhtaasti psykologista sotaa. Muistan pikkupoikana piirrelleeni Zero-lentokoneiden kuvia ja ajatelleeni pelonsekaisesti kamikaze-miesten kohtaloa. Me siis kuitenkin tiesimme tästä. Ehkä saksalainen propaganda yritti tuhon häämöttäessä nostaa näiden rohkeiden jumalaksi pyrkivien avulla rakoilevaa voitonuskoa.

Itsemurhapommittaja syöksynässä Zero-koneella kohti jumaluutta II maailmansodassa.

Sodan viimeisinä päivinä kolme kamikaze-joukkoja johtanutta amiraalia suoritti oman kuolemanlentonsa,  he eivät halunneet antautua vangeiksi. Mukanaan heillä oli kullakin oma samurai-miekkansa. Koko kamikaze-operaatiota johtanut vara-amiraali Takijirō Ōnishi teki seppuku-itsemurhan sotatoimien päätyttyä. Hän pyysi anteeksi miehiltä, jotka oli lähettänyt turhaan kuolemaan. Oman tekonsa hän selitti sovitusuhriksi näille miehilleen ja näiden omaisille. Hän halusi tuhkansa ripoteltavaksi mereen. Näin hän uskoi pääsevänsä miestensä seuraan ikuisuudessa. Epäilenpä tuota!

Olisiko tuttavissani ainesta terroristeiksi?

Minun piti ajatella niitä ihmisiä, niitä luonteenpiirteiden inhimillisiä hallitsijoita, joiden kanssa olen saanut tilaisuuden työskennellä ja joihin olen voinut tutustua. Olisiko heissä ainesta terroristeiksi? Ajattelen niitä algerialaisia, niitä tunisialaisia, niitä libyalaisia, niitä egyptiläisiä, niitä libanonilaisia, niitä jordanialaisia, niitä syyrialaisia, niitä irakilaisia, niitä kuwaitilaisia ja niitä saudeja – joihin tutustuin. Olisiko heissä erityistä ainesta terroristeiksi? Ovatko he juuri sellaisia kiihkeän uskon sokaisemia kuin tuo kaksitoistavuotias ja hänen opettajansa? Minun 30 vuoden kokemukseni mukaan eivät ole. Tai eivät olleet – minun kokemuksistani kun on aikaa kymmenisen vuotta.

  
Huima seikkailu oli alkanut. Seikkailu Haffad Zaidanin kanssa. Tällä miehellä ei ollut vajausta itseluottamuksessa. Hänen viittoilemassaan suunnassa alkoi unohtumaton ihmissuhteiden ketju. Ystävyys, sanan parhaassa merkityksessä. Tilaisuus oppia ymmärtämään aavikon lasten ensimmäistä kouluja käynyttä sukupolvea. Oppia ymmärtämään keidaskansan elintavan vahvoja, loisteliaita juuria. Oppia ihmisyyttä ja erämaan miesten suhdetta ystävyyteen. Oppia syömään keitaan vihanneksia, nauttimaan ihanista lammasherkuista. Ja paljosta muusta hyvästä. Puhumattakaan taatelipalmuista juoksutettavasta erämaan virvokkeesta lägbistä. Ei koskaan eikä hetkeksikään tullut mieleen nykypäivän mahdollisuus. Miten tämä on mahdollista? Ja kaikki meidän hyvää tarkoittavien ansiotako?

Hiekalta tulleet arabit kohtasivat metsästä tulleet suomalaiset

Heikkoa itsetuntoa peitettiin pintakiillolla ja pintakovuudella. Erityisen traumaattinen oli suhde vanhoihin siirtomaaisäntiin. ”Katsovat nenänvartta pitkin!” Meillä suomalaisilla ei onneksi ole tällaista ominaisuutta. Tulimme metsistä suunnilleen samaan aikaan kun arabit tulivat hiekalta. Eroa on kuitenkin arabeissakin siirtomaaisäntien kansallisuuden mukaan. Ranskan entisillä hallintoalueilla ihmiset oppivat koulussa ranskan kielen ja puhuvat sitä sujuvasti. Se antaa ranskalaisten alueiden arabeille suurta helpotusta integroiduttaessa Kanadan tai Euroopan ranskankielisille alueille. Syyrian monikulttuurisuus ja ranskankielinen maailma teki tämän nyt rikkirevityn kansakunnan silmissäni erityisen sivistyneeksi. Kun ajattelen syyrialaisia tuttavaperheitä, heidän tapaansa keskustella, mies ja vaimo, suomalaiselle vieraalla kohteliaisuudella – perhepiirissä. Sama vaikutelma tuli lukuisilla matkoillani Tunisiassa. Tunisiassa myös koulutetut naiset osallistuivat näkyvästi työelämään. Aikanaan koin suuren yllätyksen kun sekä Bagdadin että Tripolin kaupungininsinöörit olivat naisia. Kirjoitin kirjassani myös Kuwaitin naisista, he tekivät minuun suuren vaikutuksen:

Kuwaitin nainen

Kuwait eli 70-luvulla liberalisoitumisen aikaa. Maassa otettiin demokratian ensiaskeleita. Naiset olivat vahvassa asemassa. Matriarkaalisuus teki voimakkaan vaikutuksen. Entisten beduiinien naiset olivat kuvankauniita. He eivät käyttäneet aviomiehensä sukunimeä. Bader Al Rifai, Kuwaitin kaupungininsinööri, oli opiskeluaikanaan viettänyt useina kesinä lomaa Tampereella. Yhteiset projektit toivat hänet jälleen Suomeen. Nyt vaimonsa kanssa. Heillä oli vaikeuksia suomalaisissa hotelleissa – nimiensä vuoksi. Olivathan he ilmeinen susipari.

Kuwaitilaisessa yhteisössä miehet pakenivat kotoaan yhtenä iltana viikossa. He viettivät miesten iltaa. Whiskyä kului runsain mitoin. Syömingit olivat ruhtinaalliset. Paikalliset luuttutrubaduurit toivat iltaan viihdettä. Kotiin lähdettiin puolen yön jälkeen. ”One for the road” oli piripintainen whiskylasi auton kojelaudalla. Juuri perustettu pörssi huumasi. Toiminta lähenteli uhkapeliä. Pörssin kaatuessa miljonäärit menettivät omaisuutensa. Näin kävi ystävälleni, jonka huvipurreksi muutetun perinteisen kalastusaluksen kannella olin saanut ihailla kuuman meren auringonlaskuja. Hän surmasi itsensä.

Irakin hyökkäys Kuwaitiin tuhosi rauhan illuusion. Kuwait oli aina ollut piikki Irakin ja Saudi-Arabian lihassa. Sota jatkui Irakin tuhoamisella niin fyysisesti kuin henkisesti. Nyt fundamentalistit ovat saaneet enemmistön parlamenttiin. Maa on vaipumassa papiston ja inkvisition ikeeseen. Kuwaitin nainen on alistettu, hänen kauneutensa kätketty viitan alle. Ilosanoma: kerran he vielä nousevat!

Ylistetään libyalaisia

Olen kirjoittanut laajasti suhteestani arabeihin ystävinä ja työtovereina – asiakkainakin. Olen kertonut parhaasta kautta aikojen asiakkaastani, Anwar Sassista. Hän on libyalainen, ensimmäinen maassa valmistunut insinööri. Hän oli viisas tilaajamme tehdessämme Ras Lanufin uutta kaupunkia Sirten lahdella. Olen myös kertonut keidaskaupungin patruunasta Hafad Zaidanista ja nuoresta konkkonenäisestä hurmurista Ali Aburowaisista. (Nykyään Ali on kolmen lapsen vakaa isä, hurmailuhommat ovat taakse jäänyttä elämää, vaikka vesipiippu vielä savuaakin.) Kaikki he olivat minun elämäni tärkeitä ihmisiä. Olisiko heissä terroristiainesta tai mielenlaatua?

  

Libyan naisissa on ainesta insinööreiksi, kunhan nyt vain pistäisivät kukkotappelua käyvät miehensä järjestykseen. Kokemus osittaa, että muslimi ja kristitty voivat hyvinkin viihtyä yhdessä, sukupuolesta riippumatta..

Arabikevät muuttui arabisyksyksi

Amerikkalaisten ja eurooppalaisten strategien suunnitelmat muslimimaailman pakkodemokratisoimiseksi ovat epäonnistuneet – ja vielä aivan surkealla tavalla. Nyt mietitään miten tilanne voitaisiin palauttaa. Mistä löytyvät ne itsekkäät johtajat, jotka keräävät taivaan tuuliin hajonneen vallan yksiin käsiin. Voih! Minne me hukkasimme kaikki hyvät Alit, Saddamit ja Muammarit. Heidät olisi pitänyt palkata aikanaan asiantuntijoiksi. Tehdä kauppaa ja neuvotella, maksaa rahalla. Ei olisi mogattu. Onko nyt kaikki liian myöhäistä? Napattiinko se valta jo – peruuttamattomasti?

Analyysiä tämän epäonnistumisen syistä on saanut turhaan odottaa.  Maallikkona ajattelee syiden olevan kulttuurisia ja taloudellisia. Sotimalla ei yleensä synny demokratiaa. Ei synny lasta eikä paskaa, sanovat viisaat. Monet näistä maista ovat hyvin hauraita ja eristyneitä. Niissä vallitsee heimoyhteiskunnan päätöksenteko ja moraali. Lapset kyllä opiskelevat ulkomailla ja vaikuttavat ”länsimaisilta”. Opiskelun päätyttyä he palaavat kotiin, menevät naimisiin ja ovat jälleen osa omaa kulttuuriaan. Kulttuuri ei salli itsenäistymistä ja eristäytymistä. Perhe on yhtä, ja vanhoja on kunnioitettava, lapset ovat kurissa ja herran nuhteessa. Sheikit päättävät taivaan ja maan asiat. Vain rakkaudesta, rahasta ja ruuasta päättävät naiset. On keskityttävä hyvinvoinnin luomiseen oman perheen piirissä. Talous on hoidettava perinteisin tavoin. Perheen kannalta on parasta naittaa serkut keskenään. Omaisuus säilyy isovanhempien valvonnassa. Saavutetuista etuoikeuksista ei luovuta. Epätasa-arvon säilyttäminen on yhteiskunnan koossapitämistä. Valtaa ei voi panna uusjakoon mies ja ääni periaatteella.

Tätä kaikkea uskovat puolustavansa terroristit. He pyrkivät säilyttämään omaa kansallista kulttuuriaan ja perinteisiä valtarakenteita. Globalisaatio on heidän isoäideilleen ja heille itselleen symboli pahasta. He haluavat pysäyttää vyöryvän globalisaation. He yrittävät sitä asein ja niin se ei onnistu. Se onnistuisi paremmin ilman kalashnikovia. Ei ole olemassa oikeutettua sotaa. Rauha on aina oikeutettu. Pyyntö:

Hyvät sodan osapuolet, voitteko ryhtyä neuvottelemaan rauhasta? Sodan rahoilla voidaan tehdä huikea määrä rauhan työtä. Ja sen verran voi kaupanteossa sananvapaudessakin tinkiä, että jätetään sovinnolla virtuaaliolennot Herran rauhaan – jos se on rauhan hinta.

  

Nuorisotyöttömyys on Libyassa, Gazan alueella ja Länsirannalla 50 %. Monissa keskeisissä muslimimaissa nuorisotyöttömyys on yli 30 %. Väestön mediaani-ikä on kaikissa muslimimaissa alle 30 vuotta, useissa alle 20 vuotta. Suomessa mediaani-ikä on 42 vuotta. Mediaani-ikä tarkoittaa, että puolet kansasta on tätä nuorempia. Valtavalla koulunsa päättäneellä nuorisoväestöllä ei ole näissä maissa mitään realistisia työmahdollisuuksia. Kouluttamattomille kunniallisia vaihtoehtoja ovat siirtolaisuus tai marttyyrikuolema. Lampedusan tie johtaa syrjäytyneeseen orjakansalaisen osaan. Marttyyriuden tie johtaa paratiisiin. Näin sanovat turbaanipäät.

Luitko jo?