Penan blogi 15.6.2017

Kesäkirja naisen velvollisuusetiikasta 100 vuoden takaa

Kesä on siitä mukavaa aikaa, että käsiin joutuu kirjoja menneiltä ajoilta. En tarkoita syvää historiaa, tarkoitan lähinnä isoisien ja isoäitien aikoja. Minun ikäisteni isoisät syntyivät 1880-luvulla. Isät syntyivät 1910 paikkeilla. Suomen itsenäistyessä isoisät olivat jo aikamiehiä, siinä kolmekymmenviiden paikkeilla. Toiselta puolelta saattoivat olla punaisia, toiselta valkoisia. Isät olivat vasta lähettipoikien iässä, kumpaako väriä sitten palvelivat.  Minun isäni oli valkoisten lähettinä Kokemäellä. Äitini enot taas käyttivät punaista käsivarsinauhaa.  Toinen heistä surmattiin pistimellä Tammisaaressa. Toinen taas ajautui Oskari Tokoin divisioonaan ja pääsi englantilaisten suojeluksessa laivalla Jäämeren kautta Helsinkiin. Tokoilaiset punaiset marssivat suoraan kuulusteluista kotiinsa, menemättä vankileirien kautta. Kotini Pakilassa oli sitten kolmekymmentäluvulla aatteiden sulatusuuni. Vitivalkoiset ja verenpunaiset sukulaiseni joutuivat isoäitini tarmokkaan huolehtivalla johdolla sulautumaan yhdeksi suvuksi. Pääasiassa sulautuminen tapahtui vatsan kautta. Aatteellisia puheita ei siinä tarvittu. Helsinkiin opiskelemaan saapuneet kokemäkeläiset tottuivat isoäidin antimia nauttiessaan ”häivähdykseen punaista”. Isäni kyllä toimi 30-luvun alussa jopa kalstalaisten ruskeapaidoissa, mutta luopui aatteesta havaittuaan valtataistelun raadollisuuden. Suojeluskunta-aate ja palokunta-aate olivat sitten hänen vapaa-aikansa ruumiillishenkisenä ravintona aina hänen kuolemaansa saakka. Hän kuoli Rauhan junaonnettomuudessa syksyllä 1938. Henkilöjuna törmäsi rikkidioksidivaunuun. 14 matkustajaa kuoli, joukossa kaasunsuojelukursseilta palaava isäni. Olin silloin juuri täyttämässä 4 vuotta. En muista isästäni kuin välähdyksen kasvoista. Istuimme paloautossa Alkutienmäellä Pakinkylän VPK:n kesäjuhlien aikaan. Isä oli palopäällikkö.

Muistin virkistämiseksi laitoin tämän kuvan. Se kertoo millaisessa kirjallisessa ympäristössä tässä esiteltävän kesäkirjan sankarittaret ja ystävättäret elivät. Yläkuvassa Helmi Krohn (1871-1967), keskellä sisarpuoli Aino Kallas (1878-1956) ja alimpana ystävätär Maila Talvio (1871-1951).

Ehkä tämä omakohtainen muistaminen oli tarpeellinen ennen kuin päästään ensimmäiseen kesäkirjaan. Kesäkirja käsittelee aikaa ennen itsenäisyyttä. Se on siis isoisieni perheen perustamisen aikaa ja isäni ja äitini lapsuuden aikaa. Kumpikaan perhe ei ollut porvarillinen, pikemminkin torpparilainen. Kumpikaan perhe ei ollut myöskään uskovainen, kunhan tapauskovaisia. Tampereen ja Murolen kanavan seuduilta kotoisin oleva isoisäni oli ylioppilas ja asemapäällikkö. Heinolan ja Kausan isoisäni kävi töin tuskin kiertokoulun, oli puuseppä ja koulun vahtimestari. Perheet olivat torppareiden jälkeläisiä. Isoäidit olivat samaa opillista kaliiberia, mutta ehkä sielultaan isoisiä herkempiä ja miksei myös vahvempia.

Helmi Krohn 1871-1913
Kesäkirjan perheet ovat toista maata. Helmi Krohn (1871-1967) oli sivistyneistöä. Hänen isänsä oli Julius Krohn (1835-1889), kansanrunousmies, yliopiston professori ja ensimmäisen suomenkielisen pro-gradu tutkielman tekijä. Helmi Krohn kävi Helsingin suomalaista tyttökoulua luokkatoverinaan Maila Talvio. Koulusta tuli myöhemmin Tyttönorssi. Hän avioitui 20-vuotiaana E. N. Setälän (1864-1935) kanssa. Vuosi oli 1891. Ero tuli kuitenkin suuren alkurakkauden  ja neljän lapsen jälkeen vuonna 1913. Helmi Krohn oli valtaisan tuottoisa kirjailija ja kääntäjä. Hänen sisarensa Aino Kallas sai kuitenkin enemmän tunnettuutta kirjailijana. Miten tuo lahjakkuus saattaakaan keskittyä samaan sukuun ja perheeseen?

Minun ikäiseni muistavat E. N. Setälän kieliopin. Oli tapana aina irvailla ”E. N. Setälän mukaan!” Yksi Helmi Krohnin ja E. N. Setälän lapsista oli arkkitehti ja kirjailija Salme Setälä. Salme jäi rakennushallituksesta eläkkeelle vuonna 1961. Me taisimme tulla hyvän päivän tutuiksi Vääksyssä, yhteisessä kesälomanviettopaikassa. Ihana nainen – niin muistelen.

Maila Talvio (1871-1951) ja Helmi Krohn (1871-1967) keskustelivat nuorina naisina kirjeitse lähes kielletyistä aiheista.

Vihdoinkin kirjaan
Kirja on tutkimus. Sen nimi on Helmi Krohn 1871-1913; Naisen velvollisuusetiikka ja yksilön ratkaisu, Vesa Vares, Yliopistopaino 2005. Kirja koostuu paljolti Helmi Krohnin ja Maila Talvion kirjeenvaihdosta – tai oikeammin sen analyysistä. Kaksi nuorta naista keskustelee kirjeitse naisen asemasta ja tunteistaan. Keskustelu on nykypäivän ihmiselle kiinnostavaa, mutta osin lähes käsittämätöntä. Mitä tarkoittaa rakkaus? Mitä tarkoittaa velvollisuus? Mitä tarkoittaa eettisyys? Mitä tarkoittaa avioliitto? Mitä ovat mies ja nainen? Nuo kaikki asiat tarkoittivat heille jotain muuta, kuin mitä ne meille nykyään merkitsevät. Kuunnellaanpa:
Helmi kävi tyttökoulua  Bulevardin ja Yrjönkadun kulmassa. Yrjö-Koskinen oikaisi avajaispuheessaan yleistä väitettä, että nainen ei tarvitse tietoa, tai tarvitsee sitä vain siinä määrin kuin kodin hengettärelle kuuluu. Hän hieman lievensi: ”Tässä luulossa on sen verran perää, että naisessa helpommin kuin miehessä puuttuva tieto voidaan peittää ja palkita sydämen puhtaudella ja vilpittömyydellä.”  Naisen velvollisuusetiikkaan liittyivät velvoitukset, kuten ”naiset ovat olemassa ihmiskunnan jalostamiseksi ja parantamiseksi”, ”naisista riippuu kotionni, lasten tulevaisuuus ja sitä kautta myös kansakunnan tulevaisuus” tai ”Spartan kansa oli sotakuntoinen kansa; ja tiedämme että pääansio oli naisten”. Sivistyksen sanottiin matkaansaattavan ”itsenäisyyden, jonka parissa on nöyryys, ja irroittavan valheellisen, häälyväisen ajanhengen orjuudesta”. Koulun rehtori arveli naisten ruumiillisen heikommuuden johtavan tytöillä huomattavasti pidempään opiskeluaikaan poikiin verrattuna. Erityisesti pelättiin tyttöjen opetuksen liittyvän jotenkin ”nais-emancipationiin”. Kasvatuksen oli nimittäin kehitettävä naisten erikoiskykyjä; naisen erikoisluonne kun oli ”kuin hieno tuoksu, joka koko hänen sivistykselleen antaa viehättävän sulon”.

Helmi Krohn ei jatkanut opiskeluaan koulun jälkeen. Sen sijaan häneltä valmistui ensimmäinen käännöstyö jo 20-vuotiaana: Pikku lordi Fauntleroy. Elämänsä aikana han kirjoitti puolisensataa kirjaa ja käänsi yli kaksisataa teosta. Hänestä tuli vanhemmiten myös teosofi, spiritualismin meedio ja kirjoittaja. Hän julkaisi useita spiritualismia käsitteleviä teoksia. 

Kirjoista elämään
Helmi ”meni miehelle” kaksikymppisenä. Kihlauksen aikana nuorten naisten välinen kirjaystävyys sai lähes eroottisia muotoja. Hän kirjoitti ”tuhansista suudelmista ja tunteista joiden syvyys on pohjaton ja ääretön”: ”Jospa saisin sun vuoteesi äärellä seisoa herätessäsi aamulla ja ensimmäisenä painaa suudelman 19 vuotiaan huulille ja toivottaa sulle onnea, niin sanoilla sitä tuskin voisin tehdä, vaan silmäni, ne enemmän sulle sanoisivat”. Hän toivoo voivansa esitellä Mailalle kotiaan: ”istuen hämärässä, minun pienessä pehmeässä sohvassani, käsitysten, kaulatusten ja uskoisimme toisillemme kaikki mitä meidän sydämissämme hehkuu”. Vesa Vares arvioi ystävyyden olleen moraalista työtä, jolla oli suuret laatuvaatimukset ja ylevä päämäärä.

Avioliiton lähestyessä
Uskonto oli elämässä vahvasti mukana. Helmi kirjoitti Mailalle pelkäävänsä avioliiton maallista onnea ja epäili Jumalan saavan siitä onnesta liian pienen osan. Niinpä hän rukoili Jumalaa liiton kolmanneksi osapuoleksi.

Millaista oli kielenkäyttö politiikasta? Sopisiko se nykysuuhumme? ”Elämä tuntuu kuin synkältä syksyiseltä yöltä ajatellessaan minkä kolkon kohtalon alaiseksi Suomemme, armas isänmaamme joutunee! Minulla on ollut niin syntisiä ajatuksia sen johdosta. Onko Jumala meidät hyljännyt, kun Hän sellaista sallii! Vaan ei! Ehkä Hän meitä vain koettelee ja kun olemme voittaneet, niin Hän antaa jälleen päivän paistaa.” Näin Helmi kirjoitti tsaarin postimanifestista 1890.

Tsaari Aleksanteri III sulautti vuonna 1890 Suonen Suuriruhtinaskunnan postilaitoksen Venäjän postilaitokseen. Vuonna 1889 Suomen postimerkit olivat vielä leijonamerkkejä. Vuonna 1891 kaksipäinen kotka hallitsi. Helmi Krohn epäili Jumalan meidät hyljänneen. Minä en usko Hänellä olleen osuutta asiaan.

Helmi Krohn vihittiin avioliittoon saksalaisessa kirkossa. ”Kun Helmin kirkkaista silmistä minua rakkaus kohtasi, niin se hurmasi minut. Tulisiko se todella minun osakseni? Ja se tuli. Helmi oli minulle naisen rakkaus kokonaisuudessaan: äidin, sisaren, morsiamen, ja vaimon, ystävättären ja rakastajattaren, hänelle olin tahtonut säilyttää sieluni ja ruumiini.” E. N. Setälä oli työnarkomaani. Hän oli jo 16-vuotiaana julkaissut Suomen kieliopin. Yliopiston professoriksi hänet nimitettiin 1893. Myöhemmin hän oli senaatin jäsen ja ministeri. Jooseppi Mikkola, Maila Talvion puoliso vuodesta 1893, oli slaavilaisten kielten professori ja Suomen edustaja Rüdiger von der Goltz’in ”hovissa”, kenraalin johtaessa balttisaksalaisten itsenäisyyspyrkimyksiä. No, veljeskansamme sai sitten itsenäisyyden voittamalla samaisen Suomen sankarin. Jos sinua sattuu kiinnostamaa ”Saksan kenraali Suomessa” klikkaa tuohon:

Nainen tarvittiin kiihoittamaan miestä työntekoon
Helmi valoi ystävättäreensä uskoa avioliiton ihanuuteen: ”Hän tarvitsee sinun henkistä tukeasi, sinä tarvitset hänen ruumiillista tukeansa. Ja niin te yhdessä, yksissä voimin muodostatte jotain niin kaunista ja suurta. Hän on niin etevä ja hänen henkensä voisi paljon saada toimeen, jos hänellä olisi joku, joka ottaisi osaa hänen rientoihinsa, kiihoittaisi häntä työhön. Vaan ilman tuota tukea – niin, mitäpä oikeastaan sanoisin.”

Helmi Krohn ja Emil Setälä Krohnien sukukuvassa kihlajaisaikaan.

Helmi ja Maila ihmettelevät kirjeissään miestensä erinomaisuutta: ”Ei se ole merkillistä, että meillä kummallakin on sellainen kulta, joka tiedoiltansa on niin paljon meitä korkeammalla, johon me saamme katsoa ylös ja vaan ihmetellen sen ajatuksia seurata. Elämä tuntuu oikein suurelta sellaisten miesten rinnalla! Ja vaikka heidän ajatuksensa usein ovat niin kaukana meistä ja niin korkealla, ettemme niihin koskaan ylety, niin on hetkiä, jolloin he ovat kokonaan meidän omamme, hetkiä jolloin he eivät muista eivätkä ajattele ketään muuta kuin meitä.” Maila vahvisti: ”Se onkin aina ollut ideaalini, että hänen täytyy tietää niin paljon, etten minä mitenkään pääse hänen perässään.” Näin mietiskelivät nuorikkoina Suomen kirjallisuuden merkittävät tekijänaiset. Omassa elämässäni tuollaisia oikeisiin valintoihin viittavia ylisanoja on käytetty vain autoista. Mutta se olikin 50-lukua.

Helmi ja Eemil saivat neljä lasta. Lasten teko ei ollut vuosisadan vaihteen sivistyneistönaiselle mikään mieliteko. Naiset menivät avioliittoon tietämättöminä hääyön tempuista. Helmi sanoi uskaltaneensa ajatella asiaa vain alttarille saakka. Ei sen pitemmälle. Toista se oli maalaisnaisilla. Minun mummuni kertoi kylän lapsenpäästäjän istuneen ruispellon ojassa kylän tytöt ympärillään. Oli menossa sukupuolisen kanssakäymisen oppitunti. Mikään ei jäänyt epäselväksi. Ei edes raiskaajan takuuvarma käsittely. Haluaisit tietää? No, näin se Hilma oli neuvonut: ”Kun se mies könyää sinun päällesi, anna tulla, ole varuillasi, ja kun munapallukat tulevat käsien ulottuville tartu kiinni molemmin käsin ja purista täysin voimin - vielä hieman kynsillä viimeistellen. Homma loppuu siihen ja sälli senkun uikuttaa - takuuvarmasti!

”Jotain törkeää, raakaa ja inhoittavaa”
Helmi Krohnilla oli tiukka asenne siveellisyyteen. Hän ei voinut ymmärtää puhtauden vaatimusta naisilla, kun miehet eivät samaa vaatineet itseltään. Hän ei ymmärtänyt sukupuolista kanssakäymista bordellien naisten kanssa. ”On kuin ”sivistynyt nainen juoksisi hambusia perässä”. Akti ilman rakkautta oli Helmin mielestä ”jotain törkeää, raakaa ja inhoittavaa”. Hän kirjoitti Jalmar Finnelle ”kylmäverisyydestään” johtuvan, ettei hän ymmärrä ”eläimellisyyteen asti kohoavaa intohimoa”. Helmi Krohn nei pitänyt seksistä. Kirjeissään Maila Talviolle - jo avioliittonsa alkuaikoina - hän piti seksiä naiselle uhrauksena ja velvollisuutena ja kaiken lisäksi epämieluisana.

Emil Setälän ja Helmi Krohnin avioliitto päättyi eroon vuonna 1912. Helmi Krohn vaati yhteiselämää ilman sukupuolista kanssakäymistä. Tähän ei Emil suostunut. Lapset jaettiin. Poika jäi isälle ja tytöt äidille. Emil avioitui tanskalaisen professoriystävänsä tyttären kanssa. Helmi eli yksin. Hän kuoli 96-vuotiaana vuonna 1967.

Vesa Vareksen tutkimus päätyy analyysiin ajatusten muutoksesta vuosisadan alkupuoliskolla. Joku on nähnyt yhtymäkohtia Helmi Krohnin ja Väinö Linnan ruustinna Ellen Salpakarin välillä. Hänet me olemme nähneet nyt pyörivässä televisiosarjassa. Vares tuomitsee vertailun vääräksi. Helmi Krohn ei Vareksen mukaan ollut Lucina Hagmanin kaltainen naisasianainen, ei Miina Sillanpään kaltainen poliitikko, eikä liioin itsenäinen taiteilija tai miehensä muusa. Missään tapauksessa hän ei ollut Väinö Linnan luoma Ellen. Hän korosti ihmisen, miehen ja naisen yksilöllisyyttä. Hän ei hyväksynyt karsinoimista, ei sukupuolen, ei poliittisen mielipiteen tai kansallisuuden perusteella.”Minä olen tavallani suuri aristokraatti, vaikka tittelit, asema, suku ei merkitse minulle mitään. Indiviidi, se on minulle pääasia ja niitä on sekä ylhäällä että alhaalla. Ja siksi minä ymmärrän myös teitä, kun te kuljette työmiestenne parissa.” Helmi ei innostunut sosialismista ystävättärensä Maila Talvion tai sisarpuolensa Aino Kallaksen tavoin. Hän epäili työväenliikkeen tuhoavan taiteiden arvostuksen.

E. N. Setälä: ”Terve teille te poistuneet haamut, terve teille te isänmaan suurmiehet, työskentelijät, esitaistelijat, terve teille te, jotka nuorina kaaduitte isänmaan puolesta, terve teille Spes Patriae, terve teille isänmaan toivo ja sen toteuttajat.”

Kuuntele puhetta ylioppilaille 100 vuoden takaa
Emil Nestor Setälä eli vuoteen 1935. Hän piti ylioppilaille puheen vuonna 1923. Tuon puheen kaiut ovat ajallemme mielenkiintoiset.  Ne eivät kuulu meillä, mutta ne kuuluvat kautta maailman. Kaiut ovat täynnä kuolleiden isi-isien hautoja. E. N. Setälä, tuolloin opetusministeri, hän ei puheessaan mainitse korkeimpia voimia, hän mainitsee kreikkalaisen jumalattaren, joka uhrasi poikansa. Korkeinta mikä voi ihmisen ja miehen osaksi tulla, on kuolla isänmaansa ja aatteensa vuoksi. Puheessa esi-isien haamut kulkevat kulkueena seisomaan nousseiden ylioppilaiden editse.  Viimeisenä tulevat veljessodan valkoiset sankarit. Punaisista sankareista ei mainita sanaakaan. Ei heidän haudoistaan. Ei heidän itkevistä äideistään.  Mutta siitä kaikesta olikin liian vähän aikaa. Juhlalliseksi lopuksi uskallapa kuunnella E. N. Setälän puhe ylioppilaille hieman vajaa sadan vuoden takaa. Kuuntele tarkasti ja ajattele.


Jaa artikkeli